Katsaus valokuvakuvitettuun kotimaiseen lastenkirjallisuuteen
Päivi Heikkilä-Halttunen
Valokuva on ollut lastenkirjoissa melko harvinainen kuvitustekniikka. Lasten tieto- ja oppikirjoissa on sitä vastoin aiemmin käytetty paljonkin valokuvakuvitusta, mutta etenkin 2000-luvulla lasten kotimaisessa tietokirjallisuudessa piirroskuvitus on syrjäyttänyt valokuvat jo lähes täysin.
Nykyisin ymmärretään, että lapset ja nuoret ovat kirjallisuuden vastaanottajina aina yksilöitä: toinen innostuu tietokirjoista jo taaperona, siinä missä toinen vannoo satujen nimiin vielä teini-iässäkin. Samanlainen avarakatseisuus tulisi muistaa myös kuvitustekniikoiden osalta. Yksityiskohtainen ja tapahtumantäyteinen tai ekspressiivisen maalaileva kuvitus ei miellytä kaikkia lapsia; jotkut heistä arvostavat enemmän valokuvan ilmaisukieltä.
Artikkelissa esittelen keskeisimpiä kotimaisia valokuvakuvitettuja lastenkirjoja, jotka ovat eri tavoin ja eri aikoina vaikuttaneet suomalaisen lastenkirjakuvituksen historiaan. Koko aineisto, vuosina 1911–2021 ilmestyneet hieman yli 150 teosta, on seulottu Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokannasta hakusanoilla ”valokuvakirjat” ja ”valokuvataide”. Kansallisbibliografian lisäksi olen tehnyt tarkistuksia bibliofiili Markus Brummer-Korvenkontion listauksista. Aineistoon on kelpuutettu myös teokset, joissa valokuva on käytetty perinteisen kuvituksen kupeessa, esimerkiksi kollaasina, fotomontaasina tai kuvankäsittelyn tuloksena.
Yli sata vuotta sitten ilmestyneisiin kirjoihin liittyy varauksia. Aina ei ole mahdollista selvittää, onko kirjan aineisto suomalaista vai ulkomaista alkuperää. Teosten ensisijaisia kohderyhmiä ja kuvitustekniikoita voi olla vaikea todentaa jälkikäteen. Esimerkiksi Onnet-tietokannassa Arvilyn (oik. Arvid Lydecken) Kuvatarinoita (1913) on merkitty valokuvakirjaksi, vaikka kirjasta löytyy vain yksi ”aito” valokuva, ja muu kuvitus on laatukuvamaalauksista tai patsaista otettuja valokuvia.
Taide- ja luontokuvan tasapainoilua
Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (WSOY 1944) on varhaisin suuren yleisön tuntema kotimainen valokuvakuvitettu lastenkirja. Kokon satu yhdisti allegorisesti sodan ja sadun ja auttoi näin sodan kokeneita sukupolvia rakentamaan uutta, toiveikkaampaa maailmankuvaa.
Kokko luonnosteli satuun ensin piirroskuvitusta. Valokuvaajana hän oli amatööri ja hankki tietonsa koti- ja ulkomaisista alan opaskirjoista. Hän koki valokuvakuvituksen aluksi jopa kirjan tekoa hidastavana tekniikkana, sillä kuvausolosuhteet olisivat olleet otollisemmat keväällä. Monista eri syistä kirjan ilmestyminen lykkäytyi vuodella. Kokkoa pidetään suomalaisen luontokuvauksen pioneerina. Esikuvanaan hän piti saksalaisen Paul Eipperin eläinkirjojen luontokuvia. Kirjan kustantaja WSOY halusi tehdä Pessistä ja Illusiasta Kokon alkuperäisiä suunnitelmia suurikokoisemman lahjakirjan, jotta valokuvakuvitus pääsisi paremmin esiin.
Pessin ja Illusian valokuvista suurin osa on perinteisiä luontokuvia. Yhtymäkohdat kuvituksen ja tarinan välillä ovat toisinaan viitteellisiä. Rohkeaa kokeellisuutta valokuvan ilmaisukeinojen suhteen löytyy kuitenkin kahden erillisen kuvan kollaasina syntyneestä kansikuvasta. Keijukainen, Kokon Ami-tytär, seisoo selkä katsojaan päin tarkkailemassa lumpeenlehdellä peilailevaa neitokorentoa. Kollaasikuvassa mittasuhteet ovat muuttuneet ja kansikuva vihjaa näin teoksen genrestä, sadusta.
Aikalaisvastaanotossa Pessin ja Illusian valokuvakuvitus ei silti juurikaan saanut huomiota. Kokko suhtautui itse kuviinsa kriittisesti, tasapainoilu taide- ja luontovalokuvan välillä oli hänelle vaikeaa. Toisinaan hän koki jopa kuvansa ”liian nätteinä, jopa ämmämäisinä”.
Montaasikuvia kaupungista
Otso Pietisen Pikku Siljan unisatu (Suomen Kirja 1945) hyödynsi jo Kokon teosta rohkeammin valokuvan ilmaisukeinoja. Montaasitekniikalla syntyneessä kuvituksessa kuvien taustat ja hahmot on kuvattu erikseen ja liitetty yhteen. Osa kuvista on jälkikäteen väritetty. Pietinen oli ammattivalokuvaaja, joka jatkoi isänsä perustamaa valokuvaliikettä veljensä kanssa. Sodan jälkeen yritys erikoistui mainosvalokuvaukseen. Pikku Siljan unisadussa montaasikuvat luovat jopa surrealistista tunnelmaa: nonsensesta tuttu koon äkillinen muuttuminen havainnollistuu mittasuhteilla leikittelevissä kuvissa. Kuriositeetteina kiinnostavia ovat Eila Hiltusen, Pietisen kuvanveistäjänä tunnetun puolison, muovailemat karkeatekoiset savipeikot.
Kameroista tuli 1940-luvun lopulla jo aiempaa kevyempiä ja helpommin liikuteltavia. Valokuvaus siirtyi vähitellen kliinisistä valokuvastudioista arkisempiin kuvausympäristöihin, luontoon ja kaupunkiin. Aila Nissisen ja Impi Havaksen Satumaassa (WSOY 1949) ja Vilho Setälän Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista (Otava 1950) ovat hyviä esimerkkejä kohderyhmäluokitteluja kaihtamattomista kirjoista, joissa lapsipotretit idealisoivat lapsuutta ja osoittavat, kuinka arjenkin takaa löytyy aina sadun hohdetta. Satumaassa-kirjassa valokuvan todistusvoimaa korostetaan tietoisesti, kun lukijaa kehotetaan myös suoraan havainnoimaan valokuvissa esiintyviä lapsia.
Airi Hastin, Matti A. Pitkäsen ja Rauno Ruotsalon Iltakirjaimia, pieniä asioita (Artko 1968) hyödynsi aivan tietoisesti valokuvan ilmaisuvoimaa. Visuaaliseen niukkaan kuvakieleen tottuneen nykykatsojan silmiin sen ruskean ja sinisen sävyillä muokatut mustavalkokuvat näyttävät varsin moderneilta. Hast ja Ruotsalo työskentelivät mainosalalla ja Matti A. Pitkänen tunnetaan mainos- ja luontovalokuvauksen suomalaisena uranuurtajana.
Arkiset ilmiöt tuodaan eri kirjainten kautta esille. Tunteita ja havaintoja työstetään filosofisen pohdiskelun kautta, mutta silti ruohonjuuritasolta lapselle ymmärrettävällä tavalla. Pitkänen on kuvannut eri ikäisiä lapsia leikeissään sisällä ja ulkona. Rohkeat rajaukset sekä lähi- ja yleiskuvien vaihtelut tuovat kuvakirjaan aivan erityisen rytmin.
Valokuva maailman avartajana
1970-luku oli valokuvakuvitetun lastenkirjallisuuden kulta-aikaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Lastenkirjallisuus kiinnittyi tuolloin tiukasti reaalitodellisuuteen ja siksi valokuvakuvitettu, lapsen arkeen kiinnittyvä kuvakirja sopi ajan henkeen. Toimittaja Tutta Runebergin ja lehtivalokuvaaja Kristian Runebergin ratsastusleiristä kertova Ravia ja laukkaa (Tammi 1970) ja sisarusten tutustumisesta matkustajalaivaan kertova Paapuuri (Tammi 1971) ovat ensimmäisiä kotimaisia realistisesti lapsen arkea kuvaavia valokuvakuvitettuja kuvakirjoja.
Valokuvan todistusvoimaa hyödynnettiin entistä useammin myös eksoottisen, vähän tunnetun tai harvinaisen asian havainnollistamisessa. 1970–80-luvun lastenkirjassa valokuvalla oli lisäksi pedagoginen tehtävä, kun valokuvan todistusvoiman ja autenttisuuden tunnun uskottiin helpottavan esimerkiksi länsimaisten ja kehittyvien maiden lasten luontevaa kohtaamista. Samaa konseptia on käytetty vammaisten lasten arkea kuvaavissa, usein dokumentaarisissa lastenkirjoissa.
Kissu Hiisiön Jumbe Jambo (Tammi 1970) erottuu edukseen monista 1960-luvulta lähtien Suomessa ilmestyneistä käännöskirjoista, joiden avulla haluttiin lisätä tietämystä kehittyvien maiden lasten arjesta. Kuvakirja kertoo leikki-ikäisen suomalaisen Pasin ja kenialaisen Kimanin mutkattomasta ystävyydestä. Taustojensa erilaisuudesta huolimatta pojat ovat kiinnostuneita samoista asioista: kiipeilystä, majan rakentamisesta ja onkimisesta. Kirja pohjautuu Hiisiön omiin kokemuksiin Keniassa. Poikien tasa-arvoisuus kiteytyy yhteiskuvassa, jossa Kimani on pukeutunut länsimaalaiseen vaatekertaan, valkoiseen paitaan ja shortseihin ja Pasi afrikkalaisesta batiikkikankaasta valmistettuun paitaan. 1980-luvulla Matti A. Pitkänen julkaisi useampia värivalokuvin kuvitettuja kirjoja maailman lapsista.
Selkeä vai taiteellinen valokuvakuvitus?
Valokuvakuvitetun lastenkirjallisuuden tarjonta lisääntyi Suomessa merkittävästi 1970–1980-luvulla. Asko Kaikusalon Hiiristoori (Tammi 1971) on varhainen esimerkki nyttemmin vakiintuneesta kuvatietokirjan alalajista, joka tutustuttaa lapsia eri eläimiin sekoittamalla faktaa ja fiktiota. Sittemmin 1980–90-luvulla lajia ovat jatkaneet mm. Hannu Hautala & Jukka Parkkinen, Marja-Leena Korte & Juha Suonpää, Heikki Willamo ja 2000-luvulla Martti Lintunen sekä Benjamin Pöntinen & Elina Kynsijärvi. Luonnonsuojelu ja lajien uhanalaisuus korostuvat etenkin uudemmissa kirjoissa.
Varhaiset selkokirjat kuvitettiin Suomessa 1980–90-luvulla poikkeuksetta mustavalkoisin valokuvin. Todennäköisesti ajateltiin, että realistinen valokuvakuvitus ei aiheuta vastaanottajassa tulkintavirheitä. Nyttemmin selkokirjallisuuden kuvituksessa käytetään mustavalkoista tai neliväristä ääriviivapiirrosta.
Lastenkirjallisuuden kuvitustekniikkana valokuva on yhä armoton, sillä se vanhenee katsojan silmissä nopeasti. Kuvausajankohta näkyy esimerkiksi vaatetuksessa, kampauksissa, värimaailmoissa ja miljöön yksityiskohdissa.
Moni kuvittaja käyttää valokuvaa nykyisin myös visuaalisena erikoistehosteena. Vuosituhannen taitteessa retrotyyli yleistyi kotimaisessa kuvakirjallisuudessa. Valokuvaa kollaasielementtinä ovat hyödyntäneet kuvakirjoissaan mm. Linda Bondestam, Petra Heikkilä, Satu Kettunen ja Sanna Pelliccioni.
Valokuvan alkuperäistä realistista esittävyyden tavoitetta rikotaan nyt entistä tietoisemmin. Digitaalinen kuvankäsittely luo sadun tenhoa esimerkiksi Jarkko ja Laura Antikainen kuvakirjassa Lumottu saari (Minerva 2013). Sari Kanalan ja Daga Ulvin kuvakirjassa Keiju ja Matikainen (Amusantti 2008) realistinen valokuva yhdistyy piirroskuvitukseen niin saumattomasti, että niitä on usein vaikea erottaa toisistaan.
Toisaalta valokuvan todistusvoimaa hyödynnetään edelleen kekseliäästi fantasia-aiheissa: Sven Pahajoen ja Timo Lindholmin Joulupukin salaisuus (Revontuli 2007) ja kummitustarinoiden kokoelma Kuollut kulkee (Gummerus 2008, toim. Anneli Kanto, kuv. Mapi Heikura-Salaja) todistavat (lavastettujen) valokuvien avulla, että kummitukset ja joulupukit ovat oikeasti olemassa!
Kymmenen viime vuoden aikana alun perin todellisuuden tallentamiseen syntynyttä taiteenlajia on lastenkirjakuvituksessa käytetty yhä enenevässä määrin sadun ja yliluonnollisen kuvaamisessa. Rakennettujen pienoismaailmoiden lajityypin varhaisin suomalainen klassikko oli Tove & Per Olov Janssonin nukkekotikirjan Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980), ja perinnettä on sittemmin jatkanut esimerkiksi Mysi Lahtinen.
Suvi-Tuuli Junttilan ja Saara Vallinevan kuvitukset ovat valokuvia studioon rakennetuista miniatyyrimaailmoista. Junttilan kuvakirjoissa Missä, tässä jossakin… (WSOY 2011) ja Minne matka, lapanen? (Schildts & Söderströms 2014) arkiset esineet, kuten mutterit, ruuvit ja pariton lapanen, seikkailevat valokuvastudioon rakennetuissa lavasteissa. Eppu Nuotion kuvakirjoissa (Bazar 2018–2020) seurataan Pirkko Punarinnan, Kauko Kivitaskun ja Paola Pääskyn edesottamuksia Saara Vallinevan pienoismaailmoissa.
Tekniikka muiden joukossa
Vuosituhannen vaihteeseen mennessä suhde valokuvaukseen on arkipäiväistynyt. Amatöörikuvaaja saa älypuhelimellaan laadukkaita valokuvia ja digikuvien jälkikäsittely ei vaadi erikoisosaamista. Tästä syystä valokuvakuvitus on viime vuosina yleistynyt erityisesti omakustanteissa. Valokuva on huokea ja visuaalisesti silti näyttävä kuvitustekniikka.
Kirjankuvituksessa erilaiset digitaaliset tekniikat ovat yleistyneet siinä määrin, että rajankäyntiä eri tekniikoiden kesken ei välttämättä pysty aina edes tunnistamaan. Valokuvakuvitus ei enää ole lastenkirjan lähtökohta, vaan valokuvaa voidaan hyödyntää tehosteena, katseenvangitsijana tai vaikkapa tietyn tunnetilan saavuttamisessa.
Lasten mediakasvatus voisi hyödyntää valokuvakuvitettuja lastenkirjoja ja herättää näin lapset suhtautumaan valokuvan todistusvoimaan kriittisesti.
Kuvakirjan tutkijana minua kiinnostaa pohtia sitä, voiko valokuvakuvituksen yhteydessä puhua kuvittajan/valokuvaajan tunnistettavasta tyylistä? Entä millainen on valokuvakuvitetun lastenkirjan visuaalinen estetiikka? Nämä tulokulmat jätän suosiolla pohdittavaksi laajemmassa artikkelissa.
