Eepoksen kuvamaailma uudistuu 1960-luvulta nykypäivään
Sisko Ylimartimo
Nykynäkökulmasta tuntuu erikoiselta, että 1860-luvulla Kalevala-tarustoa pidettiin niin muodottoman mielikuvituksellisena, että sen esittäminen realistisesti maalaustaiteessa olisi mahdotonta. Kuitenkin viimeisen runsaan sadan vuoden aikana tunnetut taiteilijat ovat meillä ja muualla luoneet mitä mielikuvituksellisinta Kalevala-fantasiaa.
Käsittelen artikkelissani kotimaisen lapsille ja nuorisolle suunnatun Kalevala-kuvituksen modernismia 1960-luvulta lähtien. Taidemuodot ovat moninaistuneet: proosakerronta on yleistä, on animaatiota ja sarjakuvaa.
Kokonaiseepos koululaisille
Kirjailija-opettaja Aili Konttinen (1906–1969) huolestui 1950-luvulla lasten Kalevala-tietämyksestä, vaikka koululais-Kalevaloita ilmestyikin. Haave lasteneepoksesta toteutui, kun WSOY julkaisi hänen kirjoittamansa viisiosaisen Lasten kultaisen Kalevalan 1958–1966. Sarjan alaotsikko Iloinen lastentunti ja repliikeiksi riimitelty teksti viittaavat juuri käyttöön oppitunneilla. Osien ilmestymistahti vaihteli: neljä ensimmäistä kirjaa tulivat nopeasti, viimeinen osa odotutti vuosia.
Sarjan kuvittivat Heljä Lahtinen (Väinämöisen seikkailuja 1958); Maija Karma (Pohjan neidin kosijat 1960); Helga Sjöstedt (Lemminkäisen seikkailuja 1960); Tapio Tapiovaara (Lemminkäinen ja Pohjolan väki 1961) ja Risto Mäkinen (Kullervon tarina 1966). He olivat tunnustettuja kuvittajia; jokainen sai Rudolf Koivu -palkinnon ainakin kerran. Lasten Kultaisesta Kalevalasta palkittiin Tapiovaaran kuvitus.
Kautta linjan Lasten Kultaiselle Kalevalalle ovat ominaisia pienikokoisten kuvien ja runomuotoisen tekstin rytmittämät aukeamat. Kuvitus on viivapiirräntää ja jokaiselle kirjalle on valittu lisäväri tai kaksi. Jotta lapset tunnistaisivat hahmot, kuvasto on stereotyyppistä: Väinämöisellä on pitkä parta ja Pohjolan neiti on nätti ja helmojaan heilutteleva. Lahtisen ja Sjöstedtin ilmaisu pohjautuu heidän lastenkirjakuvituksistaan tuttuun kotoisaan realismiin. Lahtinen on tutkinut tarkkaan kansan- ja kansallispukuja sekä muinaiskoruja; Sjöstedtin hahmot ovat hellyttäviä. Karman viiva on keveää, melkein jopa rentoa ja impressionistisen tyylittelevää. Tapiovaara ja Mäkinen ovat pelkistetyissä kuvissaan käyttäneet piirrintään karheammin ja ekspressiivisemmin.
Lasten kultainen Kalevala uudistui 1979–1981 formaatiltaan edeltäjäänsä kookkaampana ja yhden taiteilijan, Hannu Lukkarisen (s. 1949) kuvittamana. Sarja kasvoi yhdellä osalla (Sammon ryöstö), ja vaikka kohderyhmä vaihtui koulukäyttöä laajemmin nuorisoon ja aikuisiin, nimi säilyi entisellään. Yksivärinen kuvitus luottaa tehokkaaseen liikettä luovaan viivaan ja aukeamankin kokoisiin kuviin. Graafisella ilmeellään sarja edustaa modernia 70-lukulaisuutta.
Harppaus modernismiin
Kun Vanha Kalevala täytti 130 vuotta 1965 ja Uuden Kalevalan 120-vuotispäivä lähestyi 1969, meillä huomattiin puute eepoksen kuvakirjaversioista. Kaivattiin kuvakirjoja, joiden kuvitus ja teksti toimisivat yhdessä.
Käänne modernismiin tuli nopeasti. Vuonna 1966 WSOY julkaisi Aleksander Lindebergin (1917–2015) kuvittamana Martti Haavion tekstittämän Kalevalan tarinat. Siitä otettiin lastenkuvakirjaksi poikkeuksellisen iso 15 000 kappaleen painos, ja sitä mainostettiin vuoden hienoimpana lastenkirjana, jonka kookkailta sivuilta avautuu loistokas ja salaperäinen tarumaailma.
Kalevalan tarinoita varten Lindeberg teki laajasti esitöitä, istui kirjastoissa ja kolusi museoita. Hän koki kuvittamisen aikamoiseksi haasteeksi varsinkin, kun hän ei halunnut oman kuvituksensa tekotavaltaan tai kompositioltaan muistuttavan Gallen-Kallelan sinänsä hienoja töitä. Silti yhtäläisyyksiä voi havaita joissakin sommitteluratkaisuissa. Kuvittajan uuden tyylin huomattiin saaneen vaikutteita amerikkalaisen taiteilijaparin Alice ja Martin Provensenin modernista ilmaisusta, jota leimaa varjoton kaksiulotteisuus.
Lindebergin mielestä satua ei voikaan kuvittaa realistisesti niin kuin tosikertomusta. Hahmot ovat litteitä, kulmikkaita ja siluettimaisia. Kuvitus hyödyntää aukeamaa niin, että kuva ulottuu sujuvasti keskitaitteen yli, mikä mahdollistaa dramaattisetkin liikettä ja kookkaita muotoja korostavat sommittelut kuten Väinämöisen ja Ilmarisen lennoissa Pohjolaan sekä Kyllikin ryöstössä. Erityisen vaikuttava on Hiiden hirvi ponkaistessaan vauhdikkaasti koko aukeaman yli.
Eepoksen juhlavuoden kunniaksi vuonna 1985 otettiin Kalevalan tarinoista uusi painos, joka kuitenkin kehnon painojäljen takia Lindebergin vaatimuksesta makuloitiin. WSOY julkaisi uuden version vuonna 2010. Kustantajan mukaan sen värit ovat ensipainostakin kirkkaammat, koska kuvat oli tehty Lindebergin alkuperäiskuvituksista.
Animaatiosta kuvakirjaksi
Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin kuusiosaisesta animaatiosta Sammon tarina (1971–1974) muokattiin kuvakirjaksi osuus Sammon ryöstö (1973), jota on sarjakuvamaisuutensa vuoksi pidetty radikaalina lastenkuvakirjana. Riitta Nelimarkka (s. 1948) tuulettaa reippaasti eepostamme ja tuo sitä moderniin aikaan.
Vastakohtaiset näyttämöt avautuvat heti Sammon ryöstön alussa. Pohjola on pimeä, Väinölä valoisa, Louhi ahne ja kalevalaiset ahkeria. Ruutujen koko vaihtelee koko aukeamasta sivuille ripoteltuihin ja tapahtumien sarjallisuutta korostaviin ruutunauhoihin. Dramaattisimmalla aukeamalla Louhi taitamattomuudessaan kaataa kirjokannen veteen. Värit vaihtelevat helakasta tummaan. Sommittelussa on liikettä havainnollistavaa simultaanisuutta: kun Väinämöinen ratsastaa kohti kotia, samassa kuvatilassa on peräkkäin viisi ratsastajaa, sitä pienempänä mitä kauempana.
Sammon ryöstössä on huumoria, mikä ei ole ollut tavallista lasten Kalevaloissa. Kun Väinämöinen äkkää Louhelta pudonneen haitarin, hän päättää kokeilla sitä, tuleepa vähän vaihtelua kanteleen näppäilyyn. Kansakin riemastuu uudenlaisesta soittopelistä.
Kalevala päälaellaan
Mauri Kunnasta (s. 1950) kiehtoivat jo pikkupoikana Koru-Kalevalan kuvat, olihan kirja oman kodin kirjahyllyssä. Koulussa luettu Kalevala innoitti töhertelemään sen marginaaleja. Albumiin Varhaisia töherryxiä (2007) sisältyy Kunnaksen vuonna 1965 piirtämä sarjakuva, joka osoittaa nuoren tekijän perehtyneen eepokseen ja sen kieleen. Koirien Kalevala (Otava 1992; 22. painos 2013) ei ollut siten tekijälleen äkillinen päähänpälkähdys. Samalla se oli alkusysäys klassisten tarinoiden ja eeposten mukaelmille.
Kalevalan ja Pohjolan kahinoissa ottelevat koirat, kissat ja sudet. Kunnas on keikauttanut eepoksen postmodernisti päälaelleen Gallen-Kallelan maalauksia myöten. Roolit ovat vaihtuneet: Aino jahtaakin Väinämöistä ja äiti usuttaa Joukahaista ampumaan Väinämöisen. Humoristisessa fantasiamaailmassa vilisee väkeä, myös Kunnakselle tyypillisiä täytehahmoja. Hämähäkki-Heikki puolustaa Sampoa siinä kuin isommatkin uroot. Tosin lasten suuri suosikki herra Hakkarainen kahlaa kirjaan vasta viimeisellä aukeamalla.
Koirien Kalevala on käännetty useille kielille, ja sitä on muokattu näytelmiksi, nukketeatteri- ja tanssiesitykseksi sekä oopperaksi. Disney-taiteilijaa Don Rosaa se inspiroi sarjakuvaan Sammon salaisuus (1999), jossa suomalaisesta kansallistaiteesta on tullut ankallistaidetta.
Suomen lapsille – ja aikuisillekin
Suomessa näyttää takavuosina tulleen uusi lapsille suunnattu Kalevala-versio jokseenkin kymmenen vuoden välein. Kun Kunnaksen Koirien Kalevala oli ehtinyt kymmenen vuoden ikään, Otava julkaisi Kirsti Mäkisen toimittaman ja Pirkko-Liisa Surojeginin (s. 1950) kuvittaman Suomen lasten Kalevalan vuonna 2002.
Kuvitus kertoo lasten lisäksi kirjan sopivan myös aikuisille. Surojeginin tyyli on realistishenkistä ja yksityiskohtaista. Yksi- ja monivärikuvat vaihtelevat kooltaan sivun ja aukeaman kokoisista pieniin vinjetteihin. Tunnelmaltaan mietiskelevässä ja melankolisessa kuvituksessa henkilöhahmot ja esineet ovat tarkkaan tutkittuja. Figuurien ilmeessä ja asennossa on usein se jokin. Louhi muistuttaa viikinkimatriarkkaa ja Aino ilmaisee tunteensa epäröivin elein. Uhmakas Kullervo on visuaalisesti Gallen-Kallelan hahmon jälkeläinen, Joukahainen sisäisesti ristiriitainen hahmo. Miljööt tukevat mielentiloja. Surojeginin metsä on sukua ruotsalaisen John Bauerin peikkometsille.
Suomen lasten Kalevalan käänsi englanniksi Kaarina Brooks. The Kalevala. Tales of Magic and Adventure (2009) on palkittu Aesop Prizella ja Benjamin Franklin Awardilla.
Sarjakuvastrippejä ja albumeita
Jos Venny Soldan-Brofeldtin sarjakuvamaista Sampo-lautapeliä vuodelta 1904 ei oteta huomioon, vanhimpana Kalevalaan viittaavana sarjakuvana pidetään Aarne Nopsasen (1907–1990) kuvittamassa ja Raul Roineen tekstittämässä Antti Puuhaara -albumissa (1939) julkaistua 12-sivuista ruututarinaa. Sen tekstit eivät ole puhekuplina vaan kertomuksena ruutujen alla. Risto Mäkinen (1981–1972) kuvitti useita Puuhaara-sarjakuvakirjoja 1940- ja 1950-luvulla. Genren varsinaisena murtautumisena eepoksen maailmaan voi nähdä Mauri Kunnaksen ”varhaisen töherryksen” vuodelta 1965. Kuvittajat ja sarjakuvapiirtäjät alkoivat innostua Kalevala-aiheista 1970- ja 1980-luvuilta lähtien.
Kalevala idealähteenään Veli-Pekka Alare (1946–1981) piirsi hobittimaisesta virsujalkaisesta menninkäisestä Pekosta humoristista strippisarjakuvaa, jolla hän pokkasi Puupää-hatun vuonna 1979. Tämän hatun on saanut myös Petri Hiltunen (s. 1967). Hänelle se myönnettiin vuonna 2002 ensisijaisesti Praedor- ja Väinämöisen paluu -sarjoista. Väinämöinen ilmestyi strippeinä lehdissä ja vuodesta 2001 lähtien albumeissa. 1980-luvulla julkaistiin sanomalehdissä Ursula Niemistön Kalevala-aiheista neliväristä sarjakuvaa, joka kattoi koko Kalevalan ja paisui 300-sivuiseksi. Sivu kerrallaan julkaistussa sarjakuvassa repliikit ovat puhekielisiä. Pekka A. Mannisen (s. 1959) sarjakuvan Musta joki (1985) lähtökohta on Lemminkäisen tarinassa. Sarjakuvassa Kalevalan Korkeajännitys (2001) hän sovitti Sammon ryöstön onnistuneesti Korkeajännitys-formaattiin. Molemmat sarjakuvat on julkaistu albumissa Ellen Helldor (2009).
Kalevala vaikuttaa taustalla Ville Rannan (s. 1976) sarjakuvaromaanissa Kajaani (2008). Sitä voi kutsua biofiktioksi, sillä se kertoo Elias Lönnrotin kuvitteellisesta elämästä: Kajaanin piirilääkäri suunnittelee runonkeruumatkaa. Sarjakuva nimettiin palkintoehdokkaaksi Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla.
Kristian Huitulan (s. 1973) yksivärinen albumi Kalevala julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1998 ja 2000. Liki 150 sivua sisältää kaikki eepoksen runot. Ensimmäisen osan goottihenkisessä kannessa esitellään keskeisiä henkilöitä. Toisen osan kannessa on jättihaukiaihe. Kansien pujontaornamentit kertovat kelttityylin vaikutuksesta millenniumin populaarikulttuuriin. Sisäsivuilla ruutuvyöry kuljettaa tapahtumia eteenpäin. Yksittäisellä sivulla on ison taustakuvan päällä useita pienempiä kuvia. Runsaan kuvavirran, vaihtelevien perspektiivien ja leikkausten vuoksi henkilöt on piirretty helposti tunnistettaviksi. Huitulan sarjakuvasta on julkaistu nykysuomeksi muokattu versio 2021.
Kalevalan maailma kokee rajun muodonmuutoksen Gene Kurkijärven (s. 1967) tummasävyisessä fantasia-albumissa Kullervo (2009), joka kuvaa goottiestetiikkaan tukeutuen synkässä ja valottomassa kyberkaupungissa tapahtuvaa aikamatkaa. Alkuperäinen Kalevalan teksti juoksee sivuilla palkkeina ja pienikokoisena se tahtoo hukkua muun informaation joukkoon. Toisen tekstitason muodostavat kyberpunkkareiden repliikit, jotka eivät ole aivan siisteimmästä päästä.
Miltä näyttää postmodernismin jälkeisen ajan nuoriso-Kalevaloiden tulevaisuus? Esimerkkien perusteella sarjakuvan voittokulku tuntuu jatkuvan. Lajin tuoreimmista tulokkaista mainittakoon Marko Raassinan Kalevala (2015) ja Kullervo (2016) sekä Sami Makkosen Kalevala (2019) ja Kalevala-Sampo (2020). Viimeistään ne osoittavat, että millenniaaleille Kalevala ei olekaan muodottoman vaan monimuotoisen mielikuvituksellinen, jonka ajaton sisältö taipuu moniin taidemuotoihin, sarjakuvasta ja kuvakirjoista animaatioihin ja esittäviin taiteisiin.
Lisälukemista Kalevalan kulttuurihistoria. Toim. Ulla Piela et al. SKS 2008. Sisko Ylimartimo: Kultia kujille, hopehia tanhuville. Kuvittajien Kalevala. Avain 2015. Sisko Ylimartimo: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen kuvittaja. Avain 2017.
