Kevytversioita 1870-luvulta 1950-luvulle
Sisko Ylimartimo
Kansalliseepostamme Kalevalaa alettiin kuvittaa vaisuhkosti. Otettaisiinko esikuviksi germaaniset vai antiikin jumalhahmot vai tyydyttäisiinkö kansantyyppeihin? Magnus von Wrightin tiedetään kieltäytyneen piirtämästä Väinämöistä, koska hänellä ei ollut alkuperäismallia. Myös Kalevalan kieli tuotti ongelmia, koska moni ruotsinkielinen taiteilija osasi suomea joko vähän tai ei lainkaan.
Esittelen artikkelissani lapsille ja nuorille julkaistuja kuvitettuja Kalevaloita niiden alkuvaiheista 1950-luvulle. Vaikka ensimmäiset kuvitukset oli ajateltu somistamaan aikuislukijoille tarkoitettuja de luxe -lahjakirjoja, kustantaminen kaatui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa painatuksen hintavuuteen. Kuvituksilla somistettiinkin ennen kaikkea lapsille ja nuorille suunnattuja ja asultaan vaatimattomia proosamukaelmia.
Ideoita kuvituskilpailuista
Haittaa kuvittamiselle aiheutui myös ajan taidemausta ja suomalaisuuden epämääräisestä vaatimuksesta. Vähitellen oivallettiin, että tiukka luonnon jäljittely ei käynyt kalevalaisen kuvafantasian luomiseen. Symbolismi ja uusromantiikka mahdollistivatkin mielikuvituksellisemmat tulkinnat, joita tarvittiin kansallisen kulttuurin nosteeksi. Erinomainen esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan Väinämöis-hahmon muuttuminen realistisesta ja tutisevasta Ainoa kosivasta vanhuksesta Sammon puolustuksen jänteväksi miekkaa heiluttavaksi sankariksi.
Intoa ja laatua Kalevalan kuvittamiseen etsittiin kilpailuilla. Vaikka osallistujiin kuului nimekkäitä taiteilijoita, kilpailujen perusteella uusia julkaisuja ei kuitenkaan saatu aikaan. Ensimmäisen kuvituskilpailun julisti Savo-Karjalainen osakunta eepoksen 50-vuotisen taipaleen juhlistamiseksi vuonna 1885. Ensimmäisen palkinnon sai S. A. Keinänen, toiseksi tuli Rudolf W. Åkerblom ja kolmanneksi Helena Schjerfbeck. Nimekäs raati, johon kuuluivat muun muassa Zacharias Topelius, Eliel Aspelin ja Emil Nervander, arvioi Schjerfbeckin luonnokset taiteellisesti täydellisiksi, mutta kokonaisuus ei täyttänyt kilpailun sääntöjä.
Vuoden 1890 kilpailussa Keinänen sijoittui toiseksi, voiton vei hänen oppilaansa Akseli Gallen-Kallela. Raadin mielestä kansatieteellisten detaljien sijasta kuvittamisessa olisi tullut suosia mystisiä, shamanistisia ja fantastisia piirteitä. Kun Kalevalasta julkaistiin ulkomailla fantasialla leikitteleviä kuvituksia, täällä alettiin vaatia kuitenkin suomalaista ja etnografista ilmettä.
1930-luvun alussa Kalevalaseura etsi kilpailulla taideteoksia Kalevalan riemuvuotta 1935 varten. Raati piti taiteellista tasoa riittämättömänä eikä palkintoja jaettu. Tunnustuksena annettiin työpalkkiot Wäinö Aaltoselle ja Erkki Tantulle. Aaltosta kiitettiin kauniisti ilmaistusta vienosta lyyrisyydestä ja Tantun kuvissa nähtiin omintakeista raskaan jykevää otetta.
Antikisoivasta mytologiasta arkisiin laatukuviin
Ensimmäinen Suomessa ilmestynyt kuvitettu Kalevala oli R. W. Ekmanin (1808–1873) kahdeksalla litografialla somistettu nuorisoversio, joka julkaistiin suomeksi ja ruotsiksi vuonna 1875 Vanhan Kalevalan täyttäessä 40 vuotta. Proosalyhennelmän Kalevala berättad för ungdom laati Rafaël Herzberg, ja suomennoksen Kalevala Kerrottuna Nuorisolle toimitti Ferd. Ahlman. Kuvalaatat oli nähtävästi kaiverrettu Saksassa.
Lahjakirja-Kalevalasta haaveillut Ekman jäi kansallisuus- ja kielikiistojen jalkoihin. Kun suomalaissyntyiselle Ekmanille oli Tukholmassa myönnetty hovi- ja historiamaalarin arvonimi, fennomaanit vierastivat ”ruotsalaisen hovimaalarin” tulkintoja, joita tosin Topelius ja Lönnrot arvostivat. Ekman alkoi julkaista Kalevala-kuvituksiaan omakustanteisina vihkoina, mutta projektin osoittautuessa tappiolliseksi hän luopui hankkeesta.
Ekmanin antikisoivaa taidetta pidettiin vanhanaikaisena Düsseldorfissa opiskelleiden maalareiden maisemaromantiikan rinnalla. Nuorisoversion kansikuvana on litografia kannelta soittavasta Väinämöisestä. Öljymaalauksena Soittava Väinämöinen (1858–1869) on Ekmanin Kalevala-aiheista keskeisimpiä. Se leimattiin liian sadunomaiseksi, akateemiseksi ja jopa ”mytologiseksi roskaksi”. Maalauksen esikuvana on pidetty virolaisen F. L. Maydellin litografiaa Vanemuise laul (1840).
Ekmanin kuvitusta on taiteilijan nimeä mainitsematta hyödynnetty parissa ulkomaisessa julkaisussa. Virossa M. J. Eisenin toimittaman Väike Kalevalassa (1883) käytettiin ehkä osin alkuperäisiä painolaattoja. Venäjällä julkaistuja V. Krjukovin Ekman-mukaelmia pidettiin Suomessa esikuviaan rumempina ja kömpelömpinä.
Tukholmassa julkaistiin vuonna 1902 Elsa Dalströmin toimittama proosamukaelma Kalevala – ny bearbetning för ungdomen. Sen kuvituksena on 10 yksiväristä liitekuvaa Sigfrid August Keinäsen (1841–1914) maalauksista. Vaikka Keinänen ei liene suunnitellut maalauksiaan juuri nuorisoa ajatellen, ne realistisina ja alkuperäisistä pienennettyinäkin toimivat hyvin kirjasen kuvituksena.
Keinänen oli sukupolvensa keskuudessa ainoa maalari, jonka on nähty määrätietoisesti kehittäneen mahdollisuuksia kuvata kalevalaista maailmaa. Hän yhdisti Kalevala-taiteessaan realistista kansankuvausta ja etnografista otetta sekä vaikuttui Düsseldorfin koulukunnan valomaalauksesta ja romantiikasta. Kuvituksiaan varten Keinänen keräsi Karjalasta etnografista aineistoa. Kun hän pyrki tekemään hahmoistaan kansatieteellisesti uskottavia, aikalaiskritiikin mukaan niistä oli tullut arkisia eikä niissä ollut myyttistä hohtoa.
Pelejä ja kuvakirjoja pienemmille
Sadan vuoden takainen peliteollisuus kiinnostui Kalevalasta. Venny Soldan-Brofeldt (1863–1945) piirsi vuonna 1904 lapsille suunnatun Sampo-lautapelin. Realistisella tyylillä luodun pelin idea on lautapeleille tyypillinen. Kullakin pelaajalla on pelimerkki, rahat eli oravannahat voivat olla paperinpalasia. Sarjakuvamaisesti ruutuihin jaetussa pelissä edetään noppaa heittämällä. Myös lasten pelikortit saivat kalevalaisen vastineensa. Albert (Alb.) Gebhardin (1869–1937) kuvittamista pelikorteista Kalevala–peli Suomen lapsille ilmestyi myös ruotsinkielinen versio. Viihdyttämisen lisäksi peli tarjoili myös Kalevala-tietoutta. Kovin pienille kortteja ei ole tarkoitettu, pelaajan täytyi osata lukea ja tuntea numerot.
Pikkuväelle tarkoitettuja kalevalaisaiheisia kuvakirjoja alkoi ilmestyä vasta 1920-luvulla. Suur–Kalevalan parissa työskentelevä Akseli Gallen-Kallela ehdotti tyttärelleen Kirstille Kantelettaren lastenlaulujen kuvittamista. Kirsti Gallen-Kallelan (1896–1980) kuvittaman kirjan Kuva-Kanteletar. Lasten lauluja 1 oli määrä ilmestyä syksyllä 1920, jolloin vuonna 1840 julkaistu ja harvoin kuvitettu Kanteletar täyttäisi 80 vuotta.
Kirsti Gallen-Kallela kaiversi kuvat linoleumilaatoille ja painoi ne mustina etsausprässillä. Kustantajan halutessa värikuvia hän väritti ne sormin. Isän mielestä tekniikka oli hauska. Kun kuvat täytyi painaa Wienissä asti, WSOY pääsi julkaisemaan kirjan vasta 1921. Kiiltävälle paperille painetut kuvat on liimattu valmiiseen kirjaan. Rouhea tekniikka saa ne näyttämään lasten tekemiltä. Vekkulimaiset hahmot luovat kuviin liikettä ja eloa. Toinen osa lastenlauluista ilmestyi vuonna 1939. Tahallisen lapsekas piirustustapa tekee kuvista tyylillisesti naivistisia. Lisäksi Kirsti Gallen-Kallela kuvitti Tuomi Elmgren-Heinosen suorasanaisen Lasten Satu-Kalevalan (1945, 2. p. 1950). Kanteletar-osat julkaistiin Isä-Akselin muistolle omistettuna niteenä nimellä Kantelettaren Lasten-Runoja (MLL 1979), ja se sai hyvän vastaanoton.
Kunnianosoituksena Akseli Gallen-Kallelalle voi pitää myös Eeli Jaatisen (1905–1970) kuvittamaa ja Erik Thermanin kirjoittamaa satua Lemminkäinen Pohjolassa. Kalevalan satuja (1947 tai 1948; julkaistu myös ruotsiksi). Vaikka kartonkikantinen kirja on ajalleen ominainen painoteknisesti ja materiaalisesti vaatimaton, kuvitus viittauksineen Gallen-Kallelaan pelastaa kokonaisuuden. Piirroksia on pidetty harkittuina ja taitavasti tehtyinä.
Uusia kevytversioita koululaisille
Jo Elias Lönnrot tuumiskeli, että koko eepos saattaisi olla lapsille liian rankkaa purtavaa. Hän supistikin vuoden 1849 Uudesta Kalevalasta muokkaamansa Koulu-Kalevalan (1862) säkeiden määrän alle puoleen alkuperäisestä. Kouluja varten toimitettiin myös muita kevytversioita. Niitä kuvittivat 1950-luvun puoliväliin mennessä muun muassa Emil Cedercreutz, Germund Paaer, Alf Danning ja Erkki Tanttu.
Sakari Kuusen toimittamaa Kalevalaa kansakouluja varten (Gummerus 1937, lisäp. 1951, 1957 ja 1960) on piristetty 12 siluettikuvalla. Niiden tekijää ei kirjasessa mainita. Nimettömäksi jätetty kuvittaja oli kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutz (1879–1949). Hän leikkasi Kalevalan aiheista toistasataa siluettia, joista muutamissa hän mukaili Keinäsen Kalevala-maalauksia. Vertailu Keinäseen osoittaa, miten silueteissa on jouduttu pelkistämään kuvattuja kohteita.
Kansakouluissa luettiin myös Eero Salolan toimittamaa ja Germund Paaerin (1881–1950) kuvittamaa Kaunista Kalevalaamme lyhyesti kouluille (1953). Tässä kirjassa käytettiin kuvituksena kaksikolta aiemmin ilmestyneen Lasten kansanrunokirjan (Valistus 1942) piirroksia.
Lasten kansanrunokirjassa on otteita Kalevalasta ja Kantelettaresta sekä sananlaskuja ja arvoituksia. Salola on halunnut painottaa valikoimalla ”Kalevalan herkkää runotehoa”, koska eepoksen kokonaisrakenteeseen keskittyviä nuorisolaitoksia oli jo olemassa. Paaer, joka tunnetaan ennen kaikkea kalevalakorujen muotoilijana, näyttää käyttäneen yksivärisissä kuvituksissa etsausta ja tussipiirroksia. Ornamenteissa on viitteitä koristeelliseen keskieurooppalaiseen kansantaiteeseen.
Oppikoulusta muistan Alf Danningin (1893–1955) kuvittaman Pienois-Kalevalan (1. p. 1938). Sen toimittivat Martti Haavio, E. A. Saarimaa, Kaarlo Marjanen ja Hannes Teppo. Outoja sanoja on selitetty alaviitteissä, kirjan lopussa on Aukusti Tuhkan piirtämiä kansatieteellisiä kuvia, Saarimaan ohjeita koulukäsittelyyn ja Marjasen esittämisohjeita. Ensimmäinen Danningin kuvituksella varustettu versio on vuodelta 1951. Teos ylti vuonna 1980 jo 15. painokseen.
Alf Danning oli teknisesti varma taiteilija, joka ihaili Gallen-Kallelaa ja jota eivät 1900-luvun ”ismit” juurikaan heiluttaneet. Hänen mielestään taiteilijan oli oltava vapaa ja uskollinen itselleen. Hän piirsi sävykkäitä ja maagisia yksivärikuvia käyttämällä taitavasti valokohtia, varjostuksia ja siluetteja. Sommitteluissa viistot linjat sekä henkilöiden liehuvat hiukset, parrat ja viitat luovat vahvan liikevaikutelman, mikä lisää kuvattujen tilanteiden jännitteisyyttä.
Erkki Tantulle (1907–1985) koko Kalevalan kuvitus jäi nuoruuden haaveeksi. Hän vaati kuville kansatieteellistä oikeellisuutta ja tietoa aikakaudesta, johon Kalevalan runot kuuluisivat. Nuorisoa varten hän kuvitti V. A. Hailan toimittaman Sammon tarinan (1950), jonka tuli kannustaa oppikoululaisia Kalevalan pariin. Hailan mukaan opettajat olivat toivoneet nuorisoa kiinnostavaa kuvitusta. Hän piti Tantun kuvia esteettisesti huoliteltuina ja lukijan mielikuvitukseen vetoavina.
Markku Tanttu on esitellyt isänsä Kalevala-aiheita julkaisussaan Erkki Tantun Kalevala-kuvat (SKS 2004). Hän luonnehtii Sammon tarinan piirroksia arkisen oloisiksi; sellaiset tuskin kiehtoivat koululaisia. Erkki Tanttu itse määritteli kuvituksensa etnografiseksi fantasiaksi. Sammon, jonka mallina oli vanha vesimylly, hän pyrki piirtämään niin realistisesti, että kuvan perusteella ihmemylly olisi vaikka voitu rekonstruoida. Hänen näkemyksensä Kalevalasta oli realistisempi kuin Gallen-Kallelalla. Sammon tarinan kansikuvan vinjetin sakaraisia koristeellisia tähtiä voi pitää hatunnostona monien Kalevala-taiteilijoiden esikuvalle, jota seurattiin mutta jonka varjosta vuosikymmenien aikana myös enemmän tai vähemmän tietoisesti pyristeltiin pois.
Kansalliseepoksemme julkaistujen kuvitusten kannalta vuosikymmenet 1870–1950 näyttävät suhteellisen vaatimattomilta. Kyseessä on kuitenkin osittain näköharha, joka jättää katveeseen monia taiteilijoita. Väkisinkin joudutaan jossittelemaan: jos vaikkapa Gallen-Kallela, Ekman, Keinänen, Cedercreutz ja muutamat muut taiteilijat (Joseph Alanen ja Alex Federley) olisivat saaneet Kalevala-taiteensa ulkomaisten esikuvien mukaan kansien väliin de luxe -laitoksiksi, mielikuvamme eepoksen kuvitushistoriasta olisi komeampi. Silti koululaisille suunnattuja kevytversioita ei tule aliarvioida. Kalevala-tietouden ja -taiteen kannalta niillä on ollut arvonsa: ilman niitä nuorison tietämys eepoksestamme olisi jäänyt paljon ohuemmaksi varsinkin kun kuvittajat olivat tunnustettuja taiteilijoita.
Lisälukemista Sisko Ylimartimo: Kultia kujille, hopehia tanhuville. Kuvittajien Kalevala. Avain 2015.
