Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 7/2008
Nuorena kuollut Eijo ”Poika” Vesanto (1908–1950) muistetaan nykyään lähinnä aikaansa edellä olleiden sarjakuviensa kuten Saku Sämpylän kautta. Esimerkiksi Vesantoa käsittelevä lyhyt Wikipedia-sivu mainitsee ensimmäisenä ja täsmällisimmin juuri sarjakuvat.
Tämä osoittaa jälleen kerran, että kirjanpäällisillä tai lehtikuvituksilla ei kuolemattomuutta kannata tavoitella. Parhaassakin tapauksessa kansi jää mieleen, mutta sen tekijää ei tunneta. Tuottelias Vesanto teki sarjakuvien ja oivaltavien kuvitusten lisäksi satoja kansia kirjoihin ja aikakauslehtiin. Itseoppinut taiteilija muutti Tampereelta Helsinkiin 1930-luvun alussa, jolloin kustantamo Otava sekä Suomen Kuvalehden ajanvietesivuja ja lukuisia kirjasarjoja toimittanut Veli Giovanni alkoivat hyödyntää hänen lahjojaan laajamittaisesti.
Vesannon akvarellikannet moniin 1930-luvun ja sota-ajan Seuroihin loivat lehdelle omaa ilmettä samaan tapaan kuin Martta Wendelinin työt Kotiliedelle. Hänen mustavalkoiset kuvituksensa esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja Elokuva-Aitan artikkeleihin tunnistaa myös helposti eloisan pilakuvamaisesta viivasta.
Vanhoja lehtikuvituksia vain ei juuri näe, kuten ei lehtiäkään. Valitettavasti sama kohtalo koituu ennen pitkää myös kirjoille. Niiden kannet jäävät tavallisesti elämään vain, jos teksti itsessään kantaa vuosikymmenten yli tai osoittautuu kirjallisuushistoriallisesti tärkeäksi, mistä esimerkkeinä mainittakoon F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä (1934) ja Mika Waltarin Palmu-dekkari Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939). Ne lienevät Vesannon tunnetuimpia kansia senkin vuoksi, että molemmista on otettu uusintapainoksia samoilla päällisillä aivan viime vuosiin asti. Vaikka Ihmiset suviyössä oli ns. kirjakerhokansi eikä alkuperäinen kansi ollut Vesannon tekemä, nimenomaan hänen utuinen näkemyksensä teemasta on jäänyt elämään.
Vaikka Vesanto pääsi tekemään kansia hyvin monenlaisiin kirjoihin, häntä ei omana aikanaan erityisemmin arvostettu. Vesannon tyyliä pidettiin liian kaupallisena ja epäsuomalaisena. Hänen sarjakuvansa ja lehtikuvituksensa olivat myös hengeltään poikkeuksellisen amerikkalaisia. Monista Vesannon kansista tulevatkin mieleen ajan etevimmät pulp-taiteilijat.
Liekö syynä arvostuksen puutteeseen ollut myös se, että Vesanto ei edes yrittänyt pelastaa mainettaan tekemällä maalauksia tai muuta perin kunnianarvoisaa, vaan keskittyi tekemään kaupallista käyttötaidetta laidasta laitaan? Hänen siveltimensä sopi niin Emmuska Orczyn Punainen neilikka -romaaneihin, romanttiseen viihteeseen kuin poika- ja jännityskirjoihinkin. Tusinaviihteen ohella Vesanto pääsi tosin tekemään vakavampienkin kirjojen kansia, Anatole Francesta Lauri Viljaseen.
Erityisesti Otavan 1920–40-luvuilla julkaiseman Poikien seikkailukirjaston teokset muistuttavat, miten kannet saattavat toisinaan olla hienompia kuin itse kirjat. Monien lämpimän nostalgiset lapsuudenmuistot kiteytyvät juuri kansikuviin, ja Vesanto teki kovasti keräillyn kirjasarjan kansista ison osan.
Lisäksi hän teki kuvituksia moniin kirjoihin ja sarjoihin. Lasten omien kirjojen ja Tyttöjen omien kirjojen lisäksi Vesanto somisti esimerkiksi Arvilyn (Arvid Lydecken) kokoelmaa Kotoa ja kaukaa sekä lastenrunovalikoimaa Lumipyry Afrikassa. Käännöskirjallisuuden klassikoista Vesanto kuvitti esimerkiksi Kuningas Salomon kaivokset, Pikku lordin ja Aisopoksen eläinsatuja.
Ikävä kyllä Suomessa ei ole tavattu tehdä kirjoja kansitaiteilijoista eikä juuri kuvittajistakaan. Vierailu Otavan arkistossa paljastaa, että etenkin Poikien seikkailukirjaston kannet olisi syytä nähdä paremmin painettuna ja laadukkaalla paperilla. Alkuperäisissä kirjoissa räiskyvät värit eivät aina päässeet oikeuksiinsa. Sama pätee moniin muihinkin Vesannon kuviin.
Originaaleista näkyy myös, että Vesanto maalasi kuvansa hämmästyttävän pieneen kokoon. Ne eivät ole juuri julkaisukokoa suurempia. On mahdotonta kuvitella, että tämän päivän yltäkylläisyydessä kukaan alkaisi nyhrätä pedantisti tekstattuja ja usein hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia – ilman riittävän kookasta näyttöä.
Lisätietoa: Poika Vesanto kuvittajabibliografiassa