Kerralla purkkiin!

Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 6/2009

Kirjailijat tekevät harvoin itse teostensa päällisiä, saati kuvituksia sisäsivuille. Visuaalinen ja kielellinen lahjakkuus kun harvoin kohtaavat ainakaan laadullisesti korkealla tasolla. 

Kirjahistoria tuntee muutamia oleellisia poikkeuksia. William Blake ei ainoastaan kirjoittanut runojaan, vaan myös teki niistä pienipainoksisia taidekirjoja, jotka hän sekä kuvitti että tekstasi itse. Gunter Grassin grafiikka sopii hienosti hänen teoksiinsa; vaikkapa Kampela on herkän komea klassikko. Suomalaisista nykykirjailijoista harvinaista ymmärrystä kirjasta esineenä on osoittanut muun muassa Tiina Pystynen. Ja jos Tove Jansson ei olisi niin merkittävä kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä, hänen kuvitustaidettaan ja herkänkauniita kansiaan muisteltaisiin nykyistäkin haltioituneempina.

Janssonin aikalainen oli myös Henrik Tikkanen, joka loi menestyksekkään uran sekä kirjailijana että piirtäjänä. Tikkanen (1924–84) kuvitti ja kirjoitti uransa alusta lähtien. Toisen maailmansodan aikana nuori Henrik kirjoitti novelleja mm. Korsulukemistoon ja teki lehteen kuvituksia. Kuin muistumana tästä Tikkanen kuvitti sotaa käsitelleet romaaninsa Unohdettu sotilas (1974) ja Viimeinen sankari (1979).  Muutenkin sodan mielettömyys oli Tikkasen kantava teema läpi uran, myös kuvittajana. Tai kuten taiteilija itse kirjoitti: ”Työssäni on kaksi pääteemaa. Ne ovat sota ja seksi. Molemmat häiritsevät ihmisiä. Sota siksi, että suhtaudun siihen kielteisesti. Seksi siksi, että suhtaudun siihen myönteisesti.”

Tikkanen halusi nuoresta pitäen elättää itsensä sanomalehtipiirtäjänä. Hänen uransa alkoi 17-vuotiaana Nya Pressenissä, johon hän piirsi veljensä Ulfin kanssa sarjakuvaa Konrad. Vuosina 1947–67 Tikkanen työskenteli Hufvudstadsbladetissa, jonka jälkeen hänsiirtyi Helsingin Sanomiin. Samalla urakin sai uutta vauhtia. Tavaramerkiksi muodostuivat Henrikit, kuva-aforismit, joissa Tikkasen kuvitus ihmiskasvoista täydensi päivän ajatelmaa. Hän kuvitti lehtiin myös esimerkiksi matkareportaaseja.

Monet Tikkasen valmiista töistä olisivat toisten tekeminä skissejä, vasta alku jollekin aivan muulle. Tussilla ja lyijykynällä työskennellyt Tikkanen kuitenkin uskoi kevytrakenteiseen piirroskuvaan. Ura lehdistössä opetti nopeuteen – ja myös huomaamaan, mikä toimii ja mikä ei. Idea välittyy vähemmälläkin väkertämisellä.

Tikkasen taidenäkemys tuntuu itse asiassa varsin 2000-lukulaiselta. Viime vuosina yhä useampi kuvittaja on pyrkinyt spontaaniin, vaivattomalta näyttävään mutta paljon harjoitusta vaatineeseen jälkeen. Kuvalla on näet tapana mennä pilalle, kun sitä hinkataan liiaksi. Usein todella eloisa kuva näyttää siltä, että se on ruiskaistu paperille viidessä minuutissa. Ehkä onkin, mutta takana saattaa olla 15 heikompaa yritystä. Tärkeintä on saada vangittua viivan voima.  Parhaimmillaan Tikkanen oli energinen ja vitaalinen kuvittaja, kehnoimmillaan manieristi. Henrikit ainakin tuntuvat kehnoimmillaan lähinnä tilantäytteeltä.

Tikkasen useimmiten muiden teksteihin kuvittamat matkakirjatkaan (mm. Kuoleman Venetsia, Etruskeja metsästämässä, Minun Ateenani) eivät juuri poikkea toisistaan. Erkki Tantun sananparsikirjojen tavoin yhden nähtyään ei välttämättä välitä avata toista.

Mutta joskus kuva ja sana sopivat toisiinsa ja alkavat täydentää toisiaan. Tikkasen piirrokset aikalaisen Christer Kihlmanin Alastomiin ja autuaisiin ovat kirkkaita läpivalaisuja kirjan teemasta. Ja kuka muu olisi ollut oikeutetumpi tekemään kannen kuvituksineen vaimon Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan (1978) – ja kuvittanut myös tämän muistelmateoksen Kaksi (2004), kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen?

Henrik Tikkanen hallitsi paitsi ihmiskasvojen myös rakennusten ja laivojen piirtämisen. Hänen kaupunkikuvistaan koskettavimmat käsittelivätkin Helsinkiä: taloja ja elämää niiden ympärillä. Lehtikuvissaan, kirjakuvituksissaan ja Mitt Helsingfors -kirjassaan Henrik tallensi näkymiä, joita ei enää ole. Vaikka kirjailija-piirtäjä pelkisti ja kärjisti niin paljon kuin ilkesi, vuosikymmenten myötä Tikkasen kuvat ovat saaneet samaa taltiovoimaa jota löytää Signe Branderin valokuvista. Tuolta se katu joskus näytti, noin ihmiset joskus pukeutuivat – ja se kaikki on kadonnut.

 

Lisätietoa:
Henrik Tikkanen kuvittajabibliografiassa