Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 3/2014
Kuinka Erkki Tantusta tuli klassikoiden kuvittaja.
Sotien jälkeen Erkki Tanttu (1907–1985) oli uuden tilanteen edessä. Hänen Rymy-Eetu-sarjakuvansa symboloi juuri käytyjä sotia ja kokoelmia poistettiin kirjastoista. Miten uudesta ajan hengestä saisi otteen?
Tantun tunnetuin sarjakuvahahmo oli oikea ryssän kauhu. Leppoisa paksukainen liikkui jo ennen sotia suojeluskunta-asussa ja tuntui valmistautuvan tuleviin yhteenottoihin Suomen suojeluskuntajärjestön julkaisemassa Hakkapeliitta-lehdessä. Yhtä Taideteollisen Keskuskoulun vuotta lukuun ottamatta itseoppinut, vuonna 1926 WSOY:n painossa aloittanut ja konesalista taiteilijantakkiin vähitellen siirtynyt Tanttu loi sarjakuvan alun perin Nuori Voima -lehteen, mutta pian se löysi luonnollisemmat paikkansa Kansan Kuvalehdestä ja Hakkapeliitasta.
Kun talvisota syttyi, Eetusta kuoriutui valiosotilas, joka väijyi vanjoja vääjäämättömällä teholla. Juonikas ja hetkittäin yliluonnollisen vahva ”Rymy” taivutti tankkeja mutkalle ja pudotti lentokoneita lassolla alas. Supersankarisarjakuva jäi amerikkalaiseksi lajityypiksi, mutta mihin täällä semmoisia olisi tarvittu. Meillä oli Rymy-Eetu.
Vauhdikkaimmillaan Rymy-Eetu oli talvisodan aikana ja jatkosodan voittoisissa vaiheissa. Viimeistään Moskovan rauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944 Tanttu joutui asemoimaan itsensä uudelleen. Useita Rymy-Eetu-kokoelmia poistettiin jatkosodan jälkeen kirjastoista neuvostovastaisina, samoin Armas J. Pullan Ryhmyjä ja Romppaisia. Vaikka Rymy-Eetu oli talvi- ja jatkosodan pyörteissä pahimmillaan melkoisen propagandistinen, Tanttu ei leimautunut fasistiksi.
Ensin Rajaimme vartija -lehdessä ilmestyneet sananparret pelastivat Tantun. Hauskoista ja viivaltaan elävistä sananlaskupiirroksista koostuva kirja Sata sananpartta – sata kuvaa (Otava, 1945) korosti hänen rooliaan kansanmiehenä. Samanaikaisesti hän sai jalansijan klassikkokirjailijoiden kansitaiteilijana ja menestyi muun muassa Aleksis Kiven Kihlauksen kuvituskilpailussa. Otava julkaisi Kihlauksen syksyllä 1944. Viimeistään silloin kirjojen kuvittamisesta tuli pysyvä ja näkyvä osa hänen uraansa. Otava maksoi Tantulle pienen säännöllisen kuukausittaisen palkkion, jotta hän ei tekisi töitä muille kirjakustantamoille.
Tanttu teki enemmänkin Kivi-kuvituksia, muun muassa Seitsemään veljekseen (1961), ja keskittyi niiden lisäksi sananlaskuihin, joita ilmestyi runsaasti kokoelmakirjoina. Tantun myöhemmistä sotakuvauksista puuttui hurmoshenki: hän kuvitti Otavalle Unto Seppäsen Evakkoromaanin (1954) ja Yrjö Jylhän talvisotaa käsittelevän Kiirastuli-runoelman uusintapainoksen (1951). Tanttu pääsi myös tekemään lukuisia kansia Pentti Haanpään teoksiin.
Kuvittajana Tanttu löysi 1960-luvulla itsensä suorastaan uudelleen. Hyvä suhde Otavaan mahdollisti resurssit kustantamon arvostamiin hankkeisiin kuten Seitsemään veljekseen. Lisäksi Tanttu sai kuvittajan työhön tuolloin harvinaisen monivuotisen taiteilija-apurahan. Hänen tekemiensä teosten ulkoasuja myös palkittiin Vuoden kauneimpien kirjojen kilpailussa. Muita Tantun 1960-luvun töitä olivat muun muassa osuva kuvitus Maiju Lassilan Tulitikkuja lainamassa -romaaniin (Otava, 1963) ja aimo liuta pikkukuvia Kustaa Vilkunan Vuotuiseen ajantietoon (Otava, 1968), josta on otettu 28 painosta vuoteen 2021 mennessä.
Kun Otava tilasi Tantulta kuvituksen Volter Kilven Albatrossin tarinaan (Otava, 1965, erillinen luku Alastalon salissa -teoksesta), hän eläytyi aiheeseen koko sydämellään. Se ilmenee yksityiskohtaisina ja hiotun elävinä kuvina, joista miltei maistaa pärskeen.
Rymy-Eetukaan ei kadonnut täysin kuvioista, vaikka Hakkapeliitta-lehti lopetettiin vuoden 1944 Moskovan rauhansopimuksen myötä. Lopulta 43 vuoden ajan ilmestynyt sarja löysi kotinsa ensin Kansan Kuvalehdestä ja myöhemmin Radiokuuntelijasta/Antennista ja Käytännön maamiehestä. Tyylilaji muuttui lehtien mukaiseksi: arkiseksi ja harmittomaksi.
Sen sijaan hänen kirjankuvituksensa ja -päällisensä säilyttivät voimansa 1960-luvun loppuun asti. Menestysvuosina kasaantunut taito kuvastuu esimerkiksi Paavo Rintalan Lakosta (1956), johon Tanttu teki kannen. Teos kuvasi yhtä sotienjälkeisen Suomen symbolisista avaintapahtumista. Kemiyhtiön työntekijät menivät lakkoon kesällä 1949. SDP:n ja SKDL:n välisiä valtataisteluja heijastelleet erimielisyydet kärjistyivät, ja sen tuloksena poliisi ja lakkolaiset ottivat yhteen Kemin veritorstaina 18. elokuuta 1949, kaksi ihmistä sai surmansa.
Tanttu on piirtänyt romaanin ylivetoaukeamalle tukkisuman. Se kuvaa patoutuneita sodanjälkeisiä tunteita ja lakon aikaansaamia paineita metaforan kautta. Kirjan kannessa on jylhä tehdasmaisema ja sen edessä valtava, kasvoton ihmisjoukko. Ihmisillä ei ole silmiä eikä suuta, mutta tuskin kannattaa päätellä, että Rintala (tai Tanttu) väittäisi heitä näkö- tai puhekyvyttömiksi. Pikemminkin ajatus vastaa sosialistien kollektivistista ihannetta. Yksilö ei puhu vaan yhteisö. ”Yksin ei mies mainittavakaan / nostaisi viisvaaksaista parrua, viiskerroksisesta talosta puhumattakaan”, kirjoitti Vladimir Majakovski aikoinaan.
Voi kansi yhtä hyvin viitata myös ihmisten hyväksikäyttöön, puolin ja toisin. Työläinen ei näe eikä kuule ja velloo kriisistä toiseen, sodasta lakkoihin ja vallankumouksiin. Tukkisuma voi seistä pitkään, mutta lähteä liikkeelle äkkiarvaamatta.
Lisätietoa: Erkki Tanttu kuvittajabibliografiassa
