Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 1/2015
Graafikko Markko Taina antaa kirjoille ihon.
Markko Tainalle kirja on luonteeltaan vahvasti fyysinen, esine.
”Haluan korostaa suunnittelussani materian tuntua. Usein kyse on vähäisen tuntuisista ratkaisuista, kuten sopivasta paperista”, Taina pohtii.
Niinpä esimerkiksi Kirsi Poutasen runokokoelma Villonin puutarhassa (Tammi, 2014) näyttää mukavan herkältä, vanhalta jo syntyjään. Kuvan sävyt eivät näy pienessä kuvassa, sitä on aistittava luonnollisessa koossa. Samanlainen teos on niin ikään viime vuonna ilmestynyt Jari Järvelän Särkyvää (Tammi). Siinä on ruhjoutuvan paketin tuntua, siinä määrin kuin uudessa perusromaanissa voi olla.
”Ajatuksena on, ettei kirjaan tarvitsisi edes koskea, jotta tunnun saisi. Monet lukijan reaktioista ovat alitajuisia ja yritän vaikuttaa niihin”, Taina sanoo.
Taideteolliseen korkeakouluun vuonna 1981 hakeutunut ja 1990-luvulla kirja-alalle lopullisesti päätynyt Taina on taiteilijasuvusta. Hänen isänsä Hannu työskenteli kuvittajana ja kansitaiteilijana, äitinsä puolestaan elokuvaleikkaajana ja tätinsä kuvaamataidon opettajana.
Markka Taina on nähnyt urallaan monenlaisia vaiheita. Ehkä kärjistäen voisi sanoa, että aineettomuushaaveista on siirrytty osittain takaisin kohti aineen maailmaa.
”Kun tietokoneet tulivat suunnitteluun ja ohjelmistot kehittyivät, niistä oli tietysti otettava kaikki irti. Silloin oli muodikasta luoda kerrosteisia kansia ja leikkiä efekteillä. Nyt typografialle ja pelkistetylle ilmaisulle on taas tilaa. Painotekniikan kehitys puolestaan on taannut sen, että kirjat tuntuvat yhä enemmän kirjoilta. Maailmalla leikitään materiaaleilla yhä enemmän. Vielä en sentään ole nähnyt pekonista tehtyä kirjaa.”
Tammelle pitkään työskennellyt, viime vuosina oman yrityksen kautta töitä tehnyt ja tammikuussa jälleen Bonnierin kuukausipalkkaiseksi graafikoksi siirtynyt Taina on tehnyt urallaan tähän mennessä tuhatkunta kantta. Se on hurja määrä: esimerkiksi tuotteliaina pidetyt Kosti Antikainen ja Martti Mykkänen tai Hannu-isä eivät yltäneet urallaan samaan. Tainan skaalasta löytyykin aivan kaikenlaista: kokeellisista runokirjoista jännärisarjoihin.
Yllättävän moni Tainan kirja pelaa melankolian sävyillä. Runokirjojen lisäksi vaikkapa Anita Konkan Musta passi, Jose Saramagon Toinen minä ja Helena Sinervon Runoilijan talossa hakevat voimansa haikeudesta.
”En pidä sitä omana piirteenäni, vaan menen teosten mukana. Kansi on tavallaan kuin kirjan käännös, se ei voi poiketa järjettömästi alkuperäisteoksesta. Sitä voisi verrata myös musiikkitermillä säestykseen. Toisaalta jokainen kirjankansi on myös oma teoksensa. Ehkä kansi on kuin kirjan iho.”
Kun kirjoittaa suunnittelusta, huomio kiinnittyy helposti yksittäisiin laatuteoksiin. Viihdekirjat ja sarja-asut, alan perusainekset, eivät saa ansaitsemaansa painoarvoa, vaikka ne hallitsevat lentokenttiä ja kioskien pokkaripisteitä. Taina ei ole ”auteur-graafikko” vaan mukautuu tilaukseen.
”Dekkarikin voi olla ilmeeltään nykyaikainen. Olen viime vuosina suunnitellut esimerkiksi Leena Lehtolaisen kirjoihin uuden sarja-asun ja hakenut Karin Slaughterin jännäreihin tavallisesta poikkeavaa tunnelmaa”, Taina kertoo. Hän vahvisti Lehtolaisen teosten värimaailmaa ja yksinkertaisti ilmettä.
”Vaikeaksi tällaiset urakat tekee se, että raamit ovat ahtaat. Esimerkiksi groteski-tyyppisistä kirjaimista ei voine luopua. Kansien pitää olla erityisen tehokkaita ja myyviä. Niistä kirjoista myös keskustellaan kustantantamossa enemmän, joissa on suuremmat myyntiodotukset.”
Taina ei pidä keskusteluja tai väittelyitäkään ongelmana. Graafikon ammattia pidetään usein vähän epäsosiaalisena ja yksinäisenäkin työnä, mutta se ei ole totta. Yhteistyö on ihmisten kanssa olemista.
”Joinakin päivinä jopa puolet työajastani menee keskusteluun. Se on tietysti vain korostunut silloin, kun olen työskennellyt studion esimiehenä tai muissa vastaavissa rooleissa. Hyvä graafikko osaa perustella ratkaisunsa mutta myös kuunnella muita.”
Tainan mielestä kirjan kannen merkitys on vain kasvanut viime vuosina, kun toimiala on ajautunut murrokseen.
”Lehdet kirjoittavat kirjallisuudesta vähemmän, ja kustantamojen mainosbudjetit ovat pienentyneet. On entistä tärkeämpää päästä kaupassa esille. Kirjan pitää myydä itse itsensä, ja kansi auttaa siinä.”
Lisätietoa: Markko Taina kuvittajabibliografiassa
