Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 1/2016
Osmo ”Omppu” Omenamäki on tehnyt 1950-luvulla alkaneella urallaan noin 800 kirjankantta. Taiteilijan selviytymisstrategia: mukaudu.
Helsingissä syntynyt ja vuoden mittaisen sotalapsipiipahduksen jälkeen kaupunkiin pysyvästi palannut Osmo Omenamäki löysi kutsumuksensa jo nuorena. Hän rakasti piirtämistä.
Lapsena Omenamäki käytti itsestään taiteilijanimeä Tuhru. Se kuvaa hänen siistiä ja joskus vähän sisäsiistiäkin jälkeään huonosti, mutta muistuttaa tietynikäisten lasten tolkuttomasta itsekriittisyydestä. Omenamäki voitti kymmenvuotiaana Valistuksen lastenlehden piirroskilpailunkin, mutta Tuhru mikä Tuhru.
Hän kävi Taideteollisen oppilaitoksen koristemaalarikurssin ja meni sen jälkeen Kauppamainosyritykseen Pentti Holapan alaiseksi. 1950–60-lukujen Suomi oli täynnä pieniä mainostoimistoja, ja ammattiin oppi silloinkin ennen kaikkea kokeilemalla ja epäonnistumalla itse.
Omenamäki on tehnyt pitkällä urallaan kaikkea, mainoskuvituksista ja julisteista postikortteihin. Työ kirjankansien parissa alkoi 1960-luvulla ja jatkui kiivaana 1990-luvun alkuun asti. Etenkin 1970–80-lukujen taite oli tuotteliasta aikaa: parhaana vuotena syntyi 38 kantta, ja yli 25 kannen vuosia oli viisi.
Omppu omaksui yhtenä ensimmäisistä Suomessa poptaidevaikutteet, mutta se näkyi enemmän mainos- ja lehtikuvituksissa kuin kirjankansissa. Ensimmäinen romaanipäällinen oli Rauno Toivosen nuortenkirja Montut (WSOY, 1964), viimeinen Jukka Vesterisen Piirtäjän elämänviivat -teoksen (Tarusto Kustannus, 2015) kannet. Kaikkiaan kansia on syntynyt tilauksesta noin 800 kappaletta. Kappalemäärä on alan suurimpia, vertautuu ja saattaa ylittääkin Kosti Antikaisen, Martti Mykkäsen ja Matti Louhen luvut.
Omenamäki ei kuitenkaan ole saanut samanlaista huomiota tai arvostusta kansisuunnittelijana. Yksi syy lienee, että hän ei juurtunut missään vaiheessa yhteen kustantajaan tai suunnitellut käänteentekeviä tai ikonisia kirjasarjoja tai kansia.
Ompun valtteja olivat toimitusvarmuus ja mukautuvuus, molemmat kirjateollisuudessa tärkeitä piirteitä. Hän työskenteli 1960-luvulla paljon muun muassa Otavalle, Tammelle, Weilin+Göösille ja WSOY:lle. Myöhemmin keskeisiä työnantajia olivat Karisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Postikorttitaiteilijana Omppu nousi yhdeksi maamme suosituimmista ja on keräilijöiden suosiossa. Kirjankansissa hänen tyylinsä oli kuitenkin hyvässä ja pahassa hajanainen. Erottuvia kirjankansia syntyi vähän.
Toisaalta tulosta tuli. Kansia sai nähdäkseen niin kadunmies kuin intellektuelli, romanttisen viihteen kuin sotakirjojenkin ystävä. Samana vuonna 1983 Karistolle kehkeytyivät kannet sekä Anni Polvan Minäkö muka mustasukkaiseen että Pentti H. Tikkasen Kannaksen sisseihin. Niiden vastapainoksi asettuivat muun muassa SKS:n julkaisemat Ylioppilasaineita 1983, Ostjakit, matkakirjeitä Siperiasta ja Nykysuomen rakenne ja kehitys I, kannet yhteensä 26 teokseen niiden kahdentoista kuukauden aikana.
Tämä kaksitahoisuus tuntuu jälkikäteen antoisalta. Se kuvaa käyttökuvittajan työn luonnetta: millekään ei sanota ei, vaan kaikki syntyy samalla ammattiylpeydellä.
Maria-Liisa Nevalan Ilmari Kianto – anarkisti ja ihmisyyden puolustaja (SKS, 1986) edustaa värisävyiltään ja typografialtaan hillittyä tietokirjallisuutta, valopilkkuina murretun lämpimän murrettu keltainen väri ja tyylikäs sommittelu. Kalle Achtén, Pirkko Lahden ja Laura Rouhunkosken Suomalainen kuolema (Yliopistopaino, 1987) hyödyntää kielikuvaa lusikan heittämisestä nurkkaan – ei räiskyvästi vaan täydellisen eleettömästi, mitä typografia vain korostaa.
Toisaalta vuosina 1979–1983 suunnitellut 27 kantta Anni Polvan teoksiin ovat täysin esittäviä ja toimivalla tavalla kevyitä. Hellävaraiset vesivärit ja pikkusievä kuvamaailma muistuttavat aika paljon Ompun postikortteja, mutta niistä puuttuu monille korteille ominainen imelyys. Kuin suunnittelija olisi tajunnut, että ei kannata korostaa sitä, minkä kaikki tietävät jo: kirjoissa on väkevää romantiikkaa. Ompun Polva-kansia leimaa arkisuus. Kirjoja on helppo lähestyä.
Anni Blomqvistin viisiosaisen Myrskyluoto-sarjan kannet puolestaan liikkuvat hienosti esittävän ja abstraktin välimaastossa. Ne ottavat kaiken irti saaristolaisen elämän aaltoilevuudesta, meren tunnusta. Ei voi olla tarttumatta.
Lisätietoa: Osmo Omenamäki kuvittajabibliografiassa
