Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 6/2010
Hyvä kirjankuvitus luo kirjaan aivan erityisen tunnelman. Usein sen muistaa lopun ikäänsä, paremmin kuin tarinoiden yksityiskohdat. Hyvä kuvitus antaa kirjalle oman ilmeen, joka erottaa sen kaikista muista.
Rudyard Kiplingin Rikki-Tikki-Tavi (1894, suom. WSOY 2006) esimerkiksi olisi sellaisenaan lähinnä helposti unohtuva pikkuhauskuutus, mutta Aleksander Lindebergin (s. 1917) kuvitus tuo kepeyteen syvyyttä. Vaikka valokuvakantinen Pessi ja Illusia on sekin hieno, Lindebergin kuvittamana (1964) satuun kehkeytyy toisenlainen henki.
Lindebergin eniten käyttämä tyyli ei ole kaikkein omintakeisin. Toisen maailmansodan jälkeen lukemattomat länsimaiset kuvittajat ihastuivat nimenomaan itäeurooppalaiseen kuvitustyyliin ja löysivät kansansatujen maailmasta aineksia omalle taiteelleen. Harva on kuitenkaan onnistunut siinä niin sykähdyttävästi kuin Lindeberg.
Esimerkiksi Martti Haavion ”suorasanaisesti kertoma” Kalevalan tarinat (WSOY 1966) olisi kovin valju ilman Lindebergin kuvitusta, joka nostaa kirjan aivan toiselle tasolle. Ateneumin viimevuotinen Kalevalan juhlavuoden suurnäyttely muistutti velvollisuudestamme vaalia perinnettä. Kalevala-taide tarkoittaa liian monen silmissä Akseli Gallen-Kallelaa, vaikka eeposta ovat hyödyntäneet taidokkaasti lukuisat taiteilijat. Lindeberg eroaa muista nimenomaan venäläisvaikutteisella tyylillään, josta löytyy loputtomasti nyansseja.
Lindebergin tyylille on selkeät syyt. Hänen äitinsä oli venäläinen, ja Aleksander syntyi Etelä-Venäjällä Rostovissa. Äidinkielenäänkin venäjää puhuva Lindeberg asui suomenruotsalaisen isänsä lääkärin työn vuoksi lapsena niin Saksassa, Virossa kuin Viipurissakin. Ehkäpä juuriensa vuoksi Lindeberg tunsi venäläisen kulttuurin hyvin ja paneutui siihen myös työssänsä. Lindebergin tunnetuimpia teoksia on Venäläisiä kansansatuja (WSOY 2008), johon hän kokosi ja kuvitti joukon tarinoita. Kirja julkaistiin useassa maassa 1960-luvulla.
”Hain pitkään sopivaa tyyliä kuvituksilleni – haluisin kuvata tarkasti ja historiallisesti oikein pukujen ja rakennusten yksityiskohdat. Ihmisten kuvaamisessa päädyin ikonitaidetta ja vanhoja freskoja muistuttavaan tyyliin”, Lindeberg muistelee kirjan 40 vuotta myöhemmän Suomen-laitoksen esipuheessa.
Kuvitettu laitos Nikolai Gogolin Nenään (WSOY 2007, kuvitus vuodelta 1980) on niin ikään upea. Yksi mittari taiteilijan rohkeudelle: lyijykynäpiirrokset. Jos uskaltaa käyttää niitä painetussa kirjassa, on täysin varma tyylistään. Nenän lisäksi Lindeberg on käyttänyt pelkistetympää tyyliään esimerkiksi Gogolin Kahteen hupaisaan naapurukseen (Kansankirja 1945) ja Emil Eleniuksen Saarelaistarinoihin (WSOY 1976).
Lindeberg toimi sotien aikaan tiedotuskomppanian piirtäjänä. Hän teki tuokio- ja taistelukuvia propagandatarkoituksiin. Lindebergin TK-kuvista on julkaistu aikoinaan myös kuvasalkku ylellinen Vainolaista vastaan (WSOY 1943). Upseeri-kirjailija Martti Santavuoren kokoamassa salkussa on 48 isänmaallista lyijykynäpiirrosta. Nykyään se on keräilyharvinaisuus – eikä vähiten siksi, että ahneet kauppamiehet ovat vuosien mittaan myyneet salkun kuvia yksittäisinä, koska niin saa enemmän rahaa.
Sota-aikana Lindeberg teki sävyltään keveämpiäkin kuvituksia. Hän teki muun muassa Korsulukemisto-lehteen pin-up-henkisiä kansikuvia. Kirjankuvitusten lisäksi Lindeberg on tehnyt myös pitkän uran taidemaalarina (lähinnä muotokuvia), mainospiirtäjänä (mm. SSS-toimisto ja Mainos Taucher Oy) ja lehtikuvittajana (etenkin Bonniersille Ruotsiin). Mestarillistenkin kuvittajien ongelmana on kuitenkin, että heidän panostaan kirjakulttuurille ei huomioida. Lindeberg on sentään saanut elää niin vanhaksi, että hänet on ehditty palkitakin moneen otteeseen. Lindeberg on saanut Rudolf Koivu -palkinnon vuosina 1964 ja 1966, vuonna 2005 hänelle myönnettiin ensimmäinen Kieku-palkinto elämäntyöstä kuvittajana.
Lisätietoa: Aleksander Lindeberg kuvittajabibliografiassa
