Sisko Ylimartimo, julkaistu kuvittajabibliografiassa 2022.
Nykyisin Upsalassa asuva ja työskentelevä Veronica Leo (s. 1935 Helsingissä) on tehnyt pitkän ja monikulttuurisen uran kuvittajana. Hänen kuvittamiaan kirjoja on julkaistu kymmenillä kielillä. Hän on työskennellyt myös teatterissa lavastajana ja pukusuunnittelijana. Tarkastelen artikkelissani Veronica Leon keskeisimpiä satukuvituksia. Hän on kuvittajana voinut etsiä ideaansa sopivia satuja, jotka ovat ikään kuin olleet jossakin odottamassa tullakseen löydetyiksi ja kuvitetuiksi todellisiksi lastenkirjataiteen helmiksi.
Fantasiaa ja sisäisen totuuden etsintää
Veronica Leon äiti Mona Leo (1903–1986) perusti Suomen ensimmäisen ammattimaisen nukketeatterin. Veronica avusti äitiään nukketeatterissa. He tekivät yhdessä nukkefilmin Näkymätön käsi (1962), jonka Veronica ohjasi ja joka sai Jussi-palkinnon. Äitinsä saduista Veronica Leo kuvitti kirjat Fireli och Mireli (1955, suom. Siireli ja Miireli) ja Resan till Måndurgistan (1985).
Kuvittajana Veronica Leo debytoi jo kahdeksanvuotiaana, sillä vuonna 1943 Fennia julkaisi hänen esikoiskirjansa Puppes egen bok. Hän opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa graafista suunnittelua ja koristemaalausta. 1950-luvulla hän alkoi kuvittaa Hufvudsbladetin päivän runoja vuorotellen Henrik Tikkasen kanssa.
1960-luvulla Veronica Leo asui Nauvossa, jossa hänen puolisonsa työskenteli lääkärinä. Nähtyään Leon ”garderobimaalauksia”, joissa esiintyi yksisarvisia ja muita satuolentoja, kirjailija Irmelin Sandman Lilius totesi, että heidän fantasiansa puhuvat samaa kieltä. Leo kuvittikin hänen satukirjansa Enhörningen (1962, suom. Yksisarvinen) ja Maharadjan av Scha-Scha-Scha-Slé (1964, suom. Sasassaleen valtias, 1965). Herkin viivoin työstetyt yksivärikuvitukset luovat taianomaista tunnelmaa.
Saduissa Veronica Leoa on kiinnostanut yleispätevä totuus. Saman ajatuksen ilmaisee Mona Leo kirjassaan Sagans språk (1975): sadut auttavat meitä löytämään oman sisäisen totuutemme. Sen etsintää symboloi esimerkiksi Peter Fedorin satu Sagan om Lyckans fågel (1974, suom. Satu Onnenlinnusta, 1975), jonka Leo kuvitti vahvoin värein ja muodoin. Linnun vapautuessa elämän varjojen tummentamat värit leimahtavat täyteen loistoonsa.
Klassikkosatujen kuvituksia
Veronica Leo muutti vuonna 1967 Ruotsiin miehensä lääkärinuran vuoksi. He erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen hänen uransa kuvittajana vauhdittui, koska hänen oli elätettävä itsensä ja kolme tytärtään. Hän alkoi työskennellä Lennart Frickin ja Kerstin Kvintin kustantamolle Fripressille. Taitavana agenttina Kvint myi kirjoja ulkomaille. Kysyntää oli, sillä 1980-luvulla elettiin kuvitusten kulta-aikaa. Fripressin vuosia Leo pitääkin parhaana satukuvituskautenaan.
Leon ensimmäinen kuvitus Fripressille tuli Zachris Topeliuksen satuun Sampo Lappelill (1984, Sampo Lappalainen). Frick muokkasi Topeliuksen tekstiä, ja Leo teki selkeitä hehkuvanvärisiä kuvia, jotka ylittäisivät kulttuurirajat. Kirja olikin menestys, sillä se on julkaistu 14 kielellä.
Toisessa tunnetussa Lappi-aiheisessa sadussaan Topelius on painottanut saamelaisten ja suomalaisten välisiä vastakohtia. Kuvitustaan tähän satuun Stjärnöga (1991, suom. Tähtisilmä, saameksi Nástecalbmi, 1992) Veronica Leo taustoitti oman perheensä kokemuksilla: suomenruotsalaisetkin olivat 1960- ja 1970-luvulla olleet Ruotsissa ”finnjävlar” huolimatta samasta mutta erilaiselta kuulostavasta kielestä. Viileät värit ja Tähtisilmä-tytön lämpö luovat puhuttelevaa vastakohtaisuutta. Aiheellisesti kirjaa pidettiin vuoden 1991 kauneimpana joulukirjana.
Leon kolmas Topelius-kuvakirja oli Hallonmasken (1995, Vattumato). Tämän romanttisen kesäsadun värit ovat hehkeitä ja keijut kuin näyttämöltä, pikkuruisia ballerinahahmoja. Päähenkilöiden malleina hän käytti todellisia lapsia. Selma Lagerlöfin satukokoelman Sagor och berättelser (1984, suom. Joululahja ja muita kertomuksia, 1986) Leo kuvitti plastisin, taidokkain ja harmaasävyisin kokosivun kuvin, jotka ikään kuin heijastavat kirjailijan lapsuuden ajan litografioille ominaista yksivärityyliä. Kuvien yksityiskohdissa näkyy lisäksi kullekin sadulle ominainen epookki viikinkikaudesta kertaustyyleihin.
Kansansatuja kotoa ja kauempaa
1980- ja 1990-luvulla Veronica Leo etsi kuvituksilla modernisoitavia kansansatuja, joiden kieltä hän myös tarvittaessa muokkasi. Kuvakirjassa Odödlighetens klippa (1985, suom. Prinssi ja Luodetuuli) on sama aihe kuin nukkefilmissä Näkymätön käsi, ja hän omisti kirjan äidilleen. Prinssin tie paratiisiin on syvä sisäinen matka.
Snöflickan (1986, suom. Lumityttö) pohjautuu venäläiseen kansansatuun, joka tunnetaan myös Aleksandr Pushkinin muokkaamana versiona. Sadussa vanhempien tekemä lumityttö tietysti sulaa keväällä. Yhdistämällä kuvituksensa vuodenkiertoon Leo muutti sadun lopun lohdullisemmaksi. Valkovuokot symboloivat menetettyä tyttöä, ja Lumikuningattaren hahmo kertoo sadun slaavilaisesta alkuperästä. Historialliset puvut ja miljöö heijastavat tsaarinaikaista Suomea; taiteilijalle tuttu Tammisaari vilahtaa parissa kuvassa.
Mainio esimerkki kuvittajan sadun etsimisestä on En midsommarnattssaga (1987, suom. Juhannusnoidat). Eräänä kesäyönä Tammisaaressa hän ihastui lakoontuneeseen ruispeltoon sekä valoon ja pilviin. Hän löysi juhannusnoidista kertovan sadun, joka oli kuin tehty kesätunnelmien kuvittamista varten. Laajoina panoraamoina aukeavien kuvien sommittelu, pienempien kuvien kehysten ylitykset sekä hienostuneet värisävyt tuovat mieleen jugendin ajan kuvakielen.
Pohjoismaisten kansansatujen maailmaan palautuu Karin Träkjol (2005, Puuhameinen tyttö), jonka teksti on mukaelma Asbjörnsenin ja Moen norjalaisesta sadusta. Sadussa seikkailee tyttö onneaan etsimässä. Tytön asuja esittelevissä kuvituksissa näkyy taiteilijan työskentely pukusuunnittelijana ja lavastajana. Tosin tytön hahmoa kritisoitiin: prinsessat eivät näytä tuollaisilta!
Tiibetiläisen kuvakirjan äiti
Veronica Leoon vaikutti 1990-luvulla uutena piirteenä ulkoeurooppalainen kulttuuri. Oleskelu Intiassa Tiibetin pakolaisten parissa teki hänestä tiibetiläisen kuvakirjan äidin. Dharamsalassa toimivan Library of Tibetan Works and Archivesin johtaja Gyatso Tsering ihastui hänen kuvakirjoihinsa. Leo kuvittikin opettaja Tashi Daknevan kertoman tiibetiläisen kansansadun pohjalta kuvakirjan De tre silverslantarna (1994). Tiibetiläiseen kuvakulttuuriin perehtyneen Leon luomat visuaaliset yksityiskohdat sulautuvat luontevasti heleäväriseen kuvitukseen.
Veronica Leo kuvitti 1990-luvun lopulla buddhistisen satuperinteen jataka-kertomuksia, joiden viisaudesta, opettavaisuudesta ja huumoristakin kertovat Den vilda flykten (1996, suom. Villisti pakoon) ja Haren i månen (1997). När vargen föll i gropen (1998) pohjautuu vanhaan tiibetiläiseen kansansatuun ja Himlens elefanter (2007) ikivanhaan hindulaiseen tarinaan. Kokoelma Folksagor från Tibet (2014) sisältää viisitoista Leon kertomaa ja kuvittamaa tiibetiläistä kansansatua. Tyylittelevän kuvituksen väreinä on punaista, mustaa, harmaata ja valkoista.
Veronica Leo painottaa, että kuvittaja on välittäjä ja kasvattaja, jolla on vapautta ja vastuuta. Kuvituksessa vakavaan tarinaan tulee antaa lapselle myös toivoa. Kuva ei saa olla liian vaikeaselkoinen tai abstrakti. Kansansatuja kuvittaessaan Leo on poistanut lapsen käsityskyvylle outoja aineksia. Parhaimmillaan kaunis kuvakirja on lapselle tie taiteen ymmärtämiseen.
Lähteitä
Veronica Leo: Omasta kuvitustyöstä. Luento Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Arktikum-talo, Rovaniemi 1.12.2005. Kirjoittajan muistiinpanot.
Veronica Leon suulliset tiedonannot ja sähköpostit Sisko Ylimartimolle 2005–2006 ja 2021–2022.
Mona Leo: Sagans språk. Verbum, Stockholm 1975.
Maria Laukka: Veronica Leo. Teoksessa Kotimaisia lastenkirjankuvittajia. Toim. Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 2002, s. 120–123.
Sisko Ylimartimo: Kuvittaja etsii satua, satu kuvittajaa. Kuvittaja 3/2006, s. 20–25.
Lisätietoa: Veronica Leo kuvittajabibliografiassa
