Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 5/2013
Erkki Koponen teki merkittävän uran niin korkean kuin matalan kulttuurin piirissä.
On olemassa kaksi Erkki Koposta, jotka vain näyttivät samalta ja sattuivat saamaan saman sosiaaliturvatunnuksen. Toinen kuului vuosia Suomen taide-elämän eturiviin. Syntyjään helsinkiläinen Koponen työskenteli ensin vuodesta 1947 Taideakatemian opettajana ja vuodesta 1960 rehtorina. Hän toimi Suomen Taiteilijaseurassa, ensin sihteerinä ja varapuheenjohtajana, lopulta puheenjohtajana vuosina 1953–1956. Koposen kausi johti moniin kuvataiteilijoiden olosuhteita parantaneisiin uudistuksiin kuten taiteilijataloihin Tapiolassa ja Oulunkylässä. Koponen päätoimitti myös vaikutusvaltaista Taide-lehteä vuosina 1960–1964 ja otti lehden pääkirjoituksissa reippaasti kantaa.
Lukuisiin yksityis- ja ryhmänäyttelyihin osallistuneen Koposen oma maalariura oli näkyvä. Hän teki niin muotokuvia kuin monumentaalisia seinämaalauksia. Ei-esittävää taidetta hän kokeili vasta vanhoilla päivillään, mutta sitä ennen syntyi muotokuvia etenkin urheilukentän merkkihahmoista kuten Hannes Kolehmaisesta ja Jukka Uunilasta. Entinen SM-tason pikajuoksija (kymmenen mestaruutta) teki myös muun muassa Kemin kirkon alttaritaulun ja seinämaalauksen Hämeenlinnan Vanhaan Säästöpankkiin. Professorin arvonimi Koposelle myönnettiin vuonna 1964.
Se on kuitenkin vain miehen paraatipuoli, joka vahvistui vanhemmiten. Toinen Koponen työskenteli vuosikausia pilapiirtäjänä ja kuvittajana. Hän avusti esimerkiksi Kurikkaa ja Tuulispäätä pilakuvilla ja kuvitti kirjoja ja lehtiä.
”Olin saanut maalarin koulutuksen, mutta 1920-luvulla taiteilijan, suurenkin tekijän, oli miltei mahdotonta tulla toimeen maalarina. Piirtämiseni siis liittyi toimeentuloon”, Taideteollisessa keskuskoulussa kahteenkin otteeseen opiskellut Koponen muisteli 75-vuotishaastattelussaan Uudelle Suomelle.
Vuonna 1927 Koponen siirtyi kuukausipalkalle Uuteen Suomeen, jossa hän huolehti sunnuntailiitteen taiteellisesta asusta. Näkyvin työtehtävä liittyi sekin Uuteen Suomeen – ja jatkui nelisenkymmentä vuotta. Koponen piirsi kuvituksia Ollin (Väinö Nuorteva) pakinoiden reunaan miltei päivittäin, kunnes pakinoitsija jäi eläkkeelle. Kuvia käytettiin myös Ollin pakinakokoelmissa. Terävä, älyllinen huumori yhdisti parivaljakkoa.
Ollin tunnetuin hahmo oli Mustapartainen mies. Äreän pikkuäijän visuaalisen olemuksen suunnitteli alun perin toinen legenda, Topi Vikstedt. Pitkä taival Ollin pakinoiden parissa teki kuitenkin Mustapartaisesta miehestä nimenomaan Koposen hahmon. ”Sovimme Vikstedtin kanssa, että voin jatkaa samaan tyyliin, sillä Mustapartainen oli jo tullut kansalle jollain tavoin tutuksi”
Koponen väitti haastattelussa myös, että piirtäminen oli hänestä vaikeaa ja vastoin omaa luonnetta. Mietin, missä määrin on kyse muuttuneesta yhteiskunnallisesta asemasta, johon kuvitukset ja pilakuvat senttarina eivät istuneet luontevasti Vai itsekriittisestä vähättelystä? Koposen viiva on nimittäin notkea ja persoonallinen. Hänen kuvituksensa tunnistaa välittömästi aikalaistensa seasta. Ainainen kiire oli opettanut tehokkuuteen. Hän osasi pelkistää rohkeasti. Värienkäyttö oli selkeää, samoin sommittelu.
Koposen tyylitaju olisi varmasti riittänyt laaja-alaiseen kansitaiteilijan uraan. Etenkin 1920-luvulla hän pääsi tekemään kansikuvia laaja-alaisesti. Vuosien mittaan hän kuitenkin ajautui ehkä omasta tahdostaankin humorististen kirjojen erikoismieheksi.
Niistäkin näkyy monipuolisuus. Koponen piirsi legendaarisen Vihtori ja Klaara -sarjakuvan kokoelma-albumin Bonzon, Vihtorin ja Klaaran kannen (1930) työnantajalleen ja kirjanjulkaisijalle Uudelle Suomelle. Hän väsäsi kivan kuvituksen Martti Haavion Kotiaapiseen (1937), josta otettiin vuosien mittaan 18 painosta. Ennen kaikkea Koponen teki tunnistettavia kansia Ollin lisäksi muun muassa Valentinille (Ensio Rislakki) ja P. G. Wodehouselle.
Lisätietoa: Erkki Koponen kuvittajabibliografiassa
