Maria Laukka, julkaistu Kuvittaja 4/2008
Kuvittajat Rudolf Koivu ja Einar Nerman olivat toistensa aikalaisia, Koivu syntynyt Pietarissa vuonna 1890, Nerman Norrköpingissä 1888, Koivu suomalaisena Venäjän kansalaisena, Nerman riikinruotsalaisena. He tarjoavat tilaisuuden kahden kuvittajan elämäntarinan ja uran vertailemiseen.
Kuinka erilaiset elämät! Orpopojan tarina ja seurapiirileijonan tyylikäs kansainvälinen ura ovat ensi näkemältä kuin vastakohdat toisilleen. On kuitenkin voima, joka muokkaa heitä kuvittajina samaan suuntaan ja aiheuttaa yllättäviä yhtäläisyyksiä. Se on itse aika. Molempien tuotannon painopiste on samoilla kymmenluvuilla 1910–30.
Sekä Einar Nerman että Rudolf Koivu saivat vahvoja vaikutteita englantilaisen Aubrey Beardsleyn (1872–1898) taiteesta. Myös saksalainen jugend-tyyli näkyi heidän tuotannossaan monin muodoin. Sekä Nerman että Koivu pysyttelivät maalaustaiteessaan konservatiivisilla linjoilla, mutta innostuivat modernista teatterista ja baletista. Taidemaalareina kumpikaan ei saavuttanut sanottavaa menestystä.
Molemmat olivat pilapiirtäjiä, Koivu poliittisissa pilalehdissä Tuulispäässä, Kurikassa ja Garmissa, Nerman monilla forumeilla Ruotsissa ja ulkomailla. Karikatyyri sävytti heidän satukuvituksiaankin.
Kuvittajina he olivat kuitenkin erilaisia. Nerman oli puhdaspiirteinen art deco ‑henkinen tyylittelijä, Koivu luonnonläheinen ekspressionisti, joka tosin saattoi kameleonttimaisesti lainailla muita tyylejä. Molempien kuvastoa leimaa tanssillisuus. Ruotsin modernin baletin tanssijana esiintynyt Nerman hallitsi liikkeen kuvaamisen suvereenisti. Koivun varhaisempi kuvitustuotanto sisältää paljon suoranaisia baletin näyttämökuvia.
Elokuva oli molempien intohimo. Marja Salosen artikkelissa Rudolf Koivu ja Kleopatra Kuvittaja-lehden seuraavassa numerossa havainnollistuu kuvittajan tapa lainata, vaikuttua ja muunnella näkemäänsä. Koivu keräsi virikkeensä helsinkiläisistä elokuvateattereista. Andreas Berg kertoo artikkelissaan Tanssiva kuvittaja, miten Nerman sulautui elokuvan maailmaan. Berg korostaa populaarikulttuurin merkitystä kuvittajan työssä. Koivu pysyi Helsingissä ja Nerman muutti jopa Hollywoodiin, mutta elokuvat olivat samoja molemmille.
Rudolf Koivun elämäntarina on kerrottu kahdessa kirjassa, lyhyesti heti Koivun kuoleman jälkeen 1947 Hertta Tirrasen ja Raul Roineen koostamassa kuvateoksessa Sadunkuvittaja Rudolf Koivu ja yksityiskohtaisemmin 1990 Marja Salosen ja Maria Laukan kirjassa Rudolf Koivu 1890–1946. Ervo Vesterisen tarkasti dokumentoiva Kauneinta maailmassa, Rudolf Koivun ja Raul Roineen satujen lähteillä (Postimuseo 1997) täydentää kuvaa. Koivun persoona on kuitenkin pysynyt arvoituksellisena. Hän elää kuvissa ja mielikuvissa vahvempana kuin niukoissa ja epäluotettavissa faktoissa.
Hän on se poika Pietarin kaduilta, joka kantaa pyykkipakettia leskiäitinsä asiakkaalle. Hän pysähtyy kirjakaupan kohdalla ja painaa nenänsä ikkunalasiin, ahmii Ivan Bilibinin satukuvia suurilla silmillään. Hän karkaa 13-vuotiaana enonsa perheestä Pietarissa ja kävelee maantietä. Hän kävelee koko Suomen poikki Tyrväälle saakka. Hän tulee mummonsa luo Koivulan kylään Koivun taloon rääsyisenä ja ihmisarkana. Hän viettää päivänsä metsissä, ei mene kouluun eikä rippikouluun. Olikohan hänellä piirustuspaperia?
Mummon kuoltua 15-vuotias Rudolf Koivunen löytää itsensä Helsingistä Tuulispää-lehden juoksupoikana. Hän törmää kadulla kummitätiinsä Maikki Salmensaareen Pitkänsillan korvalla. Hän tunnistaa tädin, täti tuskin häntä pikkulapsiajoilta. Hän saa kodin Salmensaaren perheestä. Hän saa töitä lastenlehti Sirkan piirtäjänä ja venäläisten satujen suomentajana. Hän saa opiskella ymmärtäväisen Hugo Simbergin johdolla Ateneumissa.
Hän tekee tärkeän opintomatkansa Pariisiin ja Lontooseen opiskeluroverinsa Matti Warénin kanssa juuri ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aikaan. Hän näkee uutta englantilaista kuvitustaidetta Lontoossa. Hän omaksuu nopeasti vaikutteita. Niitä ovat yhtä hyvin Leon Bakstin lavastukset modernissa venäläisessä teatterissa kuin englantilaiset sadunkuvittajat Rackham ja Dulac. Hänen rikas arsenaalinsa tulee käyttöön kaikessa laajuudessaan myöhemmällä kaudella, erityisesti yhteistyössä satukirjailija Raul Roineen kanssa.
Vaikka Koivu pian saavutti aseman huomattavana sadunkuvittajana, leimasivat orpous, köyhyys ja irrallisuus hänen elämäänsä loppuun saakka. Pitkäksi venyneen boheemikauden jälkeen hän ajautui tai pelastautui johtaja August Thitzin suojelukseen, vuokralaiseksi Hietaniemenkatu 12 A:n pihanpuolen huoneeseen viimeisiksi viideksitoista vuodekseen. Koivu kuoli 11. l 0.1946 aivoverenvuotoon 56 vuoden ikäisenä.
Hänen vaatimattomuudestaan tuli legendaarista. Muille kuvittajille se oli rasite, josta oli vaikea päästä parempiin palkkioihin. Huonosti maksettu ja heikosti arvostettu kuvittajantyö aiheutti Koivussa varmastikin turhautuneisuutta ja passiivista vastarintaa. Johtaja August Thitzin kirjoittama muotoilu Koivun perunkirjassa antaa kuvittajan elämäntilanteesta moniselitteisen kuvan.
Kun ensin on luetteloitu jäämistö, ”hopeinen taskukello ja tupakkakotelo, puku, sillaa, käytetty, puhdistettava, kulunut sekä työpuku, paljon käytetty”, on johtaja Thitz halunnut selittää vuokralaisensa elämän tilannetta: ”Todettiin, että vainajan jäämistön huono kunto johtui hänen välinpitämättömyydestään elämän tarpeisiin nähden ja muutenkin hänen suuresta vaatimattomuudestaan, varsinkin mitä vaatteisiin ja vastaavaan tulee.” Uskokoon ken haluaa. Joka tapauksessa August Thitz esiintyi Rudolf Koivun suojelijana ja perusti Rudolf Koivu-palkinnon. Sääli, että Koivu ei itse voinut saada sitä.
Sekä Einar Nerman että Rudolf Koivu rakastivat balettia. Tarina kertoo, että pikkutunneilla saattoi tukevahahmoinen Koivu ilmaantua pihanpuolen huoneestaan pyjamassa johtaja August Thitzin salonkiin, Societé Francaisen johtokunnan illanviettoon. Koivu halusi esittää vieraille pienten joutsenten tanssin. Hän halusi tanssia. Ehkä hän halusi tanssia kuin Einar Nerman.
Einar Nerman vieraili Helsingissä Maurice Maeterlinckin näytelmässä Fågel blå. Marja Salosen kertoman mukaan Koivu oli ihastunut Maeterlinckiin ja oli nähnyt sekä elokuvan että teatteriesityksen. Epäilemättä hän istui teatterissa kuluneessa puvussaan ihailemassa Einar Nermanin sulavaa tanssia.
Lisätietoa: Rudolf Koivu kuvittajabibliografiassa
