Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 4/2016
WSOY:n Riksin sarja ja sen edeltäjä vetosivat lukevaan kansaan. Eeli Jaatinen teki niihin houkuttelevat kannet.
Suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuus näkyi monin tavoin maailmansotien välillä. Valtiollinen kirjallisuuspolitiikka pönkitti elitististä korkeakulttuuria ja korosti nationalistisessa hengessä, että kaunokirjallisuus ei ollut pelkää ajanvietettä. Sillä oli ”tehtävä”. Kirjastoihin ei juuri hankittu epäsiveellisinä tai muuten vain vähäarvoisina pidettyjä julkaisuja.
Valtion kirjastotoimiston julkaiseman Arvosteleva kirjaluettelo -lehden suositukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet tavallisten kotien kirjahankintoihin. Kirja ei ollut enää pelkkä hintava arvoesine ja statussymboli. Sekä viihdekirjojen määrä että myynti kasvoivat vuosikymmenten mittaan. Kirja muuttui arkiseksi asiaksi, jonka hankinta ei edellyttänyt sen kummempaa panostusta. Tavallisillakin ihmisillä alkoi olla omia kirjastoja.
Kustantajia uudet yleisöt kiinnostivat, ja ne panostivat huokeisiin pokkarisarjoihin. Yksi tunnetuimmista oli ”Riksi”. Nimensä se sai vanhasta rahayksiköstä riikintaalerista (riksdaler) eli riksistä, joka oli arvoltaan sata äyriä. 1950-luvulta 1960-luvulle ilmestynyt pehmeäkantinen sarja korosti jo kannessaan ensin sadan, myöhemmin 150 markan hintaa. Suurin osa sarjan teoksista oli ilmestynyt jo 1930–1940-luvuilla WSOY:n 10 mk romaanit -sarjassa, josta tämän jutun kansikuvaesimerkitkin ovat peräisin.
Sarjan ja sen edeltäjän kirjallisuusnäkemys oli kohtalaisen laaja-alainen. Siinä ilmestyi niin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa kuin Honoré de Balzacin Saiturin tytärkin. Sarjassa julkaistiin muutaman klassikon lisäksi niin romanttista viihdettä, lännenkirjoja kuin perinteisiä seikkailujakin, Zane Greystä James Oliver Curwoodiin. Uudempaa kirjallisuutta edustivat Mika Waltari (Ihmeellinen Joosef, Komisario Palmun erehdys) ja Agatha Christie.
Sarjat kiinnostavat aina itsessään: jokainen kirja on samalla seuraavien mainos.
Kannen ja ulkoasun merkitys on myös aivan keskeinen. Riksin sarjan vetovoima perustuu paljolti Eeli Jaatisen vähän totisiin mutta vetäviin kansikuviin, jotka tunnistaa heti sekä tyylistä että alakulman lennokkaasta signeerauksesta.
Jaatinen (1905–1970) on tyypillinen aikansa kuvittaja, topakka työmies, joka ei liene ikinä kieltäytynyt tilauksesta. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1920–1921 ja sen jälkeen maalausta Eero Järnefeltin johdolla opiskellut Jaatinen heittäytyi kuvien tekoon heti teini-iällä. Hän osallistui ensimmäiseen taidenäyttelyynsä 16-vuotiaana, mutta elätti itsensä maalausten sijaan piirroksilla.
Reklaamit eli mainokset olivat nouseva ala, ja Jaatinen piirsi teollisuudelle ja kaupalle runsaasti kuvia. Hän myös avusti eri pilajulkaisuja kuten Joulukärpästä, Pilajuttuja ja piirroksia, Velikultaa ja Tuulispäätä. Seuraan ja moniin lukemistolehtiin syntyi lyhytikäisiä sarjakuvia ja kuvituksia.
Kirja-alalla Jaatisen tärkeimmät yhteistyökumppanit olivat Otava ja WSOY, joille hän teki kansia ja kuvituksia kauno- ja tietokirjoihin. Jaatisen jäyhän toiminnallinen tyyli sopi ennen kaikkea viihdekirjoihin ja historiallisiin teoksiin ja saavutti yhdenlaisen kerronnallisen huippunsa teoksessa Suomen historia kuvina (1957). Tauno Kuosan kirjoittama ja Jaatisen piirtämä teos on itse asiassa sarjakuva, vaikkei sitä moiseksi kutsuttu.
Jaatisen aloitteesta syntyneestä kirjasta puuttuu 1920–1930-lukujen vastaavien teosten Suur-Suomi-henkisyys, mutta tarinan puitteet ovat yhtä suurelliset, kivikaudelta Helsingin olympialaisiin. Lähteenä toimivat muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Jokamiehen Suomen historia ja eri arkistojen valokuvat.
Jaatisen kirjankannet perustuvat valokuvien sijaan suhteellisen tarkkoihin elokuvallisiin kuvarajauksiin ja selkeään, kirkkaaseen värimaailmaan. Pitkäikäisyytensä, edullisuutensa ja suurten painosmääriensä vuoksi Jaatisen tekemiin kansiin ja hänen kuvittamiinsa kirjoihin törmää jatkuvasti antikvariaateissa. Lastenkirjankuvittajana Jaatinen oli aktiivinen 1920-luvun lopulta 1950-luvulle. Veli Giovannin toimittamat Lasten omat kirjat ja Tyttöjen omat kirjat olivat täynnä Jaatisen kuvituksia, samoin Lasten kultainen kirja, Satukontti ja monet Arvid Lydeckenin ja Jalmari Finnen kirjat. Hän oli myös Pekka Töpöhännän ensimmäinen kuvittaja Suomessa ja ahkera oppikirjakuvittaja.
Sotien jälkeen Jaatisen kuvitustyylinsä alkoi hiljalleen tuntua vanhahtavalta, ja hänen omakin mielenkiintonsa alkoi herpaantua ja kohdistua muun muassa kuvataiteisiin. Mutta siinä missä moni korkeakirjallinen ja taiteellisesti vivahteikkaampi kansi on vajonnut uppeluksiin, Jaatisen työ näkyy ja kantaa yhä.
Lisätietoa: Eeli Jaatinen kuvittajabibliografiassa
