Sisko Ylimartimo, julkaistu kuvittajabibliografiassa 2022.
Meidän sukumme on äidin puolelta syntynyt kai kynä kädessä, kun kaikki ovat kirjoittaneet tai piirtäneet. (Helmiriitta Honkanen)
Graafikko, kuvataiteilija, kuvittaja ja kirjailija Helmiriitta Honkanen (1920–2018) syntyi Krohnien tunnettuun kulttuurisukuun. Hänen äitinsä oli arkkitehti ja kirjailija Salme Setälä, jonka vanhemmat olivat E. N. Setälä ja Helmi Krohn. Isä oli toimittaja Frithiof Cornér. Honkanen kuului lastenlehtien ja -kirjojen kuvittajana alenevassa polvessa Krohnien lastenkulttuuriharrastuksen jatkumoon.
Isoäiti Helmi Krohn kirjoitti ja suomensi nuorisokirjallisuutta sekä toimitti lastenlehtiä: Pääskystä, Joulukonttia, Tyttöjen (joulu)kirjaa, Tyttöjen oma kirja -sarjaa ja Satukonttia. Salme Setälä jatkoi lastenlehtien toimittajana, ja Helmiriitta, joka alkoi kuvittaa jo pienestä pitäen Pääskystä, somisti muun muassa Tyttöjen oma kirja -sarjaa ja isoäitinsä joulukirjoja sekä äitinsä ja tätinsä Annikki Setälän (Sundquist) lasten- ja nuortenkirjoja.
Vanhempien eron (1930) jälkeen Helmiriitta Cornér vaihtoi sukunimensä takaisin Setäläksi, joka muuttui Honkaseksi hänen avioiduttuaan Reino Honkasen (1915–1968) kanssa. Heille syntyi kolme lasta.
Käyttögraafikkona
Kuvien ja kirjojen maailma avautui Helmiriitalle jo varhain. Hänen lempikirjansa oli Jeannetten (Tyyni Tuulion) satu Kuningas Apun merkilliset seikkailut, jonka oli kuvittanut Ina Behrsen (myöh. Colliander). Hän piti myös Kirsti Gallen-Kallelan kuvittamasta Kuva-Kantelettaresta ja häntä huvittivat Anne-Marie Heden piirtämät pallopäälapset, joita hän matki Pääskysen kuvituksissa.
Helmiriitta Setälä opiskeli Taideteollisen keskuskoulun graafisella osastolla 1938–1945. Sota-aika, joka venytti opintoja vuosilla, vei hänet lotaksi Helsingin ohella Karjalan kannakselle. Freelancer-kuvittajan urasta tuli Honkasella leipätyö, joka urkeni hänelle sotien jälkeen ja oli aktiivisimmallaan 1950- ja 1960-luvulla.
Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Honkanen on muistellut parissa kuvakirjassa. Sideharsosiivet (1999) hän omisti lapsilleen ja lastenlapsilleen. Jouluperhoseen (2008) hän kokosi piirroksia, joita hän oli äitinsä kanssa tehnyt Helmi Krohnille jouluksi. Honkasen vuosien 1933–1948 piirrokset teksteineen muodostavat itseään etsivän nuoren naisen elämäkerran. (Muuten, perhonen ei ole hyönteinen vaan diminutiivi perhe-sanasta.)
Honkanen työskenteli Elannon mainososastolla 1961–1978. Hän piirsi julisteita, taittoi lehtiä ja sommitteli näyteikkunoita. Menestystäkin tuli. Hän osallistui vuonna 1968 valokuvaaja Armas Nybergin kanssa Milanon triennaaliin julisteella Suuri luku, joka palkittiin kultamitalilla. Järjestäessään Elannon arkistoja Honkanen pelasti lukuisia julisteita ja toimitti ne Lahden julistemuseoon. Hän kirjoitti suomalaisen julistetaiteen historian Placatista julisteeksi (1983) ja Elannon kokoelmien inspiroiman Arjen grafiikkaa (2003).
Merkittävän uran Honkanen teki myös exlibristaiteilijana ja -tutkijana. Hän piirsi noin kolmesataa exlibristä ja julkaisi tietokirjan Exlibris Suomi Finland (1987). Hänelle exlibris oli pienoisjuliste, koska sillä julisteen tapaan ilmaistaan kohteesta jotakin olennaista. Kirjanomistajanmerkissä idea ja toteutustekniikka yhdistyvät lyyriseen elementtiin, tunteen muodostamiseen kuvaksi. Parhaimmillaan merkki on oivaltavan yksinkertainen, vaikkapa vain oma peukalonjälki.
Lastenkirjojen kuvittajana
Lastenkirjailijana ja -kuvittajana Honkasen esikoisteos oli autofiktiivinen nuorisokirja Juhanalan työtyttö (1944), jossa hän kuvasi sota-ajan kokemuksia työpalveluleirillä. Hän somisti runsaasti isoäitinsä, äitinsä ja tätinsä julkaisuja; niitä oli aiemmin 1920-luvulla kuvittanut Salme Setälän kurssitoveri, arkkitehti Elsi Borg, jonka viiva oli Honkasen mielestä harvinaisen sujuvaa.
Sodanjälkeinen aika oli kustannussyistä lasten- ja nuortenkirjoissa viivan valtakautta, väriä oli yleensä vain kannessa. 1950-luvun kuvittajista tulikin viivapiirtäjiä, joiden kynänjälki on helposti tunnistettavissa, ajatellaanpa Honkasen ohella vaikka Maija Karmaa, Tove Janssonia ja Helena Malistoa.
Helmiriitta Honkanen on pitänyt silloista itseään aika kypsymättömänä ja lastenlehtien kuvittamisessa manerisoituneena; hän luonnehti viivaansa jopa pelokkaaksi. Vasta Elannon mainososaston jälkeen hän koki löytäneensä oman viivansa ja päässeensä irti maneerista. Jouluperhosessa hän kertoo etsineensä viivaansa jo teini-ikäisestä lähtien vuosina 1933–1948.
Paria kuvitusta vertailtaessa Honkasen viiva näyttää muuttuvan varmemmaksi jo 1950-luvun jälkipuoliskolla. Esimerkkeinä ovat tässä Salme Setälän Pete ja Pam ja Afrikka (1948) ja Annikki Setälän Hiiriystävät (1955). Vaikka ensiksi mainitussa kuvituksessa figuurien ääriviivat on piirretty jopa rennosti, ilmeinen kiire lienee tuonut niihin epävarmuutta. Hiiriystävät on sekä tekstin että kuvituksen puolesta ehyt kokonaisuus.
Kuvituksessa hahmot ovat hauskoja ja luontevia, viiva varmaotteista. Kirja sai ensimmäisen palkinnon Otavan lastenkirjakilpailussa. Raati perusteli sitä veikeän humoristiseksi ja vetävästi kirjoitetuksi.
Väreistä Honkanen totesi opiskeluaikanaan, että niitä kalleuden vuoksi käyttivät vain ”hienot taiteilijat” Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Hän piti ikätoverinsa Maija-Kaarina Nenosen värejä viehättävinä. Itse hän pääsi käyttämään kuvituksissa kansia lukuun ottamatta värejä vain vähän.
Ensimmäiset värikuvat tulivat Salme Setälän satukirjaan Kesämökin tositaruja (1947), jonka nimi viittaa perheen kesäpaikkaan Vääksyssä. Honkanen piirsi kuvituksen pastelliväreillä. Seuraava lastenkirja, jossa hän saattoi käyttää värejä, oli viisikymmentä vuotta myöhemmin julkaistu kuvakirja Sideharsosiivet. Tässä kuvituksessa hän käytti tekniikkana monotypiaa, joka sopii kuvaamaan muistojen läikehtivää utuisuutta. Taidemaalarin otteella on kuvitettu myös Marjatta Säkkisen tekstittämä Poika joka rakasti kukkia (2006).
Taiteiden ykseyttä
Helmiriitta Honkanen, joka toteutti sukupolvelta toiselle periytynyttä krohnilaista eetosta kulttuurisen pääoman luomisessa, teki pitkän uran taiteen eri lajien parissa. Kaikessa työskentelyssään hän piti kiinni äitinsä ohjeesta: on tehtävä loppuun se, minkä on aloittanut. Hän pohti roolejaan graafikkona ja vapaana taiteilijana.
Graafikkona Honkanen koki olevansa enemmän juliste- ja exlibrispiirtäjä, joka pelkistää aihettaan, kun taas kuvittaja kerää yksityiskohtia. Kansissa Honkanen kuitenkin saattoi käyttää mainoksista ja exlibriksistä tuttuja ideoita. Onhan kansikuva samalla tapaa yhteen kuvaan tiivistetty viesti kirjan maailmasta. Julistemaisesta ilmeestä kertoo esimerkiksi kansi Salme Setälän nuorisokirjaan Ailan uusi sisko (1952). Kannessa on lapintossupari punaisella pohjalla. Ja kuinka ollakaan, tossuaihe palautui exlibrikseen, jonka Honkanen piirsi Lapissa asuvalle serkulleen.
Honkanen saattoi kansikuvissa päästää irti myös rakkautensa maalaamiseen. Siitä todistaa vaikkapa Salme Setälän Topelius-palkitun kirjan Minä olen Marlene (1960) pastellivärein herkästi toteutettu päällys, johon Honkanen ikuisti naapurintytön peilailemassa itseään.
Eläkkeelle jäätyään Helmiriitta Honkanen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui taiteen maisteriksi 1993. Hän opiskeli myös Vapaassa taidekoulussa ja järjesti useita näyttelyitä. Honkanen iloitsi kuvataiteen tekemisen eri muodoista, jota leipätyö ei enää estänyt. Hän teki taidegrafiikkaa ja kuvakudoksia sekä maalasi akvarelleja ja öljymaalauksia, joiden tekniikoita hän hyödynsi myös viimeisissä kuvituksissaan. Viimeisenä kesänään hän sanoi oppineensa käyttämään värejä.
Lähteitä
Helmi Honkanen: Helmiriitta Honkanen. Grafia-lehti 1–2/2018, s. 24–27.
Helmiriitta Honkanen: Salme Setälän lasten- ja nuortenkirjojen kansi- ja kuvitustaide. Teoksessa Niklas Bengtsson & Ismo Loivamaa (toim.): Kuvituksen monet muodot. BTJ Kirjastopalvelu, Helsinki 2002, s. 97–104.
Helmiriitta Honkanen: Blogi (vuodatus.net)
Marjut Hjelt et al.: Helmi Krohnin ihmeellinen elämä. Kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä. Into, Helsinki 2021.
Maria Laukka: Hulluna kirjojen kuviin. Bibliophilos 4/2008, s. 44–46.
Arno Piechorowski: Helmiriitta Honkanen. Exlibristen, Fredrikshavn 1978.
Anne Valkonen: Sideharsosiipien sipaisuja: lähikuvassa Helmiriitta Honkanen. Grafia-lehti 1/2003, s. 18–19.
Helena Vartiainen: Tarkasti havainnoiva taiteilija. Helmiriitta Honkanen 1920–2018. Helsingin Sanomat 14.1.2019.
