Tampereella 1.3.2021
Tänään tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun aloitin työni kirjastonhoitajana Lastenkirjainstituutissa, silloin nimeltään Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti.
Talvilomien takia vietimme tilaisuutta jo viime viikolla – ajan hengen mukaisesti poikkeusolot ja turvallisuussuositukset huomioon ottaen. Kahvit oli tarkoitus juoda henkilökuntapalaverin alussa omien työpöytien ja Teamsin ääressä, siinä työnteon lomassa. Tämä sopisi minulle oikein hyvin.
Juuri kun olin aloittelemassani puhettani, etäpalaveriin pyrki joku Karri Miettinen… Hetkinen. Mitä ihmettä Paleface tekee meidän kokouksessamme?
Näistä tulikin nyt ikimuistoiset kakkukahvit!
”Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa.
Kerro mulle miten historiaa luetaan?
Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan
Ja me voidaan tehdä mitä halutaan.”
(Paleface: Miten historiaa luetaan)
Tunsin olevani ihan SuomiLovessa: työnantaja oli tilannut Palefacen räppäämään minulle vuosipäiväni kunniaksi!
Palefacen osuuden jälkeen, hiukan silmälaseja huurusta kuivattuani, kaivoin puheeni uudelleen esiin ja aloin kerrata yhteistä historiaani instituutin kanssa. Ohessa tästä joitain nostoja:
”Arvoisat työtoverini tietokoneidenne ääressä. Mukavaa että olette mukana virtuaalisilla kakkukahveillani juuri nyt…
… kun hain ja pääsin Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituuttiin töihin vuonna 1991, en tietenkään arvannut että olen täällä vielä 30 vuoden kuluttua. Instituutti työpaikkana innosti. Työ oli itsenäistä ja sitä oli paljon. Tilat olivat ahtaat, vähän rapistuneet mutta tunnelmalliset. Ympärillä on paljon ihmisiä jotka kokivat laitoksen omakseen. Ensimmäistä vuosikymmentäni instituutissa voisi luonnehtia yhteisöllisyyden kaudeksi.
Silloin – ihan niin kuin nytkin – haluttiin arvostusta instituutille mutta ennen kaikkea koko alalle. Keinoina nähtiin erityisesti opetuksen ja tutkimuksen tilan parantaminen. Kirjanäyttelyiden avulla nostettiin esiin se, miten monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuus Suomessa on. Tuolloin tehtiin myös instituutin ensimmäinen digiloikka: hankittiin tietokoneita, otettiin käyttöön sähköposti, laadittiin kotisivut ja ryhdyttiin kuvailemaan kirjoja kirjastojärjestelmään. Vuosikymmenen lopun hienoin asia oli muutto uusiin tiloihin.
Toisella vuosikymmenelläni 2000-luvun alussa toiminta alkoi vakiintua monella tapaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimus voi hyvin, opinnäytteitä tehtiin. Kirjoja julkaistiin ennätysmäärät. Instituutin uudeksi lippulaivaksi luotiin Kirjakori seminaareineen ja näyttelyineen. Raikkainta tämän vuosikymmenen päättyessä oli nimennuorennus Lastenkirjainstituutiksi.
Kolmannen vuosikymmeneni aikana etsittiin suuntaa, mihin instituutin toimintaa tulisi kohdentaa jotta tunnettuus entisestään paranisi. Vahvistettiin erityisesti lasten ja nuorten ja lukemisen osuutta. Tätä vuosikymmentä voisikin nimittää uudistumisen – ja onnistumisen – kaudeksi. Kirjalitta toi konkreettista näkyvyyttä kaupunkiin. Lukuklaanin avulla tavoitettiin koulut ja Lukemon avulla valloitettiin koko Suomi. Sosiaalinen media otettiin haltuun, samoin teamsit ja zoomit. Tapahtui instituutin historian toinen iso digiloikka. Yhtäkkiä kaikki sisällöt saattoi jakaa kiinnostuneille riippumatta siitä missä kukakin asui tai työskenteli!
Uusi vuosikymmen on vasta alussa. Instituutti täyttää 50 vuotta vuonna 2028. Silloin viimeistään nähdään, millaiseksi koronan alla käynnistynyt vuosikymmen muodostuu. Minulle tämä alkanut neljäs vuosikymmeneni on muutoksen ja haikeuden aikaa. Olen ollut instituutin ainoana vakituisena kirjastohenkilökuntana nyt 30 vuotta. Kuljetan mukanani isoa muistokerrostumaa, joka tulee esiin kirjoina mutta ehkä vielä enemmän ihmisinä.
Luulen, että on olemassa jonkinlainen instituutin henki, joka kiinnittää ihmisiä toisiinsa ja joka kannattelee silloinkin, kun ihmiset vaihtuvat ja asiat muuttuvat.
Yksi toiveeni on, että tämän vuosikymmenen aikana instituutti saa sellaisen aseman, ettei perustyötä tarvitse tehdä hankerahoilla. Henkilöstömäärän voisi vakioida vaikkapa siten että vakinaistettaisiin nykyiset määräaikaiset työsuhteet. Toivon myös, että uudet tilat mahdollistavat sen, että toiminta säilyy monimuotoisena: tarjoaa uutta ja vanhaa, teoriaa ja käytäntöä rinnakkain.
On vaikea kuvitella Suomea ja Tamperetta ilman Lastenkirjainstituuttia.”
Näillä sanoin kiitän lämpimästi instituutin nykyistä ja aiempaa hallitusta ja henkilökuntaa ja kaikkia teitä instituutin hengessä toimivia ja toimineita, vuosien saatossa kohtaamiani ihmisiä!
Päivi Nordling
kirjastonhoitaja vuodesta 1991 alkaen,
tutkija Lastenkirjan kuvitustaide -hankkeessa 2020–2021
