Kotimaisen kuvakirjan lapsikuva 1970-luvulta 2020-luvulle
Päivi Heikkilä-Halttunen
Lastenkirjoissa ihanteet ja arki asettuvat jatkuvasti vastakkain. Kuinka tämä tasapainoilu näkyy eri vuosikymmeninä ilmestyneissä lapsen arkeen keskittyvissä kuvakirjoissa? Entä kenen ehdoilla lapsikuvaa on eri aikoina uudistettu?
Artikkelissa tuon esille kotimaisen kuvakirjallisuuden lapsikuvauksen kiinnostavia muutoksia 1970-luvulta nykyhetkeen ja kiteytän havaintojani kriitikkona ja kuvakirjallisuuden tutkijana. Taustahaastatteluiden sitaattien kautta ääneen pääsevät myös kuvittajat, jotka ovat eri tavoin uudistaneet kuvakirjan lapsikuvaa.
Camilla Mickwitz ja Maikki Harjanne loivat klassiset kuvakirjahahmonsa, Jasonin ja Mintun, 1970-luvulla. Minttu lienee jopa pitkäikäisin suomalainen kuvakirjasankari: sarja on ilmestynyt yhtäjaksoisesti jo yli 40 vuoden ajan. Kristiina Louhen Aino-sarja syntyi 1980-luvulla ja yhä jatkuva Tomppa-sarja 1990-luvulla. Markus Majaluoman tuotannosta suurin osa sijoittuu 1990–2010-luvuille. Elina Warsta, Hannamari Ruohonen ja Jenny Lucander ovat vakiinnuttaneet asemansa lapsikuvan uudistajina kymmenen viime vuoden aikana.
Karman ja Mickwitzin spontaanit lapset
Tutkittaessa lastenkirjallisuuden modernia lapsikuvaa on mahdotonta ohittaa Maija Karmaa (1914–1999). Etenkin 1950-luvun kuvituksissa hän otti tietoisesti etäisyyttä edeltävien kuvittajamestareiden, Rudolf Koivun, Helga Sjöstedtin ja Martta Wendelinin, lapsi-ideaaliin. Sotavuosien jälkeinen uudelleenrakennusaika näkyi lapsihahmoissa usein hieman pinnisteltynä terhakkuutena, hyveellisyytenä ja velvollisuudentuntona.
Maija Karman kuvitukset muistuttavat lapsen spontaania leikkiä. Karma on itse selittänyt lapsikuviensa luontevuuden johtuvan siitä, että hän yritti piirtää ikään kuin olisi puhunut suoraan lapsille. Moni nykykuvittajista pitää edelleen Karmaa yhtenä esikuvanaan.
Camilla Mickwitz (1937–1989) kotiutti suomalaiseen kuvakirjallisuuteen yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamisen raikkaasti ja rohkeasti. Jason-kirjoissa (Weilin+Göös 1975–1978) kontrasti syntyy usein aikuisen pönäkän ja suorituskeskeisen arjen ja lasten ennakkoluulottomuuden vastakkainasettelusta.
Pyöreäsilmäisten ja ulkomuodoltaankin pehmeiden hahmojen kautta Mickwitz kertoi kuvakirjoissaan lapselle ymmärrettävällä tavalla ajan ilmiöistä – yksinhuoltajuudesta, työttömyydestä, rahapulasta ja siirtolaisuudesta. Hänen kuvakirjojensa lapsisankarit, Jason, Emilia ja Mimosa, esiintyvät toistuvasti aikuisten piintyneiden näkemysten välissä sovittelijoina. Lapset kyseenalaistavat aikuisten auktoriteetin. Camilla Mickwitzin iloisenkirjava väripaletti toi kuvakirjoihin elämän koko kirjon.
Rentoa meininkiä ja lapsen aktivointia
Maikki Harjanteen (s. 1944) Minttu-kirjat (Otava v:sta 1978) syntyivät tietoisesti täyttämään havaittua tyhjiötä. Harjanne kritisoi ruotsalaisen Gunilla Wolden Teemu-kirjojen ja Anna Taurialan tiukan realististen Leena-kirjojen tapaa esittää lapsuus tapahtumiltaan tylsänä ja visuaalisesti yksitotisena ajanjaksona. Mintuissa hän halusi käsitellä sellaisia taitoja, jotka täytyy oppia, kun eletään yhdessä ja opitaan kantamaan vastuuta.
Muistelmissaan Ilmaiset monot Harjanne on kertonut halunneensa Minttu-sarjassa kuvata lapsille ”iloa, rentoa meininkiä, aitoon 60-luvun tyyliin”. Maikki Harjanne on pitänyt tärkeänä kuvasta perhettä, jossa ”välitetään toinen toisesta ja jossa juostaan mieluummin koiran kuin rahan perässä”.
Jo ensimmäisissä Minttu-kirjoissa näkyi uusi ajatus lapsesta kuvakirjan aktiivisena kommentoijana. Sekä tarinassa että kuvissa kannustetaan lasta keskeyttämään aikuisen ääneen lukeminen: lasta pyydetään nimeämään kuvituksen yksityiskohtia, ratkomaan pieniä pulmatilanteita tai vastaamaan esitettyihin kysymyksiin.
Sarjan formaatti sekä osittain myös visuaalinen esitystapa ja värimaailma ovat neljässä vuosikymmenessä muuttuneet, mutta Minttu on säilynyt helposti tunnistettavana, samastuttavana ja ennen kaikkea uskottavana kuvakirjahahmona. 2000-luvulla Harjanne on nostanut kirjoihin ajankohtaisia ilmiöitä. Hyvä esimerkki on Minttu harrastaa (Otava 2006), jossa Minttu havahtuu, ettei hänellä ole lainkaan kodin ulkopuolisia harrastuksia: ”Onkohan laiskottelu harrastus? Minttu miettii uupuneena kaikesta harrastamisesta. On se ja taitolaji onkin. Sitä ei moni osaa. Musiikkia jokainen osaa kuunnella, mutta kuka osaa kuunnella hiljaisuutta?”
Tunteiden ääripäitä ja vähän pöhköyttä
Kristiina Louhen (s. 1950) Aino-kirjat (Tammi 1984–1996) saivat inspiraatiota Louhen oman perheen arjesta. Aino-sarjan värimaailma syntyi heleästä akvarellikuvituksesta, siinä missä Mintun kuvakieli oli vahvan ääriviivan takia graafista.
Louhi koki Harjanteen tavoin tärkeäksi kuvata sievistelemättä monilapsisen perheen arjen yleispäteviä tilanteita. Hän halusi luoda kuvakirjasarjan sankarista mahdollisimman yksinkertaisen ja pelkistetyn, jotta se tarjoaisi samastumispintaa erilaisille lukijoille.
Aino-sarjasta löytyy useampikin ikoninen kuva, joka on laventanut lasten ja aikuisten toimijaroolia arkeen keskittyvissä kuvakirjoissa: esimerkiksi Aino kaupan lattialla huutamassa kasvot rutussa pettymystään, kun äiti ei osta hänelle karkkia (Ainon kanssa, Tammi 1984) ja koko päivän päänsärkyä potenut ruma ja väsynyt äiti (Ainon äiti on vihainen, Tammi 1986).
Markus Majaluoma (s. 1961) on Mickwitzin, Harjanteen ja Louhen tapaan kirjoittanut useampiin kuvakirjasarjoihinsa myös tarinat. Omimmaksi alueekseen hän kokee ”vähän vihaiset, tuittupäiset ja arvaamattomat lapset”.
Majaluoman kuvitustyylin kohdalla on perusteltua puhua jopa tietoisesta anarkismista: huolimatta siitä, että lapsi on vähäisen elämänkokemuksensa takia vielä tabula rasa, Majaluoma on halunnut silti korostaa lapsihahmojen itsevarmuutta ja viestiä näin lapselle, että tämä voi halutessaan myös muuttaa maailmaa.
Majaluoman mielestä lapsuus on ihmisen pisin elämänjakso, koska jokainen lapsuuden päivä on pitkä matka kasvuun ja tietoisuuteen:
– Lapsuuden kokemukset kulkevat matkassa koko elämämme ajan. Lapsi on vaikutusmahdollisuuksiltaan köyhä, elämänuskossaan ja rakenteeltaan hauras. Anna hänelle aikaa ja hiljaisuutta keskittymiseen, anna hänelle vahvuutta tulevaan. Lapsen onni ja aikuisen ymmärrys. Tässä akseli.
Olavi ja Aapo -kuvakirjoissa (WSOY 1996 ja 1998) veljekset seikkailevat ilman aikuisten hoivaa tai kontrollia. Isä– (WSOY 2002–2011) ja Hulda ja Jalmari –sarjoissa (WSOY v:sta 2006) keskiöön nousevat isän ja lapsen suhteet. Kirjojen miljöökuvaus ja tapahtumien ”kulissit” synnyttävät usein vaikutelman menneestä ajasta, mutta pienet yksityiskohdat paljastavat, että kuvataankin nykyhetkeä. Majaluoman lapset ja aikuiset ovat karrikoituja: heillä on usein pieni leuka ja sirkeät silmät. Vaikka hahmojen ulkoinen olemus on usein huolittelematon tai jopa boheemi, niin kehonkieli viestii kuitenkin sataprosenttista läsnäoloa kuvatussa hetkessä. Erityistä huomiota ansaitsevat Majaluoman pikkuvauvat ja taaperot Isä– ja Haikara -kuvakirjoissa: niistä löytyy barokin ajan taiteelle tyypillistä muotojen poikkeuksellista rehevyyttä ja runsautta.
Majaluoman lapsi- ja aikuiskuvausta on mahdotonta irrottaa toisistaan, sillä sekä lapset että aikuiset toimivat hänen kuvakirjoissaan yhtä spontaanisti. Isät suhtautuvat joviaalilla huumorilla eriasteisiin vastoinkäymisiin tai yllätyksiin. Näiltä osin Majaluoman lapsikuvausta voi jopa pitää jatkumona Jalmari Finnen Kiljusen herrasväen seikkailuille.
Omien sanojensa mukaan Majaluoma on pyrkinyt tasapainottelemaan lastenkirjoissa ”pöhkön” ja ”turvallisen” aikuisen välillä. Hän on halunnut luoda aikuisia, jotka ovat toimissaan ja neuvoissaan kenties hieman hullunkurisia, mutta rakkaudessaan lasta kohtaan äärimmäisen ehdottomia.
Lapsuus ei ole huvipuisto
Hannamari Ruohosen (s. 1979) lapsikuvausta voi luonnehtia myönteisellä tavalla konstailemattoman arkiseksi. Kuvitustekniikkana hän on mieltynyt lapsellekin piirustusvälineenä tuttuun puuvärikynään. Ruohosen kuvituksille on leimallista kiireettömyys ja hetkeen tarttuminen. Kotimaisista kuvittajista hän pitää esikuvallisina Mickwitziä, Harjannetta, Louhea ja Majaluomaa.
Sekä Ruohonen että Kristiina Louhi protestoivat lastenkirjakuvituksiin sisällytettyä toivetta esittää lapset aina nauravina, päivänpaisteisina ja herttaisina:
– Lapsuus ei ole mikään huvipuisto, vaan sisältää oikeastaan kaiken sen, mitä myöhempikin elämä, sanoo Louhi.
Hannamari Ruohosen kuvituksissa lapset saattavat kyllä hymyillä, mutta he eivät välttämättä naura. Lapset ilmaisevat usein iloaan kehonkielen kautta – heiluttamalla käsiään, tanssimalla ja hyppimällä.
Valtaosa lapsikuvaa uudistaneiden kuvittajien kirjoista on ilmestynyt osana pidempää sarjaa. Etenkin pikkulasten kuvakirjasarjan suunnittelussa Hannamari Ruohonen miettii tarkkaan hahmon olemusta:
– Hahmoa tulee ajateltua enemmän tuotteena, jonka lukija erottaa massasta.
Hannamari Ruohonen nimittää itse kuvakirjojensa lapsihahmoja tekstin näyttelijöiksi ja kertomuksen sanansaattajiksi. Hänen lapsihahmoissaan on usein jotain villiä, sotkuista ja hyvin omanarvontuntoista. Ruohonen kuvaa mieluusti paljasjalkaisia lapsia.
Aira Savisaaren ja Ruohosen Niilo-sarjassa (Karisto v:sta 2015) lasten leikit, askartelut ja muut kotiaskareet näkyvät kodin miljöössä eräänlaisena hallittuna kaaoksena. Sarjassa kuvataan luontevasti lapsen ja vanhemman yhteistä leikkiä ja arkista puuhastelua.
Yhteiskunnallinen todellisuus
Jenny Lucanderin (s. 1975) kuvitusten lapsia voi hyvästä syystä luonnehtia sekä herkiksi että rujoiksi. Monet hänen kuvituksistaan ovat lapsipsykologisia tutkielmia, joissa lapsen tunnot tiivistyvät silmiin ja kehon kieleen. Usein Lucander ilmaisee lapsen tunnetiloja voimakkaiden värien kautta.
Lucander kypsyttelee hahmoa mm. miettimällä, mitä haluaa sanoa kuvituksellaan, millainen tyyli ja hahmot siihen sopivat. Tähän vaiheeseen hän hakee inspiraatiota elokuvista tai tv-sarjoista. Hän tekee usein luonnoksia perheenjäsenistään ja vakoilee ihmisiä metrossa ja raitiotievaunussa:
– Uuden hahmon luominen alkaa analyysistä, ajatustyöstä ja taustatutkimuksesta. Vasta sitten ryhdyn luonnostelemaan ja piirtämään.
Lucanderille on tärkeää, että kirjailija ja kustantaja voivat luonnosteluvaiheessa kommentoida hahmoja. Myös Hannamari Ruohonen haluaa nykyisin sanoittaa kuvituspäätöksiään ja tehdä kirjailijan, kuvittajan ja kustantajan välistä prosessia paremmin näkyväksi.
Jenny Lucanderin kuvitustyyli vaikuttaa spontaanilta. Usein juuri ensimmäiset hahmoluonnokset ja ideat osoittautuvatkin lopulta parhaimmiksi. Kuvitusuransa alussa hän koki haastavaksi säilyttää keskushahmo tunnistettavana läpi kirjan. Myös eri kuvakulmista kuvaaminen oli aluksi vaikeaa.
Kuvittajana Jenny Lucander on kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä: kamppailusta sosiaalisia ja taloudellisia epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan, luokasta, syntyperästä, feminismistä ja ympäristökysymyksistä. Monimuotoisuuden ja moninaisuuden esille tuominen on hänelle yhtä tärkeä kuvauskohde yhteiskunnassa ja kirjallisuudessa. Lastenkirjallisuus ja lukeminen on peilin lisäksi hänelle myös ikkuna, josta tarkkailla ympäröivää maailmaa:
– Minusta on kiehtovaa kuvata nimenomaan nykylapsia osana yhteiskuntaa ja osoittaa kuvituksissa, miltä heidän arkensa näyttää.
Lucanderin ja Minna Lindebergin kuvakirja Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016) kertoo äidin ja tyttären pienperheestä, jossa rahaa on niukasti. Äidillä on kuulokoje, hän ontuu ja kuvitus näyttää, kuinka arjenhallinta on hänelle välillä vaikeaa. Lapsipäähenkilöllä, Karinilla, on vaikeuksia oman tunnesäätelynsä kanssa.
Uusimmassa kuvituksessaan ruotsalaisen Oskar Kroonin kuvakirjatekstiin Fakta om pappor (Förlaget 2021) Lucander halusi tietoisesti kuvata lasta konkreettisesti samalla tasolla aikuisen kanssa. Hänen mielestään Suomi on Ruotsiin nähden vielä jäljessä lapsen tasa-arvoisessa kohtelussa:
– Ruotsissa lapsi on tasa-arvoinen aikuisen kanssa. Tämä ilmenee monin tavoin konkreettisesti perheen arkisissa lasten ja aikuisten vuorovaikutustilanteissa. Ajatus lasten “kasvattamisesta” tai ojentamisesta koetaan vanhanaikaisena. Ruotsissa pidetään sopimattomana, että vanhemmat puhuisivat lapsestaan tai lapsilleen rumasti tai halventavasti.
Hannamari Ruohonen on halunnut kuvituksissaan toisinaan aivan tietoisesti ottaa kantaa sosiaalisessa mediassa ylläpidettyyn koti- ja lapsi-idylliin. Hänen kuvituskuvissaan on sotkua, muruja, keskeneräisiä asioita:
– Tässä kuvitan selkeästi omaa idylliäni tai toivettani. – – Haluan vahvistaa todellisen arjen puitteita. Lapsi ei näitä aikuisille näyttäytyviä tasoja välttämättä huomaa. Lasten esittäminen sotkuisina ja lyhytjänteisinä on ehkä vain pieni ele koko kuvituksessa, mutta se on minun kanavani näyttää sosiaalisen median kiiltokuvien alla elävä todellisuus, se todellinen arki, myös aikuiselle.
Lasten vanhempien väsyminen tai riittämättömyyden tunnot lapsen kasvatuksessa näkyvät erityisesti Hannamari Ruohosen (Kadonnut äitini, S&S 2017) ja Jenny Lucanderin kuvituksissa (mm. Vildare, värre, Smilodon ja Min svarta hund, Schildts & Söderstöms 2020), joissa perhedynamiikan hankaukset heijastuvat suoraan lapsen käytökseen. Ruohonen ja Lucander kuvaavat kumpikin lasten äärimmäisiä tunnetiloja – raivoa ja riehumista – ilman mitään filttereitä. Tunteiden tasaamisessa lasta kuitenkin tukee poikkeuksetta ainakin toinen lapsen vanhemmista tai ulkopuolinen ammattilainen.
Erityisiä, persoonallisia lapsia
2010-luvulla kuvakirjoissa on ryhdytty käsittelemään entistä enemmän moniarvoisuuden ja yhdenvertaisuuden teemoja. Parhaimmillaan näissä kuvakirjoissa onnistutaankin laventamaan hienovaraisesti, luontevasti ja oivaltavasti kuvakirjan lapsikuvaa.
Rodullistettujen ns. poc-lapsien kuvauksessa ei enää korosteta lapsen kulttuurista tai etnistä taustaa. Hyvä esimerkki on Veera Salmen ja Elina Warstan (s. 1979) Päiväkoti Heippakamu -sarja (Otava v:sta 2016), joka on todellinen monimuotoisuuden ja -kulttuurisuuden tutkimuslaboratorio. Päiväkotiryhmän lapset edustavat erilaisia etnisiä ryhmiä, mutta lasten erityisyys syntyy pikemminkin heidän luonteenpiirteistään ja temperamentista.
Hahmon luonnosvaiheessa Warsta kiinnittää aluksi huomiota Veera Salmen tekstistä löytyviin hahmon kuvauksiin ja lasten mahdollisiin erityispiirteisiin. Heippakamu-sarjassa hän on pyrkinyt tiedostamaan myös omia urautuneita ajatuksiaan ja pitänyt tavoitteenaan luoda mahdollisimman moninainen hahmokavalkadi, josta jokainen lapsi löytäisi samastumiskohteen. Heippakamu-sarjan lapset ilmentävät erilaisia tunteita hyvin konkreettisesti koko kehonsa kautta.
Kotimaisista kuvakirjoista ei löydy yhtä ihannelapsen kaavaa, lapsen prototyyppiä. Sukupuoleen sidottu toimijuuskin on vähitellen vapautumassa: muutamissa kuvakirjoissa lapsen nimi ja olemus ei enää paljasta lainkaan sukupuolta (esim. Hannamari Ruohosen Missä olet, Eppu? WSOY 2018 ja Kadonnut äitini, S&S 2017).
Lapsikuvan laajentumisen kannalta erityisen kiinnostavia ovat Ruohosen kuvitukset Riina Katajavuoren teksteihin kuvakirjoissa Kielo loikoilee ja Kielo miettii (Enostone 2020 ja 2021). Hyvin pienin vedoin Hannamari Ruohonen on luonut Kielo-tytön piirteet, jotka voi – halutessaan – tulkita Downin syndroomaan kuuluviksi.
Kuvittaessaan muiden kuvakirjatarinoita Hannamari Ruohonen joutuu usein miettimään kuvan ja tekstin suhteita:
– Teksti esittelee sen, mitä tapahtuu tarinan sisällä, ja kuva on tavallaan tarinan kuori. Vastaavasti todellisen ihmishahmon sisäinen ajatus ja hänen elämänsä jana ovat täysin eri asia kuin hänen ulkoinen habituksensa tai elinpiirinsä ja -ympäristönsä.
Tähän kuvan ja tekstin vastavuoroisuuteen liittyy Ruohosen oman kokemuksen mukaan toisinaan myös eettinen kysymys siitä, onko kuvittajan työ ainoastaan kirjailijan työn kuviksi pukemista, vai saako kuvittaja kehitellä myös omia ratkaisujaan:
– Jos kirjailija hyväksyy kuvat, ja kirjan lukija myöhemmin näkee kuvissa jotain, jota ei ole kirjailijalla hyväksytetty, onko kuvittaja tehnyt virheen? Onko kuvittaja ominut jotain, joka kuuluu kirjailijalle, vai saako kuvittaja tehdä omia ratkaisujaan avaamatta niiden taustaa tekstin tekijälle? Aivan kuten kirjailija luovuttaa oman tekstinsä selittelemättä ja tulkitsematta kuvittajalle, voisiko kuvittaja luovuttaa omat kuvansa selittelemättä ja avaamatta niitä niiden katsojalle?
Jenny Lucanderin uusimmassa, vielä keskeneräisessä kuvituksessa on kyse juuri tällaisesta kuvittajan tulkinnasta. Annika Sandelinin tarina kertoo yhdeksänvuotiaasta pojasta, jonka isoisällä on siivet ja josta sukeutuu supersankari. Tekstissä ei anneta viitettä isoisän ihonväristä, mutta Lucander koki, että tarinaan sopisivat muut kuin ns. valkoiset keskushenkilöt.
Inhimilliset, ajassa kiinni olevat lapset
Artikkelissa olen esitellyt ja analysoinut seitsemän eri vuosikymmeninä uransa aloittaneen kuvittajan kuvakirjoja, joissa kuvataan realistisesti lapsen arkea.
2020-luvulla kotimainen kuvakirjatarjonta on lapsikuvansa suhteen moniäänisempää kuin koskaan aikaisemmin. Lapsi nähdään yksilönä ja juuri siksi erityisenä ja huomion arvoisena. Arkeen kiinnittyvissä kuvakirjoissa lapsen persoona rakentuu kuitenkin aina suhteessa vanhempiin. Siksi tarkastelussa on ollut tärkeää ottaa luupin alle perhe kokonaisuudessaan.
Maria Laukka (1988, 153) on viitannut lastenkirjakuvituksen paradokseihin toteamalla, että vanhemmat eivät odota lastenkirjan kuvitukselta uusiutumista, vaan arvostavat enemmän konservatiivisuutta, asioiden paikallaan pysymistä.
Nykykuvittajat kokevat tärkeäksi tarjota kuvitustensa kautta vertaistukea myös lasten vanhemmille. Tämä saattaa näkyä vaikkapa sotkuna ja kaaoksena kodissa ja väsymyksen juonteina aikuisten kasvoilla.
Nuoremman kuvittajapolven, eli Jenny Lucanderin, Elina Warstan ja Hannamari Ruohosen, keinot heijastaa lapsikuviinsa yhteiskunnallista todellisuutta eivät lopulta juurikaan eroa Camilla Mickwitzistä.
Lapsikuvan nykyinen vivahteikkuus selittyy osaltaan kuvittajien määrän lisääntymisellä mutta myös kuvakirjojen visuaalisen rekisterin laajentumisella. Erityisesti Hannamari Ruohosen ja Jenny Lucanderin taustahaastattelun vastauksissa korostui heidän kokemuksensa kuvittajan aiempaa aktiivisemmasta roolista kuvakirjatarinan toisena, tasa-arvoisena kertojana.
Hannamari Ruohonen kiistää uudistavansa kuvakirjatarjontaa lapsikuvauksellaan. Hänen mielestään kyse on pikemminkin lasten todellisuudessa tapahtuneista, kuvituksiin heijastuvista muutoksista, jotka nähdään aikansa tuotteena ja siksi uutena. Tutkijana ja kriitikkona tarkastelen ilmiötä laajemmasta perspektiivistä ja siksi on mielestäni myös tärkeää osoittaa eri vuosikymmeninä aloittaneiden kuvittajien laajan tuotannon kautta sitä, kuinka ketterästi lastenkirja pystyy reagoimaan uusiin ilmiöihin.
Lähteet:
Taustahaastattelut, sähköpostikirjeenvaihto Hannamari Ruohonen 29.9.2021; Elina Warsta 5.10.2021; Jenny Lucander 6.10.2021, Kristiina Louhi 6.10.2021; Markus Majaluoma 16.10.2021.
Maikki Harjanne: Ilmaiset monot. Otava 2008.
Seppo Heiskanen: Maija Karma. Sadun kuvaaja. WSOY 1992.
Maria Laukka: Lastenkirjan kuva ja taidekasvatuksen tutkimus – Teoksessa Jussi Nuorteva (toim.): Kirjan rantaviiva. Humaniora-sarja, Gaudeamus 1988.
