Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 5/2014
Noin 700 kirjankantta suunnitellut Matti Louhi tarvitsi usein miesmalleja. Välillä apu oli yhtä lähellä kuin omat tutut.
Vanhassa tekniikassa ihastuttaa kouriintuntuvuus. Voimakas aineen tuntu vahvistaa henkeäkin.
1970–80-lukujen kirjankansissa valokuvia käytettiin usein tavan vuoksi. Monet aikakauden kansitaiteilijoista ja graafisista suunnittelijoista onnistuivat kuitenkin tekemään pakosta hyveen. Antero Kröger loihti Book Studiolle, Raimo Raatikainen WSOY:lle ja Matti Louhi Gummerukselle ja WSOY:lle läjäpäin kiinnostavia valokuvakansia. Isossa-Britanniassa opiskellut Louhi (1936 –2020) hallitsi myös erilaiset piirroskannet.
Louhi teki jännärien kansia pitkään kollaasi- ja sekatekniikalla. Tyylit vaihtuivat aiheen ja suunnittelijan mielialan mukaan. ”Minulla ei ole koskaan ollut tyyliä. On ollut vain idean mukaan vaihtuvia toteutuksia”, Louhi (s. 1936) muistelee uraansa.
Ensimmäinen kansi syntyi jo Jo Sykesin romaaniin Kanjonin susikoira (Gummerus, 1960). Moni muistanee esimerkiksi Ellery Queenin jännityslukemiston, Salama-sarjan tai James Hadley Chasen romaanien kannet, joissa Louhi hyödynsi britti- ja poptaidevaikutteitaan. Erotica-sarjan kirjojen artistinen lihallisuus ei varmasti haitannut myyntiä.
Perinteiseen tapaan tehtyjä kuvituskansia syntyi esimerkiksi J.R.R. Tolkienin fantasiakirjoihin, Kalle Päätalon romaaneihin ja Alfred Hitchcockin nimissä myytyyn 3 Etsivää -kirjasarjaan. Myöhäistuotannon elegantti helmi on Raymond Chandlerin valkoista väriä pelkäämätön romaanisarja.
Jules Dassinin ohjaama Rififi (1955) kuuluu film noir –elokuvan klassikoihin. Kannen vaikutteet eivät tule niinkään ryöstöelokuvasta kuin sen tekijän pään sisältä. Louhi teki tuolloin paljon kotikutoisen surrealistisia kansia, joissa oli aina jotain vähän sijoiltaan.
Elokuva perustuu Auguste Le Bretonin Du Rififi chez lesfemmes -romaaniin (1953), joka käännettiin suomeksi elokuvan lyhyemmällä nimellä vuonna 197 4. Romaani nojasi gangsteriviihteen perustaan: väkivaltaan ja tyylitajuun.
Louhikin tajusi, missä mennään, ei lätrännyt verellä eikä ottanut mukaan kliseistä pyssyä. Ei tarvinnut: valkoisten pisteiden rypäs kertoo riittävästi. Lopputulos on viileän seitsenkymmenlukuinen kansi, jonka kirjasinvalinnat ja harmaa pohjaväri miellyttäisivät yksinäänkin. Pisteenä iin päälle: tyylikäs hattupäinen mies, jonka silmässä on taskukello.
”Kuvassa on kaverini Henrik Haartman. Kun luin kirjan, hän tuli mieleeni ja ostin Helsingin matkalta kunnon hatun. Kello on äidin vanha kihlalahja. Iskin hatun ja kellon Henrikin käteen. Hän kysyi, mihin otan kuvia. Sanoin, että nauti nyt vain. Hän oli aikamoinen narsisti ja hankki kannen ilmestyttyä paljon kirjoja itselleen.”
Usein työ oli koruttomuudessaan hauskaa. Jonathan Latimerin Vain yksi on joukosta poissa jännäriin (Gummerus, 1973) Louhi teki kannen, jossa mies istui verkkopaidassa ja poltteli nautinnollisesti tupakkia.
”Pyysin siihen Luhtapuvun myyntijohtajaa Leksaa. Hain Asemuseosta pyssyn, hommasin paidan ja soitin, että tulepa käymään. Löin viskilasin kouraan ja aloin kuvata.”
Latimerin kirjan lukeneiden mukaan kansi ei välttämättä kuvaa kirjaa ihan osuvasti. Aina teoksia ei ehtinytkään lukea loppuun asti.
”Kun Taru sormusten herrasta ilmestyi suomeksi, sen kanssa oli kova kiire. Teoksen englanti oli sen verran hankalaa, että luin vain jonkin matkaaja päätin käyttää mielikuvitusta. Myöhemmin tein muutkin Tolkien-suomennokset samanlaisella kuvitustyylillä.”
Louhi kertoo lukeneensa vanhoilla päivillään Tolkien-fanien keskusteluja netistä.
”He ovat keskustelleet hyvin tarkasti kansieni sisältämistä asiavirheistä ja pohtineet, olenko edes lukenut kirjoja. Olen miettinyt, että kirjoittaisin viestin: ’Hei, olette aivan oikeassa. Terveisin Matti Louhi”’.
”Toisaalta kyllä niissä jotain on, puutteista huolimatta. Myöhempien painosten valokuvakannet ovat hengettömiä. Ehkä tärkeintä on tunnelman tavoittaminen.”
Jonkin oman tunnelman Louhi tavoitti myös muutamaan omaan kirjaansa. Hotelliyhtiö Rantasipin julkaisemat Kuti, kuti, tyttölintu! (1974) ja Sipi..sipi.. (1975) ovat itsenäisiä teoksia ja mainoksia korkeintaan viitteellisesti. Ehkä niitä voisi kutsua aikuisten lastenkirjoiksi, kuvakirjoiksi ainakin.
Erikoiset pakinat kuvaavat ravintolamaailmaa ja sen ajan miesten ja naisten kanssakäymisiä symbolisen verhotusti. Sipi-linnut eli raflakahlaajat löysivät paikkansa yössä.
Torvi joka ei lakannut soimasta (Gummerus, 1971) on ilmeikäs, samalla lailla brittiläisen kulmikas lastenkirja kuin Louhin varhainen kirjankansituotanto. Kirja on kestänyt aikaa melko hyvin. Lisäksi Louhi on kirjoittanut ja kuvittanut kirjat Kenraali Kuperkeikan ja hänen hevosensa Hirnuvirnun seikkailuja (Gummerus, 1973) ja Laulavat lapaset (Vaasa Oy, 1981) sekä lukuisia Anneli Pitkäsen laatimia äidinkielen oppikirjoja ja Lukutalli-sarjaa.
Lisätietoa: Matti Louhi kuvittajabibliografiassa
