Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 2/2010
Suuri osa kirjan harrastajista ostaa kirjan kansista välittämättä. Eräältä antikvariaatin pitäjältä kuulin, että Anna Kareninan ostajille on aivan sama, minkä version teoksesta hän ostaa. Jos monennäköisiä ja -kuntoisia on vieretysten, mikä tahansa saattaa käydä kaupaksi. Tarina ahmaistaan ja siinä kaikki.
Kansikuva ja sen luoma mielikuva kirjasta ei kuitenkaan ole yhdentekevä. Varsinkin kun on kyse nuorena luetuista kirjoista, niiden kansikuvat saattavat kadota päästä viimeisenä. Muistan yhä (tai luulen muistavani) Aarteiden kirja -satusarjan tunnelmalliset kansikuvat ja sisäsivujen havainnolliset mutta mysteerin säilyttävät kuvitukset. Ainuttakaan tarinaa sarjasta en muista. Samalla lailla monet vaalivat SAPO-sarjan dekkareita, Susikoskia tai lapsuutensa poikakirjoja: häilyvinä mutta vahvoina todisteina siitä, että joskus oli jotain jossain.
1940–1950-lukujen näkyvimpiin ja omalla alueellaan merkittävimpiin suomalaisiin kansitaiteilijoihin ja viihdekuvittajiin lukeutuu Ami Hauhio, jonka töistä harva päätyi ajan kriteereillä laadukkaisiin kirjoihin. Se ei kuitenkaan vähennä hänen kulttuurista arvoaan – saati kuvien lumovoimaa.
Aimo ”Ami” Hauhio (1912–1955) teki käyttötaidetta 1930-luvulta kuolemaansa asti. Hän oli paitsi kuvataiteilija myös kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä, jonka skaala ulottui kartanpiirtäjän töistä Yleisradion logoon. Hauhio työskenteli jopa freelanceriksi huomiota herättävän monelle kustantamolle, WSOY:stä Palettiin. Hänen työnsä tunnistaa yleensä jompaankumpaan alanurkkaan sijoitetusta AMI-signeerauksesta.
Hauhio teki valtavan läjän kansia esimerkiksi Arvid Lydeckenin Otavalle luomaan Poikien seikkailukirjastoon. Varsin ahkerasti keräillyssä, yli sadan teoksen verran ilmestyneessä sarjassa julkaistiin niin historiallisisänmaallista hömppää kuin silloiseen nykyaikaan sijoittuneita rikos- ja seikkailukertomuksia.
Ilmeisen nopeana kuvittajana Hauhion käsiin päätyivät usein maamme tuotteliaimpien kirjailijoiden kirjat. Hauhio teki runsaasti työtä muun muassa Kaarlo Nuorvalan, Marton Taigan ja Outsiderin tuotannon parissa. Viimeksi mainitun toimittamaan Salainen salkku -lehteen Hauhio teki järjestään tyylikkään mustanpuhuvat kannet.
Hauhio kuuluu loppujen lopuksi harvalukuiseen joukkoon ajan kuvittajia, joiden pääasialliset vaikutteet tulevat selvästi ja jopa pääasiallisesti rapakon toiselta puolen. Aikalaisesimerkkinä tulee mieleen ennen kaikkea Poika Vesanto.
Molemmat piirsivät amerikkalaisen tyylin elähdyttämiä sarjakuvia. Hauhion teoksista tänä päivänä tunnetuin lienee Maan mies Marsissa (Kanerva, 1947), Alex Raymondin hengessä tehty scifi-tarina. Hauhio piirsi sen Olavi Kanervan ja Reino Helismaan käsikirjoitukseen. Lisäksi Hauhio piirsi muun muassa jatkosarjoja Pellervo-lehteen (tunnetuin tarina Koltan perintö) ja Lasten Maailmaan sekä sarjakuvaversioita lastenkirjaklassikoista kuten Viimeisestä mohikaanista. Ehätti hän myös puhdasveriseksi propagandistiksi: useissa eri lehdissä ilmestyi isänmaallisuutta uhkunut Ismo Lento, rajaseudun poika.
Toinenkin yhteys Hauhion ja Vesannon välillä löytyy. Kumpikaan ei sanonut työtarjouksille ei. Jollain piti elää, eikä kansi- tai lehtikuvien tekemistä pidetty hyvää käsityöläisyyttä kummempana. Kunnon työmies tarttuu surkeampanakin päivänä puukkoon ja alkaa vuolla.
Hauhio teki myös jonkin verran kansia ja kuvituksia ns. vakavahenkiseen kirjallisuuteen. Niissä hän pääsi kokeilemaan hienovaraisempaa kuvakerrontaa. Varsinkin Jalmari Saulin Päivä katsoo taakseen (Otava, 1947) vihjaa, että jos Hauhio olisi elänyt vanhemmaksi, hän olisi luultavasti löytänyt sisältään 1950-luvun uudet tuulet. Vähäeleinen, dramatiikkaa kaihtava kansi oli kaukana Hauhion kioskikirjallisemmista kansista.
Kirjallisuuden rinnalla myös kansitaide muuttui 1950-luvulla. Modernistisen pelkistyneisyyden ihanteen rinnalla Hauhion kaltaiset taiteilijat alkoivat näyttää vanhentuneilta. Kestää aikansa ennen kuin realismi muuttuu ajankuvaksi ja passé retroksi jollei suorastaan freesiksi.
Lisätietoa: Ami Hauhio kuvittajabibliografiassa
