Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 3/2012
Seppo Polameren mukaan hyvän kansitaiteilijan on oltava kameleonttimainen: asu vaihtuu, taso säilyy.
Seppo Polameri oli aikansa ahkerimpia kansitaiteilijoita. Jokainen jossain antikvariaatissa vieraillut on nähnyt tietämättään hänen kirjanpäällisiään. ”Kannen tekijän vastuu ulottuu yllättävän kauas. Mua hävettää, kun näen antikvariaatin ikkunassa jonkun hätäisen vetäisyni. Aina ei vain ehtinyt parempaan. Poltin kynttilää molemmista päistä. Välillä kuvia syntyi krapulassa ja pikku päissäänkin. Enkä tarvinnut kauheasti untakaan. Se oli sitä aikaa”, eläkkeelle jäänyt mutta edelleen aktiivinen Polameri (s.1936) muistelee.
”Se aika” oli monessa mielessä hyvä. Esimerkiksi Suuri Suomalainen Kirjakerho julkaisi 1970-luvulla kuukauden kirjansa erillisillä, usein onnistuneilla ja hauskasti ”alkuperäisestä” poikkeavilla kansilla. Polamerelle riitti oto-hommia. Suurimpien kustantajien omistaman SSK:n lisäksi hän teki kansia niin WSOY:lle, Otavalle, Tammelle kuin pienemmillekin kustantajille.
”Siirryin vapaaksi taiteilijaksi vuonna 1979, mutta sitä ennen tein kuvitus- ja kansiurakat aina toimistopäivän jälkeen. Tapasin ajatella, että silloin mun työt vasta alkoivat. Palkkahommissa käytiin, ja sitten vasta mentiin tekemään oikeita töitä”, mm. mainostoimistossa, Suuressa Suomalaisessa Kirjakerhossa ja Kauneus & Terveys -lehden taittajana seitsemäntoista vuotta työskennellyt Polameri kertoo. Välillä ainainen kiire näkyy lopputuloksessa, hämmästyttävän usein ei. Deadline on julma mutta kiihottava muusa. Ajanpuute pakottaa ajattelemaan.
Polameri teki satoja kirjankansia ja kuvitukset noin seitsemäänkymmeneen kirjaan. Usein hänen tyylinsä erottuu, mutta melkein yhtä usein kansi voisi olla jonkun muunkin tekemä. Monipuolisen päällistaiteilijan on näet oltava kameleonttimainen. Kuvittaja ei ole tähti, vaan kirjailija on: kannen pitää kertoa jotain olennaisesta teoksesta.
”Hyväkin kuvittaja on oikeastaan säestäjä, kirjailija soittakoon ensimmäistä viulua. Koska kirjailijoiden tyyli vaihtelee, kansienkin pitää olla erilaisia.”
”Kansikuva on kirjan symboli: sen pitää kertoa teoksen sisällöstä ja tunnelmasta. Kaupassa se näkyy ensimmäisenä. Siksi sen on hyvä näyttää omaperäiseltä. Parhaimmillaan kansi on kuin Japanin lippu: erottuu kauas ja on nopeasti tunnistettavissa.”
Kukin aika luo omat työtapansa ja esteettiset ihanteensa. Ammattikuvittajien piiri on kai aina ollut pieni, oli 1960–70-luvuillakin, jolloin Polameri kavereineen odotti innolla seuraavaa Grafian kokousta, ”että pääsi höpöttämään”.
”Tunsimme kollegoina toisemme ja otimme toisiltamme vaikutteitakin. Olin vuosia samalla työhuoneella Loirin Pekan ja Tainan Hanskin kanssa. Sitä ennen Mykkäsen Martti vaikutti varmasti kaikkiin alalla. Kukin reagoi hänen esimerkkiinsä omalla tavallaan.”
”Ja tietysti ajan henki vaikutti muutenkin, kaikin tavoin. Luimme samoja ammattikirjoja kuten Graphis Annualia ja katsoimme samoja taiteilijoita. Muoti on kummallisella tavalla vastustamaton ilmiö: sitä ei voi paeta.”
Oravanpyörästä tiputtauduttuaan ja eläkkeelle jäätyään Polameri itse asiassa onnistui pakenemaan. Nykyään hän tekee lähinnä maalauksia ja leipälajiaan, luonto- ja eräaiheisia kuvituksia. Vuonna 2008 Polameri maalasi Helsingin Luonnontieteellisen museon seinille dioraamakuvia.
Hiotussa realismissa ei ole mitään ajanmukaista. Komeimmillaan tyyli on esimerkiksi kuvituksissa Veikko Huovisen Puukansan tarinaan (1984) ja A. E. Järvisen Valittuihin tarinoihin (1978), mutta esimerkiksi Eränkävijä-vuosikirjat ja Erkki Norellin Perhokalastajan vuosi (1997) osoittavat, että jälki on jopa parantunut entisestään.
”Nyt on aikaa viimeistellä kuvia. Silti välillä toivon, että en olisi leimautunut yhden asian mieheksi. Nautin yhä siitä, kun saan kokeilla uusia tekniikoita ja tyylilajeja.”
Lisätietoa: Seppo Polameri kuvittajabibliografiassa
