Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 1/2009
Harva suomalainen kuvittaja oli omana aikanaan yhtä nimekäs kuin sekä Suomeen että Ruotsiin aktiivisesti työskennellyt Björn Landström. Arvostuksesta huolimatta etenkin WSOY:lle ja Otavalle runsaasti kuvituksia tehnyt Landström on uhannut viime vuosina jäädä avantgardistisempien tai ainakin modernimpien aikalaistensa varjoon.
Landström oli maamme ensimmäisiä selkeitä ammattikuvittajia. Hän teki noin 500 kirjanpäällystä ja kuvitti nelisenkymmentä kirjaa – ja osasi myös hinnoitella itsensä. Vuonna 1948 jo nimeä saanut Landström halusi työskennellä WSOY:lle, jonka johtaja Yrjö Jäntti oli kiinnostunut yhteistyöstä. Kuvittajan kerrottua taksansa Jäntti kavahti ja kysyi: ”Luuletteko olevanne Edelfelt?”
Joka tapauksessa yhteistyö alkoi ja kesti vuoteen 1959 asti, jolloin Landström muutti Ruotsiin. Parhaiten Landströmin WSOY-töistä muistetaan kannet moniin Mika Waltarin 1940–50-lukujen kirjoihin. Hänen taidettaan on nähty kuuluisien Sinuhe-päällisten lisäksi muun muassa Johannes Angeloksessa, Turms kuolemattomassa ja Kuun maisemassa.
Landströmin Waltari-kansissa on aivan omanlaisensa tunnelma. Monet niistä syntyivät samalla kaavalla: Sinuhen tavoin etualalla on päähenkilön muotokuva värillistä, jossain määrin koristeltua taustaa vasten. Pelkistys kohtaa ornamentiikan. Vaikka toteutuksesta tuli Landströmille miltei maneeri, lopputulos viehättää, koska hän teki kannet aina pieteetillä: Turms kuolemattoman tuijottavien silmien takaa tuntuu löytyvän kokonainen maailma. Jokainen huokonen elää.
Samalla lailla hienostuneen jähmeä on Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisen (Gummerus, 1958) kansi, jossa loistava värienkäyttö yhdistyy jämerän realistiseen rakennusmiehen sivuprofiiliin. Landströmmaista ornamentiikkaa tuo tällä kertaa tausta: tiilimuuri. Irvileuka sanoisi, että tämän lähemmäs sosialistista realismia ei suomalainen kansikuvataide ole yltänyt.
Aina ei kuitenkaan ammattilainenkaan onnistu. Kustantaja piti Landströmin töistä ja tilasi häneltä ilmeisesti liikaakin kansia, parhaina vuosina kymmeniä. Kiireessä Landström ei oikein saanut otetta Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja teki teknisesti taidokkaan mutta hiukan hengettömän ehdotuksen kirjan kanneksi. Modernisti Martti Mykkänen teki WSOY:lle kiireessä toisen ehdotuksen, josta tuli suomalaisen kansitaiteen klassikko.
Niin, ehkä käyttötaiteessakin on loppujen lopuksi kyse intohimoista ja niiden näkymisestä lopputuloksessa. Landström oli kiinnostunut historiasta, mikä näkyi loisteliaina Waltari-kansina. Kansalliseepokseen Kalevalaan tehdyissä kuvituksissa (1985) yhdistyvät yksityiskohtien taju sekä kiinnostus satujen ja tarinoiden maailmaan. Hän kuvitti myös satuvalikoimat Kuvataiteen satuja, Silkkimatto: idän ja lännen satuja ja Olipa kerran sekä Prinsessa Ruususen ja J. M. Barrien Peter Panin.
Landström oli myös intohimoinen laivaihminen. Asiantuntijaksi Landström ei suostunut julistautumaan, mutta paljon huomiota aikoinaan saanut ja 13 kielelle käännetty Laiva-kirja (1961) ja muut aihepiiriä käsittelevät teokset (mm. Faraon laivat ja Purjelaiva: papyrusveneestä täystakiloituun) osoittavat, että vesi, veneet ja ylipäänsä matkat olivat hänelle läheisiä. Pikku tarkoissa kuvissa näkyy lannistumaton halu näpertää yksityiskohdissa.
Hienossa elämäkerrassaan Omakuva (1987) Landström vähättelee itseään olan takaa. ”En tiedä, miten niin kävi. Toisinaan olen mutissut jotain merikaupunki Helsingistä, jossa kasvoin. – – Mitä enemmän olen oppinut juuri laivoista, sitä syvempiä oman tietämättömyyden kuiluja minulle on avautunut. Kuilut näin kyllä jo työskennellessäni mainitun kirjan parissa, mutta ummistin silmäni ja onnistuin pääsemään niiden yli.”
Siinäpä se. Kenen tahansa ammattilaisen millä tahansa alalla on ensin hankittava tietoa ja kokemusta, sitten tiedostettava oma surkeutensa ja lopuksi suljettava korvansa omilta ja muiden ääniltä.
Lisätietoa: Björn Landström kuvittajabibliografiassa
