Ville Hänninen, julkaistu Parnasso 1/2017
Itävaltalaisen Alfons Ederin käsistä syntyi kansi moniin 1950–60-luvuilla julkaistuihin laatukirjoihin.
Suomalainen kuvittajakenttä ei ole koskaan elänyt umpiossa. Vaikutteet ovat heijastuneet nopeasti myös kirjankansissa ja graafisessa suunnittelussa. Välillä vuorovaikutus on näkynyt ihmisten liikkumisena maasta toiseen. Esimerkiksi Alexander Tawitz, Holger Erkelenz, Adam Korpak ja Franz Schatzlmayer muuttivat viime vuosisadalla Suomeen työn ja ihmissuhteiden perässä.
Itävaltalaiset Schatzlmayer ja Alfons Eder päätyivät Suomeen 1950-luvulla. Heidän kuvituksissaan ja kirjankansissaan näkyy keskieurooppalainen muodon hallinta, jossa hillitty typografia kohtaa kekseliään kuvakielen.
Eder seurasi selvästi tiiviisti ajan virtauksia. Samalla kun suomalaiset Martti Mykkänen ja Kosti Antikainen leikittelivät yhä enemmän typografialla ja hakeutuivat kohti aiempaa rohkeampaa kuvankäyttöä, myös Ederille avautui mahdollisuuksia. Hän teki kansia kaikille suurimmille kustantajille, ennen kaikkea WSOY:lle ja Otavalle.
Eder nautti saadessaan leikitellä koristeellisella kuvakielellä. Kuvituksen ja typografian symbioosi oli hänen teoksissaan usein saumaton. Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita (WSOY, 1962) jäljittelee kannessaan keskiaikaista ornamentiikkaa selkeän ilmeikkäästi.
Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissaan syntyi samana vuonna upean kannen lisäksi nippu humoristisia mustavalkoisia vinjettikuvia. Keltaisen kirjaston Italo Calvino -teos Halkaistu varakreivi (Tammi, 1970) leikitteli pelikorttien ja satujen kuvakielellä.
Kuvittajana Ederin hienoin teos on Aisopoksen kolmesta sadusta (“Kettu ja viinirypäleet”, “Naakka ja kyyhkyset”, “Vohla ja susi”) julkaistu bibliofiilipainos (Tilgmann, 1968). Ederin mustavalkoiset, puupiirrosmaiset kuvitukset pelkistävät tarinoita tehokkaasti.
Eder teki järjestään kansia kahteen merkittävään kirjasarjaan. Kolibri-kirjaston kansissa oli usein pieni symbolinen kuva keskellä, hieman Topi Vikstedtin 1920-luvun kansien hengessä. Eder käytti kuitenkin voimakkaammin värejä ja huumoria.
Weilin+Göös-kustantamon kirjastossa pikkukuvat saivat tuekseen käsin tehdyt, teoksen hengen mukaan vaihdelleet kehykset, jotka koostuivat muun muassa kukista, oksista, ruuduista ja tiilistä. Esimerkiksi Tito Collianderin Lähellä-muistelmien sipulikirkon kupoli, Thomas Mannin Kolmen novellin gondolin perä ja Stanislaw Jerzy Lecin Vastakarvaan-aforismien narrilintu rakentavat kirjoihin tunnelmaa heti alusta lähtien.
Oiva Paloheimon Lepakossa (1965) on ylösalaisin seisova ihmislepakko, jonka sydän vuotaa verta. Martti Merenmaan Jaakob painii enkelten kanssa (1963) puolestaan esittää puupiirrosmaisen henkien taiston.
Täällä pohjantähden alla –kirjasarja on Ederin tunnetuin ja ikonisin työ. Väinö Linnan teoksesta (WSOY, 1959–1962) tuli nopeasti suomalaisen kirjallisuuden klassikko, joka antoi äänen ensimmäisen tasavallan aikana vaiennetuille. Sisällissodasta ja sen aiheuttamista arvista puhuttiin vihdoin. Kansi ei tietenkään voi olla ikoninen ilman yhteisön hyväksyntää. Kirjan pitää sekä aiheuttaa keskustelua että myydä hyvin, ja kestää isältä pojalle. Linnan trilogia täyttää kaikki määreet.
Monen 1950–60-lukujen laatukirjan suunnittelussa uskottiin siihen, että varsinaista kuvaa ei tarvita. Kirjainten olemus ja asettelu muodostavat itsessään kuvan, joka välittää viestin.
Täällä pohjantähden alla on tästä komea esimerkki. Itävaltalainen samastui vuoden 1918 tapahtumia edeltäneeseen Urjalaan – ja kiteytti sen julistemaisella, voimakkaalla tavalla. Trilogian ensimmäinen osa tiivistyy taivaansiniseen taustaväriin, eripaksuisista ja hiukan erirytmisesti asetelluista viivoista muodostuvaan Pohjantähteen – ja ennen kaikkea arkaaisiin kirjaimiin.
Niiden tarkoitus on totta kai kertoa ensisijaisesti kirjan nimestä. Samalla ne tulevat viestineeksi muutakin. Kirjasarja kuvasi yhteiskunnallisten ristiriitojen kehittymistä perinteikkäässä hämäläisessä kylässä. Konflikti- ja vallankumouskuvaston sijaan Eder korostaa jatkuvuutta ja lähes huomaamattomia, kaiken sekaan piiloutuvia jännitteitä.
T-kirjain herättää ajatuksen rististä, kuolemasta. Ensimmäiseen osaan viittaava numero näyttää tienviitalta. A:t, h:t ja n:t muistuttavat maha pystyssä kulkevia ihmisvartaloita (vailla päätä tosin). Ihmiset syntyvät, mutta myös kuolevat.
Lisätietoa: Alfons Eder kuvittajabibliografiassa
