Maria Laukka, julkaistu Kuvittaja 1/2007
Kuvittajien joukossa kaikkein omalaatuisimpia on kuvanveistäjänä, kirjailijana ja kotiseutumiehenä pitkän uran tehnyt Emil Cedercreutz (1879–1949). Kuvittajana hän erikoistui siluettitaiteeseen. Cedercreutzin originaaleja, usein kiiltävästä mustasta paperista taidokkaasti saksittuja ja liimattuja pienoisteoksia, on hyvä valikoima sekä Otavan että WSOYn arkistossa. Emil Cedercreutz ‑museossa Harjavallassa hänen siluettejaan on tallessa tuhansia.
Emil Cedercreutz kertoi aloittaneensa varjokuvien tekemisen kuusivuotiaana. Sittemmin suvun velvoituksesta lakitieteen opintoihin ryhtynyt nuori Cedercreutz lohdutti itseään lakikirjojen ääressä siluetteja leikkaamalla. Siirryttyään 1902 kuvanveiston opiskelijaksi – ainoana sen ajan Suomessa – hän julkaisi siluettejaan kuvakirjoina ja kuvasalkkuina. Ajan tavan mukaan hän leikkasi profiilimuotokuvia mm. taiteilijakollegoistaan. Matkoillaan isoäidin seurassa Euroopassa ja sittemmin työskennellessään kuvanveistäjänä Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa hän kuvasi siluetein näkemiään maisemia, ihmisiä ja mielenkiintoisia rakennuksia.
Silueteista on luettavissa hänen kehittyvä aatemaailmansa. Sirojen jugendtyyliseen ornamenttien kehystäminä alkavat hahmottua realistisen veistotaiteen aiheet, työtätekevät hevoset ja maatyöläiset. Nämä olivat hänen taiteensa ydin myös kuvanveistossa, jonka tunnetuimmat saavutukset ovat Äestäjä‑patsas Porissa, Ruorimies Raumalla ja hevosaiheinen veistos Äidinrakkautta Helsingissä Metsätalon puistikossa. Ranskalaisen kuvanveistäjä Meunierin vaikuttamana Cedercreutz hakeutui kuvanveistossaan naturalistisiin esityksiin, mutta siirtyi myöhemmin symbolistiseen ajatteluun.
Kuvittaessaan Arvid Lydeckenin satuja ja seikkailukertomuksia Cedercreutz käytti hyväkseen maatalon eläinten tuntemusta, joka oli keskeinen osa hänen omaa elämäänsä. Hevosia kuvatessaan hän käytti vertauskuvia. Uuttera ja uskollinen, työssä uupuva hevonen oli maatyöläisen symboli. Hevoset kiinnostivat Cedercreutzia myös esiintyvinä taiteilijoina. Sirkushevosia esittävillä silueteillaan hän kuvitti kirjoittamansa Suomen ensimmäisen sirkusaiheisen kirjan Cirkusliv i Norden 1946. Nämä kuvat tulivat uudelleen käyttöön 1982 ilmestyneessä Sven Hirnin kirjassa Sirkus kiertää Suomea 1800–1914.
Pariisissa ja Roomassa opiskellut maailmanmies kunnioitti ruumiillista työtä. Käytännössä hän hakeutui kotitilalleen Köyliön kartanoon ja sittemmin Harjavaltaan rakennuttamissaan erämaa-ateljeissa ja niihin liittyvissä muissa rakennuksissa itse monenlaisiin askareisiin.
Tolstoin oppeja omaksuneena hän noudatti yksinkertaista maalaiselämää ja suositteli sitä painokkaasti kaikensäätyisille ystävilleen ja tuttavilleen. ”Teen Kalevalan kuvia, parsin, silitän, ompelen ja rukoilen”, hän kuvasi eräässä kirjeessään päivänsä kulkua. Cedercreutz todellakin värjäsi lankoja, parsi ja paikkasi omin käsin satakuntalaisia vanhoja ryijyjä, joita sitten käytti maatyöaiheisten veistostensa näytteillepanossa taustoina. Myöhemmin hänestä tuli suomalaisen kansallispuvun arvostettu asiantuntija. Tolstoin ohella hänen oppi-isiään olivat John Ruskin ja William Morris. Kokonaistaideteoksen ideaa hän toteutti omassa ympäristössään.
Harvan taiteilijan ura ja ajatusmaailma on dokumentoitu yhtä hyvin kuin Emil Cedercreutzin. Hänen kotiseututyönsä, erämaa-ateljeensa ja kansainvälinen uransa huomattiin hyvin jo aikalaisten kirjoituksissa, vaikka hänen taidettaan ei arvostettu kovin korkealle. Lisäksi hän huolehti dokumentoinnista itse kirjoittamalla milloin pakinoivaa, milloin runollista kronikkaa suvustaan, matkoistaan, tapaamistaan ihmisistä ja tietenkin työstään. Teksteissään hän käytti suomen ja ruotsin kieltä. Lisäksi hän puhui ranskaa, italiaa, saksaa, venäjää, englantia ja espanjaa ja kävi laajan kirjeenvaihtonsa monilla kielillä. Runsaasta sosiaalisesta verkostostaan huolimatta hän varjeli tarkoin henkilökohtaista elämäänsä, eläen yksin ja lapsettomana.
Cedercreutz huolehti hyvin elämäntyönsä museoimisesta. Omien teostensa lisäksi hän keräsi Satakunnasta Harjavallan Harjulaan kansantaiteen peruskokoelman, ryijyjen ohella maataloustyöhön liittyvien työkalujen ja tarve-esineiden kokoelman. Museolleen hän antoi nimeksi Maahengen temppeli. Maahenki, Santeri Alkiolta omaksuttu käsite, tarkoitti ihmisen riippuvuutta maan antimista ja syvää yhteyttä maaelementtiin.
Cedercreutzia koskevasta valtavasta materiaalista seuloen ja analysoiden on nykyinen Emil Cedercreutzin museo tuottanut monia kiinnostavia julkaisuja, tärkeimpänä Ritva Kavan teos Emil Cedercreutz, Satakunnan eurooppalainen, jossa perehtyminen Harjavallan paronin kirjeenvaihtoon ja muihin dokumentteihin avaa näkymiä hänen aatemaailmaansa ja asettaa hänen taiteellisen tuotantonsa uuteen valaistukseen. Vilkas kirjeenvaihto kirjailija Maila Talvion kanssa on Ritva Kavan kirjassa tuotu esiin kiinnostavana vaiheena Suomen kulttuurihistoriaa. Maila Talvio jakoi Emil Cedercreutzin kanssa suuren innostuksen kotiseututyöhön. Muita Cedercreutzin kirjeenvaihtotovereita oli niin ikään kotiseutu työstä kiinnostunut ruotsalainen kasvatusfilosofi Ellen Key.
On kiinnostavaa lukea myös aikalaisten, Arvid Lydeckenin ja Hertta Tirrasen kokemuksia saksia käyttävästä aatelismiehestä. Tämä pystyi tarjoamaan vierailleen Harjavallassa häkellyttäviä uusia aatteita ja ristiriitaisiakin elämyksiä, ”epäsovinnaisen reheviä huvituksia”, kuten Hertta Tirranen vihjaillen asian ilmaisee. Taiteilijan omista teksteistä on Emil Cedercreutzin museossa myynnissä uusintapainos tekijän leikkaamin ”varjokuvin somistetusta” muistelmateoksesta Yksinäisyyttä ja ihmisvilinää sekä Tarmo Maneliuksen suomentama runokirja Hämärän säteitä. Cedercreutzin teksteistä välittyy herkeämätön ympäristön havainnointi, kyky haltioitua ja samastua luonnon ilmiöihin.
Lähteet:
Ritva Kava: Emil Cedercreutz – Satakunnan eurooppalainen. Kuvanveistäjä kotiseutu- ja museomiehenä. Suomen Historiallinen Seura 1993
Arvid Lydecken: Taiteilijoita 1952
Hertta Tirranen: Suomen taiteilijoita Juho Rissasesta Jussi Mäntyseen. WSOY 1950
Lisätietoa: Emil Cedercreutz kuvittajabibliografiassa
