Maria Laukka, julkaistu Kuvittaja 1/2009
Kalle Carlstedt kuuluu niihin myyttisiin suomalaisiin taiteilijoihin, joissa taidehistoria halusi nähdä suomalaisen kansanluonteen ja luonnon alkuperäisyyden toteutuvan puhtaana vieraista vaikutteista. Myyttiä rakensi taidehistorioitsija Ludwig Wennervirta vuonna 1956 ilmestyneessä monografiassa Kalle Carlstedt, metsien ja rantojen kulkija.
Kalle Carlstedt oli Kuurilan asemapäällikön poika Sääksmäen Huittulan kylältä. Sääksmäen maine taiteilijoiden suosimana kesänvietto- ja vierailukohteena oli vahva. 1920‑ ja 30‑luvuilla se nojasi paljolti Kalle Carlstedtin ja hänen taidemaalariveljensä Mikko Carlstedtin vieraanvaraisuuteen. Kylällä taiteilijoita nimitettiin suruttomain seurakunnaksi. Taidemaalareita kuitenkin arvostettiinkin ja heidän töitään ostettiin maalaistaloihin ja kartanoihin. Sääksmäen kauneutta kuvailee Wennervirta käyden runolliseksi: ”…siintävän Vanajaveden partaalla sijaitseva Sääksmäki viljavainioineen, Rapolan ja Kelhin metsäisine harjuineen, kirkkoineen, vanhoine herraskartanoineen, taloineen ja tölleineen…”
Asemapäällikkö Carlstedt rohkaisi poikiaan piirtämiseen ja maalaamiseen, samoin perheessä äidin sijaisena toiminut Carolina Carlstedt eli Tette‑täti. Kalle jätti koulunkäynnin Hämeenlinnan lyseon seitsemänteen luokkaan ja hakeutui Ateneumiin, Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonka johtajana oli silloin Hugo Simberg. Kalle C. opiskeli piirustusta ja maalausta, mutta puupiirtäjänä hänestä tuli itseoppinut, joka valmisti itse työvälineensä sääksmäkeläisen sepän kanssa.
Suomea Kalle C. näki jo lapsena laajalti seuratessaan rautatieläisisäänsä tämän kesälomamatkoilla. Myöhemmätkin matkat suuntautuivat voittopuolisesti kotimaahan eikä Kalle katsonut suomalaisen taiteilijan muuta tarvitsevankaan. Rakas hänelle oli ”puun piirtäjän reitti”, joka suuntautui Keuruulle, Konginkankaalle ja Viitasaarelle. Konginkankaalla hän tapasi juhannustansseissa 1912 ruotsinmaalaisen taiteilijattaren, Tora Vega Holmströmin. Tapaamista seurasi yli kolmekymmentä vuotta kestänyt kirjeenvaihto.
Kirjeenvaihtotoverilleen Kalle C. kertoi milloin yötunnelmia, milloin ihailevansa Cézannea, van Goghia ja Gauguinia – ei siis ollut ainakaan nuorena tyystin vailla ulkomaisia vaikutteita. Hän oli mukana opintomatkoilla Pietariin ja Tukholmaankin. Wennervirta halusi kuitenkin korostaa nuorena saatujen vieraiden vaikutteiden kuten Simbergin ja Edvard Munchin vaikutuksen hälvenemistä Carlstedtin tuotannossa, joka iän myötä seestyi ja itsenäistyi.
Kalle Carlstedt, vaikka oli herrasväkeä, asemapäällikön poika, avioitui 1921 kansannaisen kanssa. Tämä oli Emmi Lehto, tyttö omalta kylältä. Kalle osti kotipaikakseen Ison Vohlisaaren Vanajanselältä. Hän sai sen halvalla, koska saaressa oli ollut tulipalo. Saareen siirrettiin kylältä mökki nuoren ja nopeasti kasvavan perheen asuinpaikaksi. Sauna ja navetta rakennettiin lisäksi. Ateljeena toimi rantaladoksi nimitetty aitta.
Vuosien mittaan Kalle Carlstedtin taiteellinen tuotanto monipuolistui huonekalujen ja adressien suunnittelusta jopa kirkkomaalaukseen. Sääksmäen keskiaikainen kirkko paloi 1929 ja Kalle Carlstedtin tehtäväksi tuli koristaa entisöidyn kirkon sisätila uusin maalauksin. Niistä tuli 20‑luvun art deco ‑tyylisiä koristemaalauksia pastelliväreissä. Ex libristen tekijänä hän on alan parhaita.
Hyvänä kirjoittajana Kalle Carlstedt on tullut tunnetuksi kirjailija Joel Lehtosen kanssa käymästään ahkerasta kirjeenvaihdosta, joka on julkaistu Pekka Tarkan toimittamassa kirjassa Joel Lehtosen kirjeitä 1983. Ystävälleen Joel Lehtoselle hän järjesti myöhemmin kesäpaikaksi Ison Vohlisaaren viereisen Vähän Vohlisaaren, joka on ikuistettu Kalle Carlstedtin hienoon puupiirrokseen Lintukoto. Joel Lehtonen houkutteli Kalle Carlstedtin kuvittamaan kirjansa Kuolleet omenapuut. Kansia hän teki toistenkin tuttujen kirjailijoiden teoksiin kuten Viljo Kojolle.
Myöhemmin syntyneiden pääteosten Kantelettaren ja Helkavirsien kuvittamista varten Kalle Carlstedt teki pitkän matkan Itä-Suomen ja Vienan Karjalaan. Hän tutki piirtämällä karjalaista rakennustyyliä, käyttöesineitä ja koristeaiheita, kuunteli runonlaulajia ja itkijänaisia. Tulosta verrattiin epäoikeudenmukaisesti kaikkia kansanrunouden kuvittajia varjostavaan Gallen‑ Kallelan kuvitustaiteeseen. Carlstedtin työtä pidettiin epäitsenäisenä. Erik Kruskopf on todennut yhtäläisyyksien päättyvän siihen, että Gallen‑Kallela ja Kalle Carlstedt käyttivät alku- ja loppuvinjettejä kirjojen kokonaissommittelussa. Gallen‑Kallela suosi draamallisia kohtauksia kun taas Carlstedt lyyrisiä maisemakuvia ja melankolisia henkilökuvia.
Pääteokseksi muodostui vuonna 1930 ilmestynyt Sata kantelettaren laulua, jonka runojen valinnassa auttoi Viljo Tarkiainen. Kokonaan puupiirroksina tehty kuvitus on koristeellinen yhdistelmä karjalaista kansantaidetta ja art deco -tyylittelyä. Väritys, musta, vaaleanvihreä ja tiilenpunainen, on myös vahvasti ajanhenkinen.
Valitettavasti Otavan kustantamosta hävitettiin kuvateoksen puupiirroslaatat. Taidegrafiikasta tunnettuihin väripuupiirroksiinsa Carlstedt sai pontta japanilaisesta puupiirrostaiteesta. Niissä on pelkistettyjä luonnontunnelmia, pienoismaisemia Sääksmäeltä, Wennervirran sanoin ”Suomen luonnon ihanuuksien tulkintaa”.
Lisätietoa: Kalle Carlstedt kuvittajabibliografiassa
