Kuvakirjoissa on leikitty sotaa, mutta haaveiltu myös maailmanrauhasta.
Päivi Heikkilä-Halttunen
1940-luvulla kotimaisissa kuvakirjoissa sotaa kuvattiin lasten leikkinä tai eläinten keskinäisenä mittelönä. Isänmaan puolustamisen eetos koettiin tuolloin tärkeäksi eikä lastenkirjoissa kaihdettu propagandistisia painotuksia. Uusissa lastenkirjoissa ääneen pääsee myös sodan kokenut tai sodankäynnin mielettömyyttä yleisesti pohdiskeleva lapsi.
Viime syksynä ilmestynyt Riina Katajavuoren ja saksalaisen Martin Baltscheitin kuvakirja Oravien sota (Tammi 2021) on hätkähdyttänyt monia aikuisia, joiden mielestä lasten ei tarvitse lukea lastenkirjoja sodasta, saati yli sadan vuoden takaisesta Suomen sisällissodasta.
Oravaveljekset Valtteri ja Pekka asuvat naapuripuissa. Isoveli Valtterin puussa on paljon käpyjä, mutta pikkuveljen puu tuottaa huonon sadon. Ankaran talven tullessa Valtteri elää leveästi, mutta Pekalta loppuu ruoka. Veljesten välille puhkeaa iso riita. Isoveli saa taustatukea Sudelta ja pikkuveli Karhulta.
Kirja syntyi Goethe Institutin tilaustyönä. Tekijät halusivat kertoa sekä suomalaisia että saksalaisia koskettaneesta sodasta, mutta he halusivat kuvata myös ajasta aikaan toistuvaa tragediaa sodankäynnin ja jyrkkien mielipiteiden seurauksista. Baltscheitille oli tärkeää myös todistaa, että myöhemmät sukupolvet voivat tehdä yhdessä taidetta ja auttaa näin osaltaan estämään samankaltaisten kauheiden tapahtumien toistumisen tulevaisuudessa.
Vanhemmasta kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy monta kiinnostavaa Suomen lähihistorian sodista suoraan tai välillisesti kertovaa kuvakirjaa. Ne osoittavat, että lastenkirjallisuus on aina sidoksissa julkaisuaikansa aatteisiin ja käsityksiin lapsen vastaanottokyvystä. Oravien sodan tapaan monet kirjat loitontavat sodankäynnin eläinten maailmaan.
Yksi varhaisimmista lienee Hilkka Finnen kuvittama nidottu kuvakirjanen Karhu-Nalle suojeluskuntalaisena (1920). Kuvasarjoissa nalle harjoittelee aseen käsittelyä. Tekstinä on lyhyitä sotilaallisia komentoja. Taka-alalla näkyy harjoituksiin eläytyvä pikkukarhu. Erityisesti jatkosodan vuosina 1941–1944 julkaistiin useampia nidottuja sota-aiheisia kuvakirjoja. Rauhan tultua niiden avoin propagandistisuus näyttäytyi uudessa valossa. Luultavasti tästä syystä nämä kirjat eivät olekaan jääneet kansakunnan yhteiseen muistiin.
Sota-aihe oli silti yleisempää nuortenkirjoissa ja erityisesti historiallisissa poikien seikkailukertomuksissa. Talvi- ja jatkosodan aikana ilmestyi nuortenkirjoja vapaaehtoisina rintamalle ilmoittautuneista pojista ja lotiksi lähtevistä tytöistä.
Leikiksi naamioitu sota
Jatkosodassa lastenkirjoilla oli tärkeä tehtävä vahvistaa kotirintaman puolustustahtoa. Kuvakirjoissa ei kaihdettu avoimen propagandistista otetta: vihollista nimitettiin siekailematta ryssäksi tai Vanjaksi.
Meidän sakki -kuvakirjoja ilmestyi lyhyen ajan sisällä kolme ja konsepti tuotteistettiin jopa värityskirjaksi. Meidän sakki koostuu sotaa leikkivistä lapsista. Helga Sjöstedtin kuvissa heillä on puumiekat ja -pyssyt. Osalla on sotilaspuku, mutta suurin osa taistelee arkivaatteissa, päähineinä paperista taitellut lakit. Ensimmäisessä osassa Meidän sakki reservissä (1941) pojat kiinnostuvat Summassa ja Raatteessa käydyistä taisteluista ja liittyvät reserviin. Pojat taistelevat puuron ja hernerokan voimalla.
Vasta satanut lumi innostaa pojat lumisotasillle kirjassa Meidän sakki talvisotaharjoituksissa (1942). Varusteet ovat lumipukuja lukuun ottamatta vaatimattomia ja suksetkin tehdään vanhan tynnyrin laudoista.
Kuvakirjassa Meidän sakin sankarit Karjalassa (1943) taistellaan leikkisodassa Terijoella, Ensossa, Viipurissa, Käkisalmella ja Sortavalassa: ”Pakkorauha Karjalan / meiltä riisti armahan. / Takaisin se vallatkaamme, / se on pyyntö synnyinmaamme” – – ”Koko kansa valmis näin / iskemään on itään päin. / Vala vankka vannottakoon: ryssä Karjalasta pakoon!”
Loppuhuipennuksena mitaleja jaetaan sankaruuden mukaan: urhein sotilas Veikko saa Mannerheimin ristin. Lottien työpanos muonittajina, haavojen sitojina ja kannustajina huomioidaan sarjan jokaisessa osassa.
Motti-Matti ja Vanja-Katti -kuvakirjassa (1942) Vanjaa jahtaamaan lähtevä Motti-Matti, sekarotuinen koira, rinnastuu suomalaisista kansansaduistakin tuttuun viisaaseen Mattiin. Matti jallittaa mennen tullen kissan hahmon Helga Sjöstedtin kuvituksessa saanutta Vanjaa: ”Yhtä suomalaista vastaan / kolme Vanjaa eipä riitä. / Pakoon käy ne ainoastaan, / vaikka kymmenen ois niitä.”
Vanja joutuu Matin vangiksi, mutta pääsee silti saunaan. Siitä kiitoksena Vanja soittaa balalaikkaa. Lopulta Matti lähettää Vanjan, ”punaketun”, ajopuun päällä lipumaan kohti Siperiaa.
Talkoohenkeä kotirintamalla
Esitystavaltaan pelkistetyt Arnold Tilgmannin kuvakirjat Urhea Tipu sotilas (1943) ja Pieni Sotilas (1940) suunnattiin pikkulapsille. Tilgmannin suuripäiset, punaposkiset ja naivistisesti tyylitellyt hahmot tunnettiin sotavuosina myös postikorteista.
Tipu lähtee sotaan ja osoittaa poikkeuksellista urhoollisuutta. Se ampuu jousipyssyllä kelvotonta varis vaakkua, joka on käymässä sen kimppuun ja heittää syvyyspommin kyrmyniskaista haukea kohti: ”On pedon henki sitkeä / nyt tykki tää kun laukee, / niin alkaa Hauki itkeä, / ja pian se pataan raukee”.
Tipu saa vastaansa vielä räyhäkän kissan ja variksen. Tipu on peloton ja sen ”pyssy pysyy latingissa”. Se palaa voittoisasta sodasta kotiin prenikka rinnassaan ja iloisessa loppukohtauksessa kerrotaan, kuinka Tipu saa ”kanttiinista kas-kas, hän luokseen monta flikkaa”.
Pieni sotilas -kuvakirjassa Pikkumaa on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olli ja hänen toverinsa lähtevät mukaan sotaan, sillä ”jokaisen kunnon pojan on riennettävä isänmaataan suojelemaan”. Leikkisodan varusteet ovat vaatimattomat: Ollilla on sentään sotilaan mantteli, mutta ystävällä vain kattila kypäränä. Kesken sodankäynnin Olli menee Ritvan kanssa naimisiin.
Olli haavoittuu sodassa. Hän saa sormeensa pienen haavan, mutta se parantuu nopeasti. ”Niin olivat kaikki taistelut unohtuneet, ja maailma oli pelkkää iloa ja päivänpaistetta.” Vihollista ei kirjassa kuvata lainkaan. Kohottavassa loppukohtauksessa Olli saa myös mitalin rintaansa.
Värityskuvakirja Muistatko äiti? (1944) on aineiston ainoa sotavuosina ilmestynyt kuvakirja, joka kertoo realistisesti kotirintaman maanpuolustustahdosta. Perheen äiti lähtee mottitalkoisiin auttamaan naapurin isäntää ja lapset menevät marjastamaan. Äiti saa uurastuksestaan talkoomerkin, kullanvärisen pienoiskirveen. Kuvakirja päättyy iloiseen jälleennäkemiseen, kun perheen isä saapuu rintamalta lomalle.
Lähes kaikissa sotavuosina ilmestyneissä kuvakirjoissa on riimitelty teksti: iskevä runomuoto, rytmi ja siitä syntyvä uho vahvistivat näin osaltaan isänmaallista eetosta.
Toive maailmanrauhasta
Yhteiskunnallisesti kantaa ottavalla 1960–70-luvulla kotimaisissa lastenkirjoissa ei juurikaan otettu kantaa maailmanpolitiikkaan. Lajissaan harvinainen on Leena ja Inari Krohnin kertomuskokoelmasta Tyttö joka kasvoi (1973) löytyvä tarina ”Pienet harmaat”. Matti saa Amerikan sukulaisilta joululahjaksi hienon hävittäjälentokoneen, jonka luukusta voi laukaista kahdeksan pommia.
Televisiosta isä näyttää, kuinka samanlaiset hävittäjät tekevät juuri silmitöntä tuhoa Vietnamissa. Matin on vaikea uskoa näkemäänsä, koska se tapahtuu televisiossa. Isä toteaa: ” – – Vietnam on yhtä todellinen ja oikeasti olemassa kuin Helsinki ja Hämeenlinna ja Voikkaan mummola”. Matti maalaa lentokoneen uudelleen ja antaa sille nimeksi Rauha.
Vasta aivan viime vuosina sodankäynnin mielettömyys on nostettu muutamissa kuvakirjoissa esille kriittisesti ja humaanein äänenpainoin. Tuula Peren ja Andrea Alemannon Laakson kehtolaulussa (2017) isoäidit toimivat sovittelijoina kahden sotaa käyvän heimon välillä.
Toisessa Peren ja Alemannon kuvakirjassa Muurien välissä (2018) aloitteen rauhanneuvotteluihin tekevät lapset. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta Laurista kasvaa toivon symboli.
Alessandro Pelliccionin ja Katri Tapolan sanomaltaan pikkuruista kokoaan paljon suurempi Pelätin ja rastas (2015) ammentaa Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin Oravien sodan tavoin faabeliperinteestä. Se kertoo maasta, jossa on ollut yltäkylläisesti tilaa niin lapsille, mummoille, linnuille kuin lampaillekin. Valtaan nousee uusi hallitsija, jonka rakentama pelätin ajaa kaikki vieraat tunkeutujat – etenkin linnut – pois maasta.
Pelätin ja rastas pohtii lapsentajuisesti itsenäisen ja vapaan ajattelun merkitystä, mutta myös pelkoa, erilaisuuden hyväksymistä, rohkeutta, yhteisöllisyyttä ja sisäisen muutoksen mahdollisuutta. Tekijät ovat halunneet kertoa lapsille sodan lisäksi myös siitä, miten puhua pelosta ja antaa silti uskoa siihen, että elämä voittaa. Kirja huomioi sotaa ja konflikteja yleisellä tasolla pohtivien suomalaislasten lisäksi sodan jaloista Suomeen muuttaneet lapset ja heidän vanhempansa.
Omakustanteinen Sari Koivukankaan Malaki pelkää sotaa (2016) on niin ikään kiinnostava esimerkki muuttuneesta ajan hengestä: tekijän tavoitteena on ollut auttaa suomalaisia lapsia käsittelemään sotaan liittyviä pelkojaan.
Evakot ja pakolaiset
Aili Konttisen lastenromaani Inkeri palasi Ruotsista toi esille Ruotsiin sodan jaloista turvaan lähetettyjen lasten kipeät tunnot jo vuonna 1947. Aiheesta on sittemmin tehty kaksi kuvakirjaa: Veronica Leon Oravansilmät (1990) ja tietokuvakirja Minne käynkin maailmassa (2015). Kumpikin perustuu tekijöiden omiin sotalapsimuistoihin.
Vasta reilun kymmenen viime vuoden aikana Suomen lähihistoria on nostettu uudelleen muutamassa kuvakirjassa esille. Historialliset tapahtumat saavat niissä aina laajemmat kehykset, kun vertailukohdaksi asetetaan Suomeen sodan jaloista tulleiden pakolaisten kohtalot.
Maarit Malmbergin ja Jouni Koposen Aapeli-kuvakirjat ovat selkeästi syntyneet havaitusta tarpeesta käsitellä Suomen lähihistorian tapahtumia esi- ja alakouluikäisten lasten kanssa. Aapelin naapuriin muuttaa sotaveteraani, Reino, jonka talvi- ja jatkosodan muisteluiden kautta sota-aika konkretisoituu pojalle aivan uudella tavalla. Reinon ja muiden Karjalan evakkojen kohtalot rinnastuvat nykypäivän pakolaisiin. Aapeli ja sotaveteraani Reino -kirjassa (2010) on kiinnostava detalji: Reino kysyy ensin Aapelin äidiltä lupaa kertoa pojalle omia sotamuistojaan.
Aapeli-kirjojen tapaan myös Tytti Issakaisen, Maisa Tonterin ja Pekka Rahkosen kuvakirja Atte ja Anna: Rauha kantaa (2019) yhdistää luontevasti eri sukupolvien ajatuksia sekä kokemuksia sodasta ja rauhasta.
Seitsemänvuotiaan Aten paras kaveri Said on tullut pakolaisena Suomeen. Aten vaari on ollut sodan aikana Ruotsissa sotalapsena monta vuotta ja isovaari on sotaveteraani. Said kertoo, ettei hän voi enää mennä kotiinsa, koska sota rikkoi sen.
”Atte miettii kaikkea, mitä Said on kertonut.
– Miksi ihmiset sotii? hän kysyy.
– Minkä takia ihmiset tekee pahaa toisilleen? Miksi ei voi elää rauhassa?
Said nyökkää.
– Suomessa on rauha, hän sanoo. – Ei tarvitse pelätä.”
Kuvatietokirjassa televisiouutisten sotakuvasto rinnastuu arkiseen nahisteluun sisarusten Aten ja Annan sekä kaverien kesken ja näin havainnollistetaan myös konfliktien rauhanomaista selvittämistä. Aikuisille suunnatuissa jälkisanoissa muistutetaankin rauhankasvatuksen alkavan lastenhuoneesta.
Suomen itsenäisyyden juhlavuonna sota-aihetta ei kuvakirjoissa nostettu erityisesti esille. Seija Helanderin ja Anne Stoltin Tauno ja Nelli evakkomatkalla (2017) yhdistää satua ja historiaa, mutta välttää puhumasta suoraan lähihistorian traumoista: ”oli sota ja isot ihmiset riitelivät maan rajaviivoista”. Tuula Peren ja kreikkalaisen Georgia Styloun kuvakirjan Vadelmanpunainen (2017) voi tulkita kertovan Karjalan evakkojen kohtalosta, mutta peilauspintaa löytyy lisäksi kaikille sodan jaloissa varttuville pakolaislapsille.
Sanna Pelliccionin sanaton kuvakirja Meidän piti lähteä luottaa yksinomaan kuvituksen voimaan kertoessaan Lähi-Idästä pakolaisina lähtevän perheen tarinan. Jokaisella aukeamalla on oma väriskaala, joka symboloi samalla pakolaisten tuntoja ja vaarallisen pakomatkan vaiheita. Pelliccionin tavoitteena on ollut lisätä ennen muuta suomalaisten lasten tietämystä pakolaisista.
Modernin lastenkasvatuksen hengessä vanhempia kannustetaan nykyisin keskustelemaan jälkikasvunsa kanssa avoimesti haastavistakin aiheista. Uusin lastenkirjallisuus tarjoaa jo monia näkö- ja tulokulmia sodan ja rauhan teemojen käsittelyyn.
Aikuisen mielestä kirjoissa esitetty rauhanomaisen rinnakkain elon toive saattaa tuntua utopistiselta. Parhaimmillaan rauhaa rakennetaankin nyt lastenkirjoissa eri puolilta maailmaa tulleiden ikätoverien yhteisen leikin kautta.
Aineisto:
Hilkka Finne: Karhu-Nalle suojeluskuntalaisena. Juusela & Levänen 1920.
Arnold Tilgmann: Pieni Sotilas. Kuvataide 1940.
Seppälä: & Helga Sjöstedt: Meidän sakki reservissä. Säilä 1941.
Juhani (= K. J. Seppälä) & Helga Sjöstedt: Meidän sakki talvisotaharjoituksissa. Säilä 1942.
Olli-setä (= Oiva Paloheimo) & Helga Sjöstedt: Motti-Matti ja Vanja-Katti. Säilä 1942.
Juhani (= K. J. Seppälä) & Toivo Fahlenius: Meidän sakkimme. Värityskirja 1: Jalkaväki. K. J. Seppälä 1943.
Olli-setä (= Oiva Paloheimo) & Akseli Einola: Meidän sakin sankarit Karjalassa. Säilä 1943.
W. Palmroth & Arnold Tilgmann: Urhea Tipu Sotilas. Paletti 1943.
Jorri Kiri & Aarne Nopsanen: Muistatko äiti? Värikuvatehtäviä pikkuväelle. Tammi 1944.
Leena & Inari Krohn: Kertomus ”Pienet harmaat” – Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia. Tammi 1973.
Veronica Leo: Oravansilmät, suom. Ritva Toivola. Tammi 1990.
Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli ja sotaveteraani Reino. Minerva 2010.
Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli ja evakkomatka. Minerva 2011.
Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas. Mirri Creative 2015.
Reijo Niinimäki, Hanna Aho & Silja-Maria Wihersaari: Minne käynkin maailmassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2015.
Sari Koivukangas: Malaki pelkää sotaa. Terapeuttinen lastenkirja. OK-kirjat 2016.
Seija Helander & Anne Stolt: Tauno ja Nelli evakkomatkalla. Avain 2017.
Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu. WickWick 2017.
Tuula Pere & Georgia Stylou: Vadelmanpunainen. WickWick 2017.
Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä. WickWick 2018.
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä. S&S 2018.
Tytti Issakainen, Maisa Tonteri & Pekka Rahkonen: Atte ja Anna: Rauha kantaa. Lasten Keskus 2019.
Muokattu versio Onnimannissa 4/2021 julkaistusta artikkelista.
