Mummin mieli haurastuu

Mari Kujanpää ei ole lastenromaaneissaan karttanut vaikeita aiheita. Minä ja Muro kuvasi musertavaa yksinäisyyttä ja syrjään jäämistä, Emman salainen toive kertoi isovanhempiensa kanssa asuvasta narkomaaniäidin tyttärestä. 102 askelta mummilaan on edeltäjiään valoisampi, mutta painokkaita teemoja käsitellään tälläkin kerralla.

Päähenkilönä on suurperheen kuopus, tokaluokkalainen Akseli, jonka kiireiset yrittäjävanhemmat eivät aina ehdi huomioida riittävästi perheen pienintä. Onneksi naapurissa asuu isomummi, joka keittää puurot, kutoo sukat, lukee Koiramäet ja jonka luokse voi mennä koulun jälkeen.

Akseli kipaisee mummilaan monta kertaa päivässä ja ehkä siksi poika huomaakin perheestään ensimmäisenä, että mummi käyttäytyy välillä kummallisesti. Vanhus odottaa kauan sitten kuollutta puolisoaan kotiin, kertoo samoja tarinoita moneen kertaa ja luulee Akselia vessapaperikauppiaaksi.

Kujanpää kuvaa koskettavasti mutta sopivan vähäeleisesti muistisairauden aiheuttamia sekaannuksia sekä sitä surua, mitä rakkaan mummin muuttuminen aiheuttaa. Erityisen taitavasti hän kuvaa yhdeksänvuotiaan lapsen ajattelua ja mielenmaisemia. Akseli uppoaa vielä huimiin mielikuvitusleikkeihin ja uskoo välillä mummin hassun käyttäytymisen liittyvän johonkin leikkiin. Toisaalta poika on jo aika iso ja ymmärtää yllättävänkin paljon maailman menosta.

Tarinan tunnelma on lämmin ja luottavainen. Vaikeita ja surullisia asioita tapahtuu, mutta silti elämä tuntuu kannattelevan. Perheyrityksen kaatuminen, mummin sairastuminen tai pienempään kotiin muuttaminen eivät välttämättä ole katastrofeja. Akselikin huomaa, että kerrostalokodin parvekkeelta näkyy kauas, paras kaveri Mitja asuu naapurissa ja ensimmäistä kertaa koskaan on aikaa koko perheen lautapeli-illalle.

Piirroskuvituksen on tehnyt Paula Mela. Esimerkiksi kuvat perheen talvivaatepäivästä tai urheiluhullun suvun pihakisoista ovat mukavan eloisia ja tukevat hienosti tarinaa. Melan pirteää kuvitusta olisi kirjassa voinut olla enemmänkin.

Marjo Jääskä