Tragikoomisia eläinsuhteita

Lemmikkilyhäreissä Tuija Lehtinen jatkaa Mopo– ja Pesää! -kirjoista tuttua nuorten maailman lyhyttarinointia. On esimerkiksi pohdittava, mitä pusukala Greta miettii, ihanko se tahtoisi kielarin? Jotkut sukulaiset pitävät vanhapoikaenoa toistaitoisena ja yksinkertaisenakin, vaikka tämä on työssään pätevä insinööri. Niinpä puhetta riittää, kun eno rakentaa pihaansa leikkimökin, ja suut suorastaan loksahtavat auki enon esitellessä Uolevin, minipossun! Leppoisan sian vastapainoksi tarina tarjoaa kipakan mummon kielenlaulantaa.

Kaksi koiraa tunnetusti yhdistää kävelyttäjänsä. Myös Pessi, kilpikonna, saattaa uusperheen teinitytöt yhteen. Yksi parhaista tarinoista on kertomus kissasta, joka saa sukulaisuussuhteet uuteen järjestykseen. Omalla tavallaan erittäin tyylikäs on kertomus bichon frisé Stellasta, jonka oman kertojanäänen varaan rakentuu kuva Elsasta, nuoresta neitosesta, jonka seurustelusuhteet eivät syystä tai toisesta onnistu. Sen sijaan tytön koiralle antama huomio tuo mieleen pilailut iäkkäistä täti-ihmisistä hemmoteltuine puudeleineen.

Lemmikkilyhäreissä, joita on kaikkiaan 18 tarinaa, keskiössä on usein lemmikinomistajalle läheinen ihminen, joka ei voi sietää eläimiä ja yrittää monin tavoin sabotoida lemmikin elämää. Tämä voi koitua jopa tuhoisaksi: Kauko Aatos, parjattu hevonen, ottaa ja talloo hengiltä emäntänsä inhottavan puolison. Kuolema tulee muutenkin kirjassa tutuksi, milloin kuopataan leppäkerttuja ja muurahaisia, milloin ihminen saavuttaa lemmikin luottamuksen vasta kuoltuaan. Kaikki tarinat eivät ole ihan uskottavia, mutta monissa on hieno idea ja tragiikka ja komiikka lyövät luontevasti kättä. Myös kiltin lukukoiran kapina antaa ajattelemisen aihetta.

Terhi Laitinen