Sirkuksesta haltiamaahan ja takaisin

Anniina Mikama sijoittaa fantasiaseikkailunsa mielellään ulkomaille historialliseen kontekstiin. Häkkilinnun miljöönä on viktoriaaninen Irlanti, mikä tosin näkyy romaanissa vain ohuelti. Teos on duologian ensimmäinen osa. Seuraavaa osa, Hopeasiipi, ilmestyy syksyllä 2026. Ensimmäinen osa ei onneksi pääty cliffhangeriin, mutta odotettavaa kuitenkin on.

Häkkilintu kuljettaa päähenkilö Emilin sirkuksesta peikkojen vuorelle ja viimein ihmeelliseen haltiamaahan. Sangen monien edeltävien fantasiakirjojen päähenkilöiden tavoin Emil on orpo ja lisäksi tietämätön verenperinnöstään ja yliluonnollisista kyvyistään.

Mikaman romaanin maailman ainekset ovat siis fantasiasarjoista tuttuja ja moneen kertaan varioituja. Tässä ei ole mitään väärää; kukin kirjailija voi kertoa tarinansa omalla tavallaan. Jos tavassa on riittävästi omaperäisyyttä ja lumovoimaa, ainesten uusiokäyttö on perusteltua.

Häkkilinnun omaperäisin idea on päähenkilön lähtökohta sirkuksessa. Melkein 15-vuotiaan Emilin vanhemmat ovat kuolleet tulipalossa silloin kun sirkuksella oli vielä kiinteä paikka Lontoossa. Kirjan alkupuolen sirkusnäytösten kuvauksissa on se ongelma, etteivät mitkään sanat pysty välittämään sitä ällistyttävää visuaalista vaikutelmaa, joka on sirkuksen idea.

Emil on Nickin oppipoika ja tämän voimakkaan vaikutuksen alaisena. Nickistä kerrotaan, että hän on saanut kurkistaa kokonaiseen toiseen maailmaan, jossa vallitsee todellinen taikuus. Tähän kaikkeen Emilkin joutuu tutustumaan päästäessään karkuun Nickin vaaliman häkkilinnun, joka johdattaa hänet öiseen, pelottavaan metsään.

Monien fantasiasankareiden tapaan Emil on naiivi ja sinisilmäinen. Häkkilinnun paras jännite syntyykin siitä, miten hänen on opittava tietämään, kehen kannattaa luottaa ja kehen ei. Kirjan parasta antia ovat myös kuvaukset, joissa Emil löytää taianomaiset kykynsä. Kevennystä synkkään seikkailuun tuovat eläinhahmojen rennommat puheet, joita Mikama voisi viljellä enemmänkin.

Anniina Mikamalla on taito kirjoittaa tapahtumakuvaukset selkeästi ja taianomaiset hetket lyyrisesti: ”Aamu oli vasta valkenemassa. Maailma tuoksui kasteiselta heinikolta, savulta ja joltakin, mikä tähdistä ja kuusta oli jäänyt taivaalle yön jälkeen.” Mikaman käyttämä lintuperspektiivi tuo kerrontaan huikeaa vaihtelua.

Maria Ihonen