Novelliherkkuja

Houkutteleeko merkityksillä ja kirjallisuusperinteellä leikittelevä vai mutkattomampi mutta myös hajanaisempi novellikokoelma? Siri Kolun ja Salla Simukan toimittama Tästä Ihmemaahan sekä Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Vajaa tusina kutsuvat nuoria novellien äärelle. Molempien kokoelmien taustalta löytyy sekä kokeneita että tuoreita novellisteja tai nuorille kirjoittajia. Jälkimmäisistä mainittakoon esimerkiksi Raisa Omaheimo (Vajaa tusina) ja Jani Nieminen (Tästä Ihmemaahan).

Tästä Ihmemaahan ammentaa inspiraationsa Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -lastenromaanista. 11 kirjailijaa taituroi kunnianhimoisesti klassikon hahmoilla, teemoilla ja osa kielelläkin, tuoden tulkintansa tähän päivään. Teos ja sen yksittäiset novellit ovat monitulkintaisia olematta kuitenkaan liian vaikeita.

Kirkkaimpina nousevat esiin antologian aloitus- ja päätösnovellit. Juuli Niemen ”Ihme lähiö” kuvaa tarkasti lapsuuden ja nuoruuden rajapintaa. Uuden elämänvaiheen vertauskuvana ovat lähiö, kaverit ja leikkipuisto, joista päähenkilö Liisa on jo kasvanut ulos. Ennen niin tuttu on muuttunut vieraaksi. Niemen vahvan aloituksen jälkeen muissa novelleissa kierretään muun muassa synkimpien painajaisten Raatomaa ja nähdään siniveriseksi uskotun kuningattaren vuotavan kuolemassaan samaa punaista kuin rahvaankin. Fantasia ja realismi sekoittuvat, intertekstuaalisuus ei rajoitu ilmeisimpään vaan lukijaa haastetaan hienovaraisin viittauksin niin Salvatore Quasimodoon kuin Raamattuunkin.

Tästä Ihmemaahan päättyy Siiri Enorannan aukkoiseen ja tyylittelevään novelliin ”Lissut”. Ihmemaassa saa etsiä ja epäröidä, vielä ei tarvitse tietää kaikkea. Enorannan novelli antaa tilaa päämäärättömyydelle: ”Me ollaan eletty ja opittu, me ollaan valmiita muuttumaan siihen asti kunnes meidät sirotellaan tämän maan multaan: me tiedetään tarkalleen. Me ei vielä tiedetä, mutta se ei haittaa.”

Vajaa tusina on kerronnallisilta ratkaisuiltaan verrokkiaan lähestyttävämpi myös niille nuorille, joille lukeminen on vähemmän mieluista tai tuttua. 11 novellia pyrkivät jo esipuheenkin perusteella lajien, tekniikoiden ja teemojen vaihtelevuuteen. Tavoitteessa onnistutaan jopa siinä määrin, että lukijan on hetkittäin vaikea hahmottaa, miten vajauden punaisella langalla löyhästi yhteen solmitut novellit asettuvat yhtenäiseksi kokoelmaksi. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi sosiaalisen eriarvoisuuden tai kelpaamisen ja ulkopuolisuuden teemat sinänsä ovatkin tärkeitä ja ajankohtaisia.

Toisaalta yksittäisistä novelleista etenkin kauhu- ja jännityskirjallisuustraditiosta ammentavat Antti Halmeen ”Kuolleen miehen kengät” ja Markku Karpion ”Sormet” onnistuvat mainiosti juonivetoisen tekstin tärkeimmässä tehtävässä eli lukijan koukuttamisessa. Jokaisen genretunteja pitävän opettajan kannattaakin napata ainakin nämä kaksi novellia muistiin. Lajiopin lisäksi niistä löytyy nimittäin myös uskottavia yläkouluikäisiä poikahahmoja.

Jos Vajaa tusina on kuin novellien irtokarkkihylly eli vähän jotakin kaikille, Tästä Ihmemaahan on samaisen hyllyn salmiakkinamu; ei jokaisen makuun mutta joillekin aivan erityisen vastustamaton herkku.

Leena Niemi-Ruuskanen