Täin on käytävä joka käytävä

Sillä aikaa, kun lapset ovat koulussa, täit kuiskivat hattuhyllyllä. Anni Tanskasen alakoululaisille suunnatussa runokirjassa riimitellään niin hernerokasta, luokkaretkestä kuin löytötavaralaatikostakin. Runot ja kuvitus kiehtovat sekä lapsi- että aikuislukijoita tunnistettavien ja oivaltavien yksityiskohtien sekä samastuttavien henkilöiden ja tapahtumien kautta. Perheessämme toivottavasti juuri päättyneen täirumban jälkeen en tiedä, ketä huvitti eniten lukiessamme teoksen avausrunoa ”Täitaisto”: ”Sitten kasvoi suku, / otetaanpa luku: tuhat täitä / – kohta kutitellaan päitä!”

Johanna Ilanderin kuvitus kiipeilee ylös ja alas, zoomaa lähelle ja peruuttaa kauas. Kuvakokojen ja -kulmien ja kuvan linjojen vaihtelu tuovat mieleen koulun arkeen kuuluvan jatkuvan liikkeen, joka alkaa, kun täi kävelee käytävää pitkin syksyllä kouluun ja pysähtyy vasta täiden juhliessa hattuhyllyllä kesäloman alkamista. Kattiloiden äärellä rokkaavat kokit, pöydän alla pötköttelevä sijainen ja opettaja Sirkka Kapasen kaikkialle kerkeävät koivet rikastavat runojen puhetilanteita ja kuvaavat hauskasti koulumaailmasta tuttuja hahmoja.

Tarinan todellinen päähenkilö on täi, jonka lukija voi ilahtuneena pongata kirjan sivuilta. Se on hurjapäinen seikkailija, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Se imee verta pillillä lasten päistä, mutta osaa pyytää myös anteeksi. Se laskettelee koulun rappusten kaidetta pitkin ja taitaa luistimilla niin kolmosen kuin valssihypynkin. Hulvattominta antia ovat kuitenkin kohderyhmän huumorintajua kutkuttelevat sanaleikit, kuten ”päästä pois päästä” tai ”en aio karttaa karttaa”.

Kirjan muissakin hahmoissa tavoitetaan jotakin tunnistettavaa. Opettaja Sirkka Kapanen on kaikkialle ehtivä supertaituri, jonka vauhdissa pysyy hätinä hiuksissa roikkuva täi. Kapasesta kertovassa runossa typografinen asettelu luo hauskasti mielikuvan opettajasta, joka juoksee rappusia ylös ja alas. Kokoelmassa seurataan kolmasluokkalaisia, mikä tuo runoihin oman, liikuttavankin tasonsa, kun ollaan yhtä aikaa isoja ja pieniä tai oikeastaan ei kumpaakaan. Ei siis ihme, että luokan kingi tahtoo kaivautua välillä ruusupensaan syliin – liekö se ainoa syli, mihin kolmasluokkalainen enää kunnolla mahtuu?

Loppusoinnut ovat oivaltavia, runot on laadittu taidokkaasti ja tyyli on kiitettävän yhtenäinen kautta linjan. Rytmi soljuu erityisesti ääneen luettuna ja luo mielikuvan koulun vauhdikkaasta arjesta. Vaikka teoksessa leikitellään erilaisilla runon lajeilla limerikistä haikuihin, kielen keinoissa olisi voinut olla enemmän variaatioita – poikkeamia totutusta, ennakoimattomuutta ja absurdiutta – puhutaanhan nyt kuitenkin arjesta niin lasten kuin täidenkin parissa.

Jaana Ristimäki