Mahdoton matka tempaa yhä mukaansa

Jules Vernen (1828–1905) asema yhtenä tieteiskirjallisuuden perustajista on kiistaton, vaikka ihmisen ja teknologian yhteissaavutukset ovat mitätöineet hänen teostensa ennustusarvon aikoja sitten. Nyt Vernen klassikoita voi lukea oman aikansa tieteellisen tiedon popularisointina ja verrata hänen visioitaan siihen, miten ne ovat toteutuneet.

Matka Maan keskipisteeseen on lähinnä geologian ja paleontologian 1860-luvun tietotason esittely ja sellaisena todella tarkka. Koska Verne ei kirjoittanut aikamatkustelusta, reissu maankuoren sisään tarjoaa hänelle näyttämön geologisten kerrostumien ja maapallon varhaisten kehitysvaiheiden havainnollistamiseen.

Tällaiselle matkalle lähtee hampurilainen mineralogian professori Lidenbrock, joka edustaa Vernelle tyypillistä monomaanista tiedemiestyyppiä. Kertojana on hänen veljenpoikansa Alex. Setä löytää Snorri Sturlusonin kronikan välistä riimu kirjoituksella rustatun pergamenttiliuskan, joka paljastaa islantilaisen alkemistin löytäneen pääsyn Maan keskipisteeseen sammuneen tulivuoren kraaterista. Lidenbrock haluaa tehdä saman urotyön, koska hän ei usko teoriaan Maan sisuksen kuumuudesta.

Alexin peloista huolimatta tutkijakaksikko suuntaa Islantiin, jossa he saavat oppaakseen haahkanpyytäjä Hansin. Verne kuvaa Islannin todelliseksi takapajulaksi ja Hansin luonnonlapseksi, joka puurtaa heidän hyväkseen uskollisen koiran tavoin: ”Kaikki hänessä huokui mielentyyneyttä, joka ei ollut saamattomuutta vaan levollisuutta. Hänestä sai sen vaikutelman, ettei hän odota keneltäkään mitään ja tekee asiat omaan tahtiinsa eikä mikään tässä maailmassa voi järkyttää tai pyörtää hänen mieltään.”

Seikkailukirjoissa henkilöhahmot eivät yleensä muutu tapahtumien myllerryksessä, ja niin on tässäkin kirjassa. Kannattaako tällaisia aikaansa sidottuja kuvauksia sitten enää julkaista uusina painoksina? Kirjan suosiosta kertoo sekin, että Ville Keynäsin suomennos on jo viides. Vertasin uutuutta yli sadan vuoden takaiseen Arvo Airi on käännökseen. Keynäsin käännös on raikas ja lukemaan houkutteleva, samalla kuitenkin tyylikkäästi vanhahtava.

Uuden laitoksen vahvuutena on myös hemmottelevan runsas kuvitus, jonka kautta lukija pääsee kokemaan seikkailun kauniin outouden. Sami Saramäen kuvat henkivät Indiana Jones -tunnelmaa ja ällistyttävät siinä missä Vernen tekstikin. Saramäki onkin aikaisemmin kuvittanut Rinna Saramäen Maan uumeniin -kuvatietokirjan ikään kuin harjoituksena tähän klassikkolaitokseen.

Maria Ihonen