Liikkuva maailma

Silja Sillanpään Ouroboros: Sateenkaarikäärme on sukellus hieman toisenlaiseen fantasiamaailmaan. 12-vuotias Kivi asuu omalaatuisten isovanhempiensa kanssa ja lähtee etsimään äitiään apunaan lemmikkikäärmeensä. Hän päätyy erikoislaatuiseen junaan, joka on koristeltu käärmeriimuilla, ja saa aisaparikseen omapäisen Dian. Junien eri vaunuissa aukeaa kokonainen uusi maailma, jonka säännöt tulevat pikkuhiljaa tutuksi tarinan edetessä.

Sillanpään kirjan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan klassisin mahdollinen. Kadonnut äiti toimii motivaattorina alusta asti. Yksinkertainen juoni on toimiva ratkaisu, koska steampunkhenkinen maailma kaikkine lainalaisuuksineen näyttäytyy lukijalle outona. Lukija paiskataan keskelle maailmaa sen kummemmin selittelemättä ja maailma avautuu vähitellen sitä mukaa, kun tarina etenee. Tällainen ratkaisu on lastenromaanissa ihastuttavan rohkea eikä ainakaan aliarvioi lukijaansa. Maailma onnistuu lumoamaan myös aikuislukijan ja yksinkertainenkin tarina pitää otteessaan, kun maailmasta selviää jatkuvasti jotain uutta ja kiehtovaa.

On erityisen ilahduttavaa, että käärme esitetään lastenromaanissa pahuuden symbolin sijasta lapsen ystävänä ja olemukseltaan sympaattisena hahmona. Käärmeiden demonisointi on tuttua jo kristinuskosta eikä aikuisten fantasiakirjallisuus ole sekään tuonut suurta muutosta käärmekuvastoon.

Ouroboroksessa maailma on selvästi pääosassa hahmojen sijasta, mihin liittyy myös sen keskeinen ongelma. Maailma jaksaa kiinnostaa lukijaa persoonallisuudellaan, mutta koska juoni on lopulta hyvin ohut, syntyy vaikutelma, että kirja on lähinnä kiertoajelu maailmaan. Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon, että kyseessä on sarjan avausosa, mutta tällainen ratkaisu on nähty fantasiassa vähän turhan monta kertaa ja pelkkä erikoinen maailma ei riitä kantamaan kovin pitkälle, jos tarina ei etene mihinkään. Kirja tuntuu myös loppuvan liian pian, kun keskeinen konflikti on vasta pedattu ja maailma aikaa kiinnostavalla tavalla nyrjähtää. Tämä jättää lukijalle hiukan tyhjän ja hämmentyneen olon sen sijaan, että saisi odottamaan innolla jatkoa kuten ilmeisesti olisi tarkoitus.

Kivi myös näyttäytyy maailmassa lähinnä passiivisena ihmettelijänä, eikä hän sen vuoksi ole päähenkilönä kovin kiinnostava. Muutkaan hahmot eivät ole kovin mieleenpainuvia Boaa lukuun ottamatta, joka onnistuu olemaan paikoin aidosti hyytävä. Pasi Pitkäsen värikäs kuvitus luo hyvin tunnelmaa, ja aikuislukijakin jää ihastelemaan sen yksityiskohtia.

Rimma Erkko