Voiko taruolentojen parantaja parantaa itsensä?

Taruolennot tulivat nuorten lukijoiden tietoisuuteen Harry Potter -sarjan (1997–2007) ja sen ohessa julkaistun Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -kirjan (2001) myötä. Vuodesta 2016 on tuotettu myös Ihmeotukset-elokuvia, jotka kertovat ennen Harry Potterin aikaa toimineista velhoista.

Tätä taustaa vasten Kiyash Monsefin nuortenromaani Olipa kerran irtoaa onneksi omanlaiseksi näkemykseksi taruolennoista. 15-vuotias päähenkilö Marjan Dastanin kasvukertomus etenee taruolentojen kohtaamisen kautta. Tytöllä on kyky muodostaa niihin erityinen yhteys, minkä takia hänestä pyrkivät hyötymään muutamat taruolentojen olemassaolosta tietoiset tahot.

Tarinan alkaessa Marjanin äiti on kuollut kauan sitten syöpään ja isä on juuri murhattu. Isä on pyörittänyt eläinlääkäriklinikkaa ja vasta nyt Marjanille selviää, että isä osasi parantaa myös epänormaaleja eläimiä. Marjan kokee jääneensä pahanlaatuisen sotkun selvittäjäksi, koska isä ei ole pukahtanut sanaakaan salaisesta elämästään, johon hänen pitäisi astua isänsä veroisena taruolentojen parantajana.

Monsefin kerronnan vahvuutena on minäkertoja Marjanin tunteiden kuvaus. Pääpaino ei ole seikkailussa vaan siinä, miten Marjan alkaa löytää itsestään muitakin tunteita kuin vihaa. Tunteet kertovat lopulta hänelle myös sen, kehen voi luottaa. Mitä hänestä oikeastaan haluavat aarnikotkan omistaja Simon Stoddard, tusinoittain taruolentoja tarhaava Horatio Prendergast tai Jane Glass, joka pyrkii pitämään maailman tasapainoa yllä säätelemällä taruolentojen osto- ja myyntimarkkinoita?

Kerrontaa rytmittävät Marjanin persialaisessa suvussa kulkeneet myyttiset tarinat, jotka alkavat ”Olipa kerran, ja kerran ei ollut”. Ne kertovat tapahtumien alkusyistä, mutta niihin sisältyy myös mahdollisuus, että kaikki onkin mielikuvitusta. Monsefinkin luoma fantasiamaailma rakoilee eikä aina koostu täysin yhteensopivista osista. Esimerkiksi Marjanin koulukaverit jäävät henkilöhahmoina kepeästi rakennetuiksi, vaikka heillä on tärkeä asema ratkaisun hetkellä.

Marjan löytää tiensä maailman pelastajaksi, mutta mikään ihmeiden tekijä hän ei ole. Kirjan ansioksi on luettava myös se, etteivät tapahtumat kulje odotetulla tavalla fantasiakliseiden mukaisesti. Tunteiden tärkeys näkyy myös siinä, että Marjanin rakastuminen Sebastian-nimiseen poikaan perustuu siihen, että he ymmärtävät toisiaan. Sitten kun Marjan viimein löytää kadottamansa surun tunteen, yhteys Sebastianiin on suurempi ihme kuin yksikään taruolento.

Maria Ihonen