Hetki kuulle

Japanilaishenkisessä kuvakirjassa metsän väkeä kokoontuu elokuiseen kuunkatselujuhlaan, jossa
lausutaan haikuja. Milli Myyrä osuu sattumalta paikalle ja hänet pyydetään mukaan. Milli viehättyy taivaasta, vaikka oikeastaan se on sitä mieltä, ettei ole aikaa taivaan tuijotteluun. Täytyy kerätä varastoja talven varalle. Muurahaiset toistelevat ”täytyy, täytyy”, ja samaa ajattelee Milli – ei pidä haihatella, vaan pitää kerätä, tallettaa, koota, varastoida. Milli ei ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleen mistään muusta näkökulmasta.

Kuunkatselujuhlassa Milli pysähtyy katsomaan yötaivasta, ja se tuntuu ihmeelliseltä. Hetken se on ihanasti eksyksissä, kunnes muistaa taas, mitä täytyy. Milli haluaa kuitenkin saada kokemuksesta jotain konkreettista ja se leikkaa itselleen palan yötaivasta, jotta voisi ommella siitä verhot. Mutta irti leikattu palanen ei enää loista. Millin on vaikea uskoa etanan vakuuttelua, ettei taivasta voi omistaa.

Myyrä joka katsoi kuuta on lempeä tarina, jossa löydetään jotain syvempää kuin kerääminen ja kiirehtiminen. Mila Teräksen teksti on runollista silloinkin, kun ei lausuta runoja. Nora Surojeginin kuvitus on hurmaavan sadunomaista. Öinen taivas pyörteilee meren lailla ja kuusta putoaa kultaisia trumpetteja. Hauska on myös näkökulman muutos kuvassa, jossa Milli on pudonnut kiveltä ja satuttanut nilkkansa. Kirja on viehättävä rauhoittumistarina vaikka ennen nukkumaanmenoa.

Merja Leppälahti