Lukemisen voimaa

Meria Palinin kuvittama ja Reetta Niemelän kirjoittama Saippuakuplakuiskaus on ainutlaatuinen kuvakirja, jonka lukukokemus herätti minussa monia kysymyksiä ja sai pohtimaan lukemista ja tulkintaa laajemmin.

Tarina etenee lähinnä kuvien varassa. Useimmilla tekstisivuilla on vain yksi lyhyt lause, joskus sekin vain lyhyt huudahdus, kuten ”Oho!” tai ”Hiiohoi”. Monilla aukeamilla ei ole tekstiä laisinkaan. Tarina päättyy viiteen täysin sanattomaan aukeamaan. Vahvavärinen, käsin piirretty ja maalattu kuvitus on vangitseva, ja niukan tekstin rinnalla siinä on erityistä voimaa.

Kun sanoja on vähän, lukijan on tulkittava kuvia. Halusin jättää takakansitekstin lukematta ja katsoa, kuinka tarina avautuisi ilman sitä. Alussa kuvataan tyttöä, jolla on tylsää. Seinällä on taulu, jossa on mummin kuva ja josta leijailee punertavia kuplia. Tyttö kohottaa katseensa ylös ja tuumaa: ”Mitähän mummi puuhaa?”

Herää ajatus kuolemasta ja taivaasta: mummi on läsnä enää vain valokuvassa, ja tyttö katsoo kohti taivasta ja miettii, millaista mummilla on siellä. Tyttö päättää lähteä mummin luokse. Tulkitsen sen surevan lapsen mielikuvitusseikkailuksi, ja kuplat, jotka johdattavat matkaa, vievät ajatukset mielikuvituksen maailmaan. Tarinan edetessä mummi alkaa kuitenkin vaikuttaa yhä todelliselta hahmolta.

Lopuksi luen takakannen, josta avautuu täysin toisenlainen tulkinta. Mummi on elävä hahmo, ja tarina kertoo yhdessäolosta ja lukemisen parantavasta voimasta. Luen kirjan uudestaan ja näen kaiken uudessa valossa. Minua jää kiehtomaan, kuinka eri suuntiin omat ajatukseni lähtivät ilman takakansitekstiä. Lasken, että sen juoni- ja teemakuvauksessa on enemmän sanoja kuin tarinassa.

Jään pohtimaan: Mikä on ylipäänsä takakansitekstin osuus tulkinnassa? Onko takakannen tulkintaa pakko ottaa omakseen? Voiko kuva kertoa enemmän kuin tuhat sanaa? Johtuiko oma tulkintani puutteellisesta kuvanlukutaidosta? Pitäisikö kuvanlukutaitoa vaalia enemmän?

Avaan vielä viimeisen aukeaman: siinä isän kainalossa istuu tyttö, joka lukee mummilta saatua kirjaa. Ilma on valtoimenaan saippuakuplia, jotka nousevat kirjasta. Lukemisessa on voimaa. Mutta ehkä lukemista pitäisi ajatella muunakin kuin tekstin tulkitsemisena. Tämä aukeama on täydellinen ilman sanoja – ehkä juuri sanattomuuden vuoksi.

Anna Pölkki