Ihmisyyden rajapinnoilla

Kasvien merkitys ihmisille on kiistaton. Ilman yhteyttäviä kasveja nykyisenkaltainen elämä maapallolla olisi mahdotonta. Kasvit ja ihminen kietoutuvat yhteen myös Taru Kumara-Moision nuortenromaanissa Taivaanjuuret, joka on jatkoa muutaman vuoden takaiselle romaanille Ihmisversoja.

Taivaanjuurissa eletään vuotta 2120. Joukko nuoria on ollut vuoden koulutusjaksolla kansainvälisellä avaruusasemalla ja nyt he ovat palanneet opettajansa Anulizan kanssa takaisin maahan. Tunnelma ei kuitenkaan ole hilpeä. Yksi nuorista, androidiksi paljastunut Una, on vangittuna ja odottaa päätöstä ihmisoikeuksien saamisesta. Varsinkin Unan rakastettu, iholtaan sammaljuovainen Nuur, on huolesta suunniltaan. Anuliza lupaa auttaa nuoria, mutta vasta sen jälkeen, kun on puhekiertueella edistänyt omaa hankettaan: uudenlaista, lähiopetukseen perustuvaa koulutusta. Naisen tavoitteena on houkutella ihmiset pois virtuaalimaailmoista aitoon vuorovaikutukseen toistensa kanssa.

Lähtötilanne herättelee kihelmöivän odotuksen jännittävästä seikkailusta, mutta tarinan edellisestä osasta tuttu seesteinen, mietiskelevä tyyli pehmentää dramaattisetkin juonenkäänteet. Vauhdikkaan remellyksen sijaan pääosaan nousevat pohdinnat tekoälyyn ja ihmisyyteen sekä kasvien ja ihmisen yhteyteen liittyvistä kysymyksistä.

Taivaanjuuret on Kumara-Moision viides romaani. Hän on julkaissut myös useita novelleja spefi-antologioissa. Taivaanjuuristakin löytyy lyhytproosan tyylikeinoja, kun tarinaa maalaillaan vähin sanoin ja jätetään lukijalle paljon täydennettävää.

Takakannen mukaan teos on ”hopepunk-henkinen seikkailu”. Hopepunk tarkoittaa spekulatiiviseen fiktioon kuuluvaa genreä, eräänlaista utopian alalajia, jossa tulevaisuuden maailmaa ei muista dystopioista poiketen nähdä pelkkänä kurjuutena, vaan aikamme jättimäisiä ongelmia myös ratkaistaan ja usein nimenomaan teknologian avulla.

Taivaanjuuret ei kuitenkaan ole huumaavan positiivinen utopia Siiri Enorannan Maailman tyttärien tapaan. Maaperän suolaantuminen, kasvien omituinen nuutuminen ja ihmisten etääntyminen toisistaan ovat vakavia pulmia, jotka luovat kokonaisuuteen surumielisen sävyn.

Tarina kaartuu kauniiseen päätökseen, eikä isoja kysymyksiä jää auki. Unaa ja Nuuria – keinomieltä ja viheraistia – jää kuitenkin kaipaamaan. Toivottavasti tapaamme vielä!

Marjo Jääskä