Valehtelevan kertojan toinen tuleminen

Valehtelijoiden saari jää vaivaamaan mieltä samalla tavoin kuin myyntimenestykseksi noussut edeltäjänsä Me olimme valehtelijoita (2021). Molempien synkkien ja kohtalokkaiden kirjojen tapahtumapaikkana on Sinclairin suvun yksityissaari Massachusettsin alueella. Nykynuorten sijaan uutuudessa seurataan edellistä sukupolvea 1980-luvun lopulla.

Valehtelijoiden saarta ei kannata lukea ensin. Alkusivulla puhutaan juonipaljastuksista, mutta syvempi syy on se, etteivät kirjan merkitykset aukea kunnolla ilman aikaisempaa tragediaa. Minäkertoja Carrie ei tietenkään tiedä, mitä hänen sisarentyttärensä tulee tekemään pari vuosikymmentä myöhemmin. Romaani on kuitenkin kirjoitettu lukijalle, jonka oletetaan tietävän aiemmista, tulevaisuuteen sijoittuvista tapahtumista.

On vaikeaa asettua lukemaan teini-Carrien tarinaa, kun hän on leimautunut edellisessä kirjassa päähenkilön äidin kanssa riiteleväksi tädiksi. Varakas Sinclairien suku kokee olevansa Amerikan kermaa, mutta rikkauksista määrää Harris Sinclair, josta kaikki jälkeläiset ovat riippuvaisia. Isän painostuksesta Carrie on joutunut nuorena leukaleikkaukseen ollakseen kaunis. Hän jää koukkuun kipulääkkeisiin, mikä uhkaa pilata hänen tulevaisuutensa.

Toinen hämmentävä asia on Carrien kerronnan samankaltaisuus ensimmäisen kirjan minäkertojan Cadencen kanssa. Siinä missä Me olimme valehtelijoita koukutti intensiivisellä kerronnallaan, toisessa osassa saman keinon käyttäminen kalpenee. Sekä Carrie että Cadence sepittävät sukunsa kieroutumista kuvaavia satuja. Jos siis edelliseen osaan ihastunut lukija ei halua samaa pläjäystä vesittyneenä, hänen ei kannata tarttua tähän esiosaan.

Juonikin noudattaa nimittäin samaa kaavaa. Kumpikin tyttö rakastuu poikaan, jota ei voi saada omakseen. Kummassakin ajassa saarella tapahtuu rikos, jonka minäkertoja kuvaa/kokee ensin yhdellä tavalla, mutta paljastaa lopussa johtaneensa lukijaa harhaan.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta perheen ylellinen elämä on epätodellista. Kesä saarella serkkuineen ja kavereineen ei sisällä mitään velvollisuuksia, vaikka suku vaatiikin tulevaisuudessa heiltä korkeaa koulutusta. Nuoret kuluttavat aikaansa mässäillen erikoisherkkujaan, hakien salaa alkoholia kaapeista ja juonien toisiaan vastaan.

Perheen/suvun ylpeys asettuu kummassakin kirjassa outoon valoon, kun rikos pimitetään. Moraalia tärkeämpää on umpioituneen perhepiirin itsesuojeluvaisto, jossa mitä tahansa saa tehdä, kunhan se ei tule ilmi. Näistä aineksista syntyy se kalvava tunne, johon alussa viittasin. Olen ihmeissäni, jos kirjoista ei tehdä Netflix-sarjaa.

Maria Ihonen