Kuka minä olen?

Heidi Silvan kirjoittaa vetäviä, lasten ja nuorten maailmaa oivaltavasti kuvaavia kirjoja, joissa vilisee keskiarvotyypeistä erottuvia päähenkilöitä. Esikoisteoksen (John Lennon minussa, Myllylahti
2018) Aijalla esimerkiksi on lievään Aspergeriin viittaavia piirteitä ja Puhu Nelli, puhu (Myllylahti
2020) esittelee selektiivisestä mutismista kärsivän Nellin.

Nollasummapeli jatkaa samalla linjalla. Minäkertoja Aale on lukiolaispoika, joka pärjäisi hyvin koulussa, mutta siellä käyminen ei huvita. Pahimpina viikkoina kodin ulkopuolinen elämä tarkoittaa vain piipahdusta terapeutti Rillan luona.

Rillan vastaanoton odotushuoneessa Aale törmää suunnilleen itsensä ikäiseen, epäsiistiin ja pillereitä nappailevaan Ufoon, jonka elämä vaikuttaa olevan vielä enemmän sekaisin kuin Aalen oma. Ufo kutsuu itseään aakkospojaksi, sillä diagnooseja on kertynyt sen verran, että kirjaimia löytyy pitkä rivi.

Aale ajautuu kaveeraamaan Ufon kanssa, ja yllättäen heillä tuntuukin olevan paljon yhteistä. Myös alakoulusta tuttu kiusaaja Ralf vaikuttaa tuntevan heidät molemmat, vaikka Aale ei Ufoa kouluajoilta muistakaan.

Vähitellen selviää, että Aalen menneisyyteen liittyy jotakin ikävää ja traumatisoivaa, jotain vielä
pahempaa kuin koulukiusaaminen. Lopulta vain vaivoin hallinnassa pysynyt elämä pirstoutuu. Menneet vyöryvät päälle ja ne on kohdattava ennen kuin paraneminen voi alkaa.

Silvan tasapainottelee onnistuneesti kuvatessaan toisaalta päähenkilöiden sisäisiä maailmoja ja konkreettisia tapahtumia. Vaikutuksen tekee varsinkin perusteellisuus ja johdonmukaisuus, jolla Aalen ajatuksia ja pohdintoja perataan.

Lukuimua kasvattaa vielä kirjan rakenne, joka onnistui yllättämään ainakin minut. Kun kuvio lopulta
paljastuu, tekee mieli palata alkuun ja lukea koko tarina uudelleen tuoreen tiedon valossa.

Silvan on tuottelias ja kiinnostavan omaääninen kirjailija, joka parantaa tahtia teos teokselta. Nollasummapeli on tähänastisista ehdottomasti onnistunein!

Marjo Jääskä