Sarjakuvahyppy skandinaaviseen mytologiaan

Fantasiasarjakuva on harvinaista herkkua, vieläpä kovakantisena. Malin Falchin Pohjantuli-sarja on
saavuttanut Norjassa valtavan suosion: sen viittä osaa on myyty jo yli 200 000 kappaletta.

Peikkolaakso johdattelee Norjaan nuoren Sonjan kotikonnulle, jonka esikuvana on Rørosin kaivoskaupunki. Sonjan varakkaat vanhemmat arvostavat perinteitä ja viettävät tytön konfirmaatiota suurena sukujuhlana. Sonja ilahtuu eniten Henrik-sedästä, joka piirtää pohjoisen matkoillaan kuvia maagisista olennoista.

Sedän antama viikinkiaikainen rintaneula tempaa Sonjan Henrikin piirustuksista tutuksi tulleeseen maailmaan. Neulaa saapuu hakemaan Espen, suippokorvainen poika kippurasarvisessa pukinnaamiossaan. Hänen johdollaan Sonja siirtyy ”toiselle puolelle”, maailmaan, jossa norjalaisten kansantarujen hahmot elävät edelleen.

Espen on ristiriitaisuudessaan vilpittömän perhetyttö Sonjan vastakohta. Espenin päävihollinen on viikinkipäällikkö Hjalmar, jolta hän on iskenyt taistelussa käden poikki. Käsi joutui merikäärmeen kitaan ja synnytti pedossa verenhimon Hjalmaria kohtaan. Kun Hjalmarin kerrotaan vielä korvanneen käden koukulla, tulee luonnollisesti mieleen Peter Panin ja Kapteeni Koukun tarina. Koska en Eddaa ja viikinkitarinoita tunne, en voi varmasti sanoa, etteikö tällä motiivilla voisi olla yhteinen lähde jossakin saagassa.

Sarjakuvaromaani ihastuttaa Photoshopilla luoduilla henkeä salpaavilla taustoilla, joita vasten hahmot erottuvat selvästi. Sonja on kuin Frozen-elokuvan Elsan ja Annan serkku suurine silmineen ja letteineen. Falch on tunnustanut esikuvakseen norjalaisen taidemaalari Theodor Kittelsenin työt.

Koska seikkailu perustuu niin voimakkaasti pohjoismaiseen tarustoon, osuvampi käännös ”Jotundalenille”
olisi ollut Jatulinlaakso eikä väritön Peikkolaakso. Suuren saagan ensimmäinen osa käynnistyy verkkaisesti, mutta 10-vuotias koelukijani pääsi heti tarinamaailman imuun.

Maria Ihonen