Yksin vieraassa maassa

Pieni tyttö seisoo lumisateessa ja yrittää arkaillen liittyä koulun pihalla muiden joukkoon. Lohduttamaan pyrkiville aikuisille sama tyttö kääntää selkänsä ja ilmaisee raivoa, joka kuvataan suusta karkaavana leopardina. Oman äidin kaipuu puolestaan näytetään oksista ja lehdistä kyhättynä purjeveneenä, jonka tyttö lähettää matkaan meren yli.

Frank Furun ja Linda Bondestamin kuvakirja Mutta te ette ole äiti tarttuu vaikeaan, vaiettuunkin aiheeseen: yksin maahan saapuneen turvapaikanhakijalapsen arkeen suomalaisessa vastaanottokeskuksessa. Minäkertojana on pieni tyttö.

Yksin uuteen maahan vasta saapuneen lapsen maailma on kaoottinen. Hänellä ei ole uuden kielen sanoja, joilla ilmaista ulkopuolisuuttaan tai ikäväänsä. Toisaalta kodin ja äidin menetys myös vievät kyvyn ottaa aikuisten apua vastaan.

”Minun koti on lainakoti”, ajattelee tyttö. Vastaanottokeskuksessa, persoonattomassa tiilirakennuksessa, tytöllä ei ole mitään omaa. ”Lainakotiin” hänet hakee koulusta ”joku” usein vaihtuvista työntekijöistä.

Lapsen masennusta kuvataan rohkeasti. Lapsi haluaisi nukkua neljä viikkoa peräkkäin ja haaveilee, että pääsisi menetettyyn kotiin edes unessa.

Kirjan nimi kertautuu läpi tarinan ja samalla kuvataan vähäeleisesti luottamuksen kasvua. Aikuiset, joita tyttö ei ensin tahdo edes istumaan lähelleen, saavat lopulta pitää häntä hetken sylissä. Suurin toive liittyy kuitenkin lupaukseen päästä vielä oman äidin luokse.

Kuvakirjassa on vähän tekstiä, mutta lauseet ovat sitäkin painokkaampia.”Unessa saan olla kotona äidin kanssa. Siellä minä tahdon olla. Siellä minun kuuluisi olla.” Katri Tapolan suomennos tavoittaa kirkkaasti lapsen äänen.

Koska teksti on niukkaa, Linda Bondestamin kuvitus nousee hyvin tärkeäksi. Kuviin piirtyvät niin yksinäiset hetket vastaanottokeskuksen huoneessa kuin Kimblen pelaaminen yhdessä muiden lasten kanssa. Menetetty koti muistuu mieleen vuoroin auringonkeltaisina kaupunkimaisemina, vuoroin haalistuneina valokuvina kaukana olevasta perheestä.

Silja Vuorikuru