Muistot, sanat, unelmat

Yhdysvaltalainen Jacqueline Woodson (s. 1963) on saanut kirjallisuuspalkintoja uransa alusta asti. Kuitenkin vasta ALMA-palkinto 2018 ja H. C. Andersen -palkinto 2020 tekivät hänestä kansainvälisen tähden. Niiden ansiosta hänet ehkä löydettiin meilläkin. Hyvä niin, sillä Woodsonin keskeiset aiheet ovat ajankohtaisia: rasismi, sukupuoli-identiteetti, ennakkoluulot, yhteiskunnallinen eriarvoisuus.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo Woodsonin omasta lapsuudesta. Muodoltaan teos on säeromaani: kirjailija välittää perheensä, sukunsa ja USA:n tummaihoisten tarinaa proosarunoina, joissa 60- ja 70-luvun arki elää aistivoimaisina kuvina. Teksteissä on luontevasti hengittävä rytmi, jonka myös suomentaja on tavoittanut.

Jacqueline syntyy Ohiossa, mutta kasvaa pääosin isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa, kunnes äiti hakee lapsensa New Yorkiin. Puutarhan ympäröimä talo etelässä on kuitenkin se oikea koti, johon tyttö yhä kaipaa: ”Talvella vaahteran-oksat ovat paljaat, / äiti sanoo. Mutta männyt vihannoivat aina. // Ja juuri tuoksun minä muistan / Senkin jälkeen kun muutamme New Yorkiin. // Täällä on tuoksunut samalta aina, äiti sanoo. / Kostealta ruoholta ja männyltä. / Muistoilta.”

Eteläisen pikkukaupungin elämässä ei 60-luvulla juuri näy, että rotuerottelulait on juuri kumottu. Syrjintä on ruskeille ihmisille arkea, ja etenkin vanhempi polvi ottaa sen annettuna: ”Uusista laeista huolimatta / isoäiti vie meidät yhä / linja-auton perälle.” Nuori polvi kuitenkin kapinoi, ja pikkutyttö huomaa ne, jotka provokatorisesti istuutuvat etupenkkiin. Hän tietää kyllä kumpaan joukkoon haluaa kuulua: ”En / arkajalkoihin. Vaan / rohkeisiin.”

Jacqueline tunnistaa jo pienenä myös rakkautensa sanoihin. Hän kuuntelee ihmisten tarinoita, luo omia ja kertoo niitä. Kirjoittaminen kuitenkin takkuaa ja epäilijöitä riittää, mutta unelmastaan Jacqueline on varma, hän tahtoo kirjailijaksi. Hänen onnekseen oma opettaja tajuaa sen: ”Kirjoittaja sinä olet, neiti Vivo sanoo / harmaat silmät tuikkien / ohuiden silmälasinsankojen takaa.”

Tuula Korolainen