Avaruusseikkailua kirjakammoisille

Timo Parvela ja norjalainen lastenkirjailijakollega Bjørn Sortland ovat ideoineet tarinan, jonka tarkoituksena on houkutella kirjoihin nihkeämminkin suhtautuvat lapset seikkailun äärelle. Kuuteen eri kirjaan lohkottu kertomus on sisällöltään, kieleltään, rakenteeltaan, ja jopa visuaaliselta ilmeeltään sommiteltu helposti lähestyttäväksi.

Synkkään lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina lennättää meidät kauas avaruuteen, keskelle Kepler62-planeettajärjestelmää. Retkikavereiksi lukija saa joukon neuvokkaita lapsia, tarkoin valitun erikoisjoukon, joka on lähetetty etsimään elinkelpoista planeettaa luonnonvaroiltaan ehtyvän maapallon tilalle.

Juonivetoisen tarinan ensimmäisessä ja toisessa osassa tutustuttiin keskeisiin hahmoihin, suomalaiseen Ariin ja Joniin sekä norjalaiseen Marieen. Kolmannessa kirjassa koulutusvaihe on jo ohi ja avaruusmatkaajat singahtavat sukkulalla avaruusasemalle, josta matka jatkuu kolmen tähtipurjehtijan kyydissä kohti 1200 valovuoden päässä odottavaa uutta kotiplaneettaa. Matka on vaarallinen, eikä kaikki suju ollenkaan suunnitelmien mukaan, ja kirja loppuukin pahaenteiseen, pyörteiseen pimeyteen.

Neljännessä osassa lapset pääsevät Kepler62:lla elämän alkuun. Ilmakehässä on happea, vesi solisee ja vihreys huikaisee, mutta Ari ja Marie kohtaavat myös omituisia olentoja, joiden perimmäisistä pyrkimyksistä ei saa selvää. Lukijan pulssia nostattavat myös kuvaukset retkikuntaa koettelevista sairastumisista sekä porukan johtajan, Olivian, oudon tunteettomasta käytöksestä.

Kolmas ja neljäs kirja imaisevat ja koukuttavat tuttuun tapaan, mutta eivät ehkä aiheuta niin voimakasta ahmimista kuin tarinan ensimmäiset osat. Keskivaiheilla tarinointi on ymmärrettävästi seesteisempää ennen lopun rytinöitä ja paljastuksia. Tiivistä ja selkeää kieltä on kuitenkin nautittavaa lueskella, eikä napakasti sommiteltuja juonikuvioita voi muuta kuin ihailla.

Suuri osa kirjasarjan viehätystä syntyy Pasi Pitkäsen sarjakuvamaisesta kuvituksesta. Kolmannen osan uhkaavan tummanpuhuvat ja neljännen kirjan toivoa herättävän vihreäsävyiset kuvat levittäytyvät välillä koko aukeaman yli ja kertovat toisinaan tarinaa ilman ainuttakaan sanaa.

Teksti ja kuvat ovat kokonaisuudessa yhtä tärkeitä ja täydentävät toisiaan niin notkeasti, että parhaimmillaan vaikutelma on elokuvallinen. Tämän jos minkä luulisi vetoavan visuaalisen tykityksen keskellä eläviin nykylapsiin.

Marjo Jääskä