Itku ja nauru, elämän ydintä

12-vuotias Sasha vaikuttaa petollisen tavanomaiselta lastenromaanin minäkertojalta: hän kertoo tarinaansa vauhdikkaasti ja nokkelasti. Näitä pirteän hauskoja kodin ja koulun väliä tarpovia päähenkilöitähän riittää.

Sashan elämään kuuluvat isän lisäksi Elvis-tukkainen setä ja paras kaveri Märta. Erityisen hersyvää Sashan huumori on kohtauksissa Märtan pikkuveljen kanssa. Sankarilla täytyy aina olla myös antagonisti: koulutoveri Tyra osaa haavoittaa Sashaa kaikkein kipeimpään kohtaan.

Joudun kuitenkin korjaamaan käsitystäni kirjan keveydestä sitä mukaa kun Sashan tilanteen traagisuus paljastuu.

Sashan depressioon vajonnut äiti on tehnyt itsemurhan, eikä Sasha voi antaa itkulle tilaa, koska silloin hän olisi kuten äitinsä. Hän uskoo, että vain nauru voi pelastaa hänet, ja tyttö päättää ryhtyä lavakoomikoksi. Comedy Queen todistaakin oikeaksi väitteen siitä, että klovnin riisuessa naamionsa paljastuvat myös kyyneleet.

Kun lapsi on kokenut vakavan trauman, hän säätelee käyttäytymistään siten, että välttäisi onnettomuuden uusiutumisen. Sasha kirjoittaa listan asioista, joita hän ei elämässään aio tehdä, ettei sortuisi samoihin virheisiin kuin äitinsä. Sashan isä on hämmentynyt, kun tyttö ei halua koiranpentua eikä lue läksyjään.

Kietoutuessani vähitellen Sashan suruntorjunnan kierteeseen alan ymmärtää 12-vuotiaan täydellistä valmistautumattomuutta elämän murskaiskuun.

Comedy Queen voi toimia terapiakirjana, mutta kirja sopii kenen tahansa luettavaksi ja lisäämään yleistä ymmärrystä keskuudessamme elävien sashojen kriisien kohtaamisessa. Sasha joutuu koulussa eristämisen ja juoruilun, jopa haukkumisen, kohteeksi.

Katriina Kauppilan suomennos löytää juuri oikean tyylilajin Sashan kerrontaan. Vain aivan pieniä ruotsin kielen vaikutuksia on siirtynyt käännökseen. Erityisen onnistuneena pidän Kauppilan ratkaisua pysyä nimistössä ja viittauksissa Ruotsin mantereella.

Sashan kehitys koomikkona ja surunsa käsittelijänä käy yhtä jalkaa sen kanssa, millaisena lukija kokee kerronnan; ensin humoristisena, lopussa koskettavan surullisena. Huumori kehkeytyy tehoavammaksi surun todellisuutta vasten. Kun Sasha uskaltaa päästää itkunsa valloilleen, pääsee lukijakin lähemmäksi hänen äitiään. Lopulta jää jäljelle rakkaus ja Sashan sisäinen, ikuinen yhteys äitiin.

Maria Ihonen