Siekailematon taiteilijamuotokuva

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia -sarja on hyvä esimerkki monen ikäisiä puhuttelevasta kuvatietokirjan formaatista, jolle on turha laittaa mitään kohderyhmiä rajaavia etuliitteitä.

Aivan oikeutetusti kuvitus on taiteilija Ellen Thesleffistä (1869–1954) kertovan Ellen! -kirjan keskiössä. Isot kuvat dominoivat aukeamia.

Kuvittajana Sanna Pelliccioni on ällistyttävän monipuolinen: hänen ilmaisurekisteristään löytyy niin Onni-poika -kirjasarjan kaltaista jämäkkää ääriviivaa ja naiivia pelkistämistä kuin hentoista ja herkkää viivapiirrostakin.

Minna Canthista kertoneeseen avausosaan verrattuna Pelliccioni on tässä sarjan toisessa osassa entisestään rikastanut tyyliään – osittain kyse on varmasti myös siitä, että kirjan keskushenkilö on kuvataiteilija, jolle väreillä, intensiteetillä ja tunteilla on luomistyössä jos mahdollista vielä isompi merkitys kuin sanataiteilijalle.

Sanna Pelliccioni maalaa komeaa ajankuvaa välillä myös kollaasitekniikalla. Kontrasti Firenzen jyhkeiden kaupunkinäkymien ja suomalaisten maisemien välillä on tehokas. Pelliccioni havainnollistaa Thesleffin edelläkävijän rohkeutta tämän kotiuttaessa ekspressionismia suomalaiseen kuvataiteeseen –  Ellen! -kirjan kuvituksessa on nimittäin samaa tunnistettavaa, taidesuunnalle ominaista konkreettista tunnelatausta, tiukkoja, puhuttelevia katseita sekä hennon ja jykevän viivan vaihtelua.

Leena Virtanen on tiivistänyt Thesleffin elämänvaiheet lyhyeen, mutta ilmaisuvoimaiseen muotoon siten, että lukijalle tulee halu täyttää aukkokohdat ja hankkia lisää tietoa muualta.

Perheen tuki ja kannustus tulevat kauniisti esiin Thesleffin identiteetin ja taiteellisen kutsumuksen kuvauksessa. ”Minä olen taiteilija – siinä kaikki” Ellen kirjoittaa siskolleen Thyralle päästyään 15-vuotiaana Ateneumin piirustuskouluun. Taiteilijan identiteetin ja elämän taitekohdat tulevat kiteytetysti esille ilman vuosilukujen turhaa painolastia.

Kuka mahtaa olla seuraava supernainen, joka pääsee Virtasen ja Pelliccionin työpöydälle – kenties Tove Jansson tai Helene Schjerfbeck?

Päivi Heikkilä-Halttunen