Valaan kokoisia asioita

Mikko on metsässä kuin kotonaan. Hän huomaa pienimmätkin otukset ja ”melkein kuulee, miten sammal maatuu ja haavanlehti muuttuu hitaasti ruskeaksi pitsiksi”. Eräänä päivänä sittisontiainen viittoo hänet mukaansa ja poika kohtaa yllätyksen: kallion päällä on valtava, väsymyksestä huohottava valas.

Mikko tajuaa, että hänellä on Tehtävä. Hän ryhtyy kantamaan valaalle vettä ja märkiä pyyhkeitä ja onkimaan sille kaloja. Yksin hän ei kuitenkaan selviä. Sontiaisen on saatava liikkeelle kaikki metsän pikkuotukset. Yhteisvoimin valas saadaan ruokittua ja lopulta vieritettyä mereen.

Valas rinnastuu jo kertomuksen alussa hauraaseen, sairastavaan isoäitiin, josta Mikko on tottunut koulun jälkeen pitämään huolta. Isoäiti on kertonut pojalle metsän asukkaista, ja hänen ympärillään vilahtelee perhosia, toukkia ja kärpäsiä. Vaikka sitä ei sanota, isoäiti on jo lähestymässä maata, tulossa osaksi luontoa.

Kustantaja luonnehtii Valaankantajaa tarinaksi huolenpidosta, mutta se on enemmän. Kirja kertoo kuolemanpelosta, eron vaikeudesta ja surusta, mutta osoittelematta, kuvien ja symbolien kautta. Sontiainen, egyptiläisten pyhä pillerinpyörittäjä, näkyy kirjan alussa vasten aurinkoa edustamassa kuolemattomuutta, ja isoäidillä on kaulassaan suojeleva skarabee-koru. Unessa isoäiti näkee kissaihmisen, joka houkuttaa häntä mukaansa. Kun valas on saatu mereen, isoäitikin ilmestyy rannalle ja koskettaa valaan otsaa. Lähtö on edessä, mutta vielä valaan kadotessa sontiainen istuu Mikon olkapäällä.

Vierula kirjoittaa preesensissä, tarkasti ja eläytyen niin, että Mikon kokemukseen uskoo. Realisti voi lukea kertomuksen pojan kuvitelmana, fantastikko maagisena realismina. Keskiössä on lapsen kokemus, jonka valtavuus välittyy myös Nora Surojeginin taidokkaista mustavalkoisista kuvista. Niissä on huimaa liikettä ja rinta rinnan pieni ja suuri, valo ja varjo, läheisyys ja rajaton kaukaisuus.

Tuula Korolainen