Suloisenhaikea rakkaustarina

Rakastuminen on matka kodin kiintymyssuhteiden ulkopuolelle. Inka Nousiainen tehostaa tätä oivallusta kuvaamalla Pii-nimisen tytön rakastumista karkumatkana.

Satu Kettusen värikylläiset kuvitukset boheemeista interiööreistä tarjoavat myös lukijalle karkumatkan harmaasta arjesta. Ne ilmentävät niitä hiljaisia hetkiä, jolloin joku on yksin tai ei sanota mitään, jolloin kaikki jää itse koettavaksi. Lasten kasvot ovat nukkemaisen pelkistettyjä, mutta katseen suunta kertoo paljon. Inka Nousiaisen sanat puolestaan maalaavat kuvan tytöstä, joka tietää mitä tahtoo ja joka etsii avarakatseisesti uusia elämyksiä. Arvoituksellinen Peik, joka ei pidä toisista ihmisistä, on karkumatkan tärkein kokemus.

Pii päätyy Pensionaatti Paradaisiin, jossa hänen tätinsä viettää kesää. Pensionaatti kuvataan kodin vastakohtana. Ihmiset eivät tunne toisiaan ennestään, mutta he solmivat uusia suhteita. Kodin järjestyksen ja rutiinien sijaan tehdään mitä huvittaa ja antaudutaan hulluttelulle. Meren läsnäolo on tärkeä: ”Minusta tuntui huimalta, ettei meri ollut koskaan kokonaan hiljaa, ja mitä kaikkea olikaan meren sylissä, kalat ja vesikasvit ja pohjan kivet, valaat ja aarteet uponneessa laivassa, pudonneet silmälasit, sininen sandaali, puhelimet joihin vain aalto vastaa.”

Meri on myös elementti, jossa Pii tapaa unessaan avoimemman Peikin. Heidän lentonsa aaltojen alla ja päällä käsikkäin on aito, jopa eroottiseksi tulkittava kohtaaminen. Nousiainen käyttää myös perhosen toukkaa symboloimassa lasten ihastumisen varhaista luonnetta.

Ensimmäiseen ihastumiseen kuuluu vääjäämättä myös eron tuska. Peik jättää kuitenkin eläinkorvaisen hupparinsa Piille. Kotiin palatessaan Pii tietää, että Peik tulee vielä pitämään ihmisistä. Pii on muuttanut Peikiä siinä missä Peik häntä.

Nousiainen ja Kettunen ovat jälleen onnistuneet luomaan kuvakirjasta kokonaisuuden, joka laittaa lukijankin aistit pörhölleen ja muistuttaa kohtaamisten taiasta.

Maria Ihonen