Lasten ja nuorten lukeminen on keskeinen tulevaisuuden sivistys- ja elinvoimakysymys. Siksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden aseman tarkka tunnistaminen kirja-alan kokonaisuudessa on välttämätöntä.
Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta julkaistiin 23.4.2026. Selvityksen tarkoitus on muodostaa kokonaiskuva kirja-alasta, kirjallisuudesta ja soveltuvin osin lukemisesta Suomessa. Selvitys on osa kulttuuripoliittisen selonteon jatkotoimia ja se toimii pohjana kansallisen toimenpideohjelman laatimisessa kirjallisuuden tukemiseksi. Lastenkirjainstituutin huomiot selvityksestä keskittyvät lasten- ja nuortenkirjallisuuden asemaan sekä lasten ja nuorten lukemisen tukemiseen.
Selvityksessä lapset ja nuoret tunnistetaan kohderyhmänä, jonka lukemisen edistäminen on erityisen merkityksellistä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja lukemisen kannalta ehdotetut toimenpiteet, kuten koulukirjastotoimintaan liittyvien käytänteiden yhdistäminen, Seinäjoen valtakunnallisen lasten- ja nuortenkirjastotyön erityistehtävän vahvistaminen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvonlisäveron alentaminen ovat toimivia ratkaisuja. Samoin lukutaitotyön kehittäminen laajassa valtakunnallisessa yhteistyössä on hyvä malli, jota kohti opetushallituksen lukutaito-ohjelma on viime aikoina suuntautunut, mutta toistaiseksi liian vähäisin resurssein. Tärkeää on, että raportissa on tunnistettu kirjoittamisen opetuksen ja sanataidekasvatuksen merkitys.
Raportissa ei kuitenkaan täysin tunnisteta lasten- ja nuortenkirjallisuuden erityispiirteitä osana kirja-alaa. Esimerkiksi nuortenkirjallisuutta ei huomioida lastenkirjallisuudesta erillisenä kokonaisuutena, jolla kuitenkin on kirja-alan ja lukutaidon tulevaisuuden kannalta olennainen merkitys, mutta erilainen asema kirjamarkkinoilla ja kirjan elinkaaren osalta. Nuortenkirjallisuuden merkitys nousisi paremmin esiin, jos sitä käsiteltäisiin jatkossa omana kategorianaan kirja-alan tilastoinnissa, tukimuodoissa ja toimenpideohjelmassa. Kuvittajien ammattiryhmää käsiteltäessä ei ole tuotu esille kuvituksen kasvavaa merkitystä etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, kun koko ajan suurempi osuus lastenkirjallisuudesta on nelivärikuvitettua. Kirjailijaliiton kannanotossaan (13.5.26) esille tuoma huoli kirjailijoiden aseman sivuuttamisesta koskee yhtä lailla lasten- ja nuortenkirjailijoita.
Raportissa määritellään kaksi merkittävää nivelvaihetta lapsille ja nuorilla. Kirjallisuuden tarjonnan ja lasten lukuinnon kannalta tärkein nivelvaihe, johon toimenpiteitä tarvitaan, on raportissa mainitun 9–10-vuotiaiden sijaan pikemminkin 11–12-vuotiaat. Monet 9–10-vuotiaat ovat innokkaita lukijoita, niin kutsutussa ahmimisvaiheessa, ja heille suunnattua kirjallisuutta julkaistaan laajasti. Suurimmalla osalla lukeminen vähenee nimenomaan alakoulun viimeisinä vuosina 5. ja 6. luokalla. Varhaisnuorille suunnattua kirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt aiempaa enemmän, mutta sitä julkaistaan edelleen vähemmän kuin 9–10-vuotiaiden kirjoja, eivätkä opettajat useinkaan tunne tämän ikäisten kirjallisuutta. Alakoulun viimeiset luokat, jolloin työskennellään tutussa ryhmässä oman luokanopettajan ohjauksessa, ovat keskeisiä lukutaitoon ja kirjallisuuden liittyvien asenteiden muodostumisen kannalta.
Raportissa on keskitytty kirjoittamis- ja kirjailijakoulutukseen ja esillä on myös sanataidekasvatus. Lasten- ja nuorten kannalta on tärkeää tunnistaa sanataidekasvatus omana pedagogisena ja taiteellisena kenttänään, ja sen asemaa tulee vahvistaa osana koulutusjärjestelmää, lukutaitotyötä ja kulttuuripolitiikkaa. Raportissa ei huomioida kirjallisuusosaamisen merkitystä opettajankoulutuksessa ja opettajien täydennyskoulutuksessa, vaikka se on lasten ja nuorten lukemisen kannalta on erityisen tärkeää. Sen lisäämisellä voisi olla suoraan vaikutusta lasten ja nuorten lukuintoon. Nykyisellään kirjallisuuden osuus opinnoissa on aivan liian vähäinen, minkä seurauksena sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisten että opettajien ajankohtaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntemus voi olla hyvin suppeaa ja sen kehittäminen jää oman kiinnostuksen varaan.
Kirjallisuuden julkaisumääriä käsitellään raportissa, mutta tilastoissa ei huomioida Lastenkirjainstituutin julkaisemia Kirjakori-tilastoja, joissa tuotetaan tarkkaa tietoa erityisesti lasten- ja nuortenkirjoista. Vertailukohtana voisi mainita myös Ruotsin lastenkirjainstituutin Bokprovning-tilastot; esimerkiksi sivulla 20 mainittu käännöskirjallisuuden osuus lasten- ja nuortenkirjoista on sekä Suomessa että Ruotsissa lastenkirjatilastojen mukaan suurempi kuin mainittu 10–15 prosenttia. Tilastolähteiden puutteellinen käyttö heikentää kokonaiskuvan luotettavuutta ja vaikeuttaa päätöksenteon pohjana olevan tiedon vertailtavuutta.
Kirja-alan ekosysteemiin raportin alussa ei ole sisällytetty lainkaan kirja-alan järjestöjä, joilla on suuri merkitys niin tekijöiden edunvalvonnassa, apurahojen jakajina, kirja-alan yhteishankkeiden toteuttajina, kirjallisuusviennissä, kirjailijavierailuissa (kirjailijoita työllistävä vaikutus) kuin kirjallisuuskentän valtakunnallisessa kehittämisessä. Järjestöt eivät ole pelkästään tukitoimijoita, vaan keskeinen osa kirja-alan infrastruktuuria. Järjestöt mainitaan kyllä raportissa myöhemmin, mutta hyvin suppeasti. Erikoiskirjastot-kohdassa ei ole mainittu Lastenkirjainstituutin ylläpitämään lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoiskirjastoa, jossa kuitenkin tehdään merkittävää valtakunnallista työtä nimenomaan tällä tärkeällä alalla, tuotetaan tilastoja ja tuetaan yleisten kirjastojen työtä.
Kuten raportissa todetaan, lukutaitotyötä olisi hyvä koordinoida keskitetysti. Hankepohjainen toiminta on kuitenkin pitkään ollut lähes ainoa mahdollinen tapa saada rahoitusta lukutaitotyöhön. Lasten ja nuorten lukemista tukevat toimintamallit sivuutetaan raportissa ikään kuin hankepohjaisesti toteutettuna niillä ei olisi merkitystä ja vaikutusta. Vaikka esimerkiksi Lastenkirjainstituutin toteuttamista ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamista Lukuklaani yläkouluille ja Selkopolku-hankkeista ei ole syntynyt pysyviä ohjelmia, on niiden vaikutuksia tutkittu ja niistä saadut kokemukset ovat hyödynnettävissä tulevaisuuden lukutaitotyön taustana.
Hanketyöstä on hyvä liikkua kohti pysyviä rakenteita, mutta kun hankerahoitus on pitkään ollut ainoa malli työn rahoittamiseen, ei asiasta voi moittia hankkeita vaan pikemminkin tulisi löytää ratkaisuja, joilla hankkeiden olennaiset ja toimivat ratkaisut saataisiin osaksi rakenteita eri toimijoiden yhteistyönä. Tarvitaan valtakunnallinen malli, jossa toimiviksi todetut hankkeet integroidaan pysyviksi rakenteiksi kirjastojen, koulujen ja kulttuuritoimijoiden yhteistyönä.
On välttämätöntä, että jatkotyössä huomioidaan kirjallisuuden elinvoiman ja lukutaidon kehittämisen kannalta lasten- ja nuortenkirjallisuuden erityispiirteet ja sen tekijöiden asema, ja että päätöksenteko perustuu laajaan asiantuntijakuulemiseen.