Sisällys
Lastenkirjaklassikko ei kaipaa turhia korulauseita, Päivi Heikkilä-Halttunen
Tove Janssonin Muumi-sarja klassikkona, Maria Laakso
Kustantajien ajatuksia lastenkirjaklassikoista, Päivi Heikkilä-Halttunen
Kirjallisuusarkistot lastenkirjatutkimuksessa, Hellevi Hakala
Rasmus Nallen suosio eri lukijasukupolvien keskuudessa, Päivi Heikkilä-Halttunen
Lastenkirjaklassikot pelikorteissa, Kari Elkelä
Kompassi: Klassikkojen selkomukautus, Silja Vuorikuru
Seula
Haavi
Puntari
Summary, Maria Lassén-Seger
Pääkirjoitus: Lastenkirjaklassikko ei kaipaa turhia korulauseita
Yltäkylläiset adjektiivit korostuvat nykyisin tiuhaan kirjallisuuskeskustelussa: liki joka toinen tai ainakin joka kolmas kirjailija on rakastettu, luettu, suosittu, arvostettu, ansioitunut, palkittu, kiitetty tai jopa ylistetty. Moiset laatusanasumat tuntuvat erityisen koomisilta puhuttaessa lasten- ja nuortenkirjoista. Tästä kirjallisuuden alueesta kirjoitetaan enää niukasti perinteistä kirjallisuuskritiikkiä, joten jää epäselväksi, kenen arvostukseen ja määrittelyyn luonnehdinnat perustuvat.
Erilaiset kirjallisuuspalkinnot nostetaan kustantajien kevät- ja syyskatalogien ja mainosten lisäksi entistä useammin esille myös arvioissa ja haastatteluissa, etenkin jos tekijä on saanut Finlandia-palkinnon tai yltänyt ehdokkaaksi. Joskus kerrotaan hänen jopa kahmineen useita palkintoehdokkuuksia! Kun kyse on todellisesta megaluokan tekijästä, puhutaan ”joka mittarilla arvioituna poikkeuksellisesta suurmenestyksestä”.
Lasten-, nuorten- tai aikuistenkirjailijoina vasta debytoivia kuvataan yleensä kotipaikan ja ammatin lisäksi melko hillityillä adjektiiveilla, kun todetaan heidän esikoisteoksensa olevan esimerkiksi omalakinen tai omaääninen.
Kirjailijahaastatteluissa varsinaisen teoksen kuvaaminen jää usein kirjailijan persoonan jalkoihin, kun oletetaan lukijoiden olevan kiinnostuneempia karismaattisen kirjailijan elämästä. Kirjallisuus ja siitä nauttimisen ja kuluttamisen tavat muuttuvat jatkuvasti, ja eittämättä jotkut uudetkin käytännöt voivat olla tervetulleita. Silti haluan uskoa, että kirjailijan statusta kuvaavien adjektiivien ja tämän yksityiselämään liittyvien yksityiskohtien paljastusten sijaan kirjan ostaja tai lainaaja hyötyisi enemmän saadessaan tietoa teoksen ominaislaadusta, esimerkiksi sen tavasta uudistaa kirjallisuutta tai asettua kirjallisuuden jatkumoon.
Todellisten lastenkirjaklassikoiden kohdalla nuo alussa mainitut laatumääreet pätevät kuitenkin aukottomasti. Klassikoksi tuleminen edellyttää sekä lapsi- että aikuislukijoilta pitkäkestoista ja kyseenalaistamatonta, lojaalia ja vankkaa rakkautta teosta kohtaan. Niinpä kuluvana vuonna 2025 juhlavuottaan viettäviä klassikkoja, ensimmäisen muumikirjan Småtrollen och den stora översvämningen ja Pippi Långstrumpin luoneita Tove Janssonia ja Astrid Lindgreniä kuvaillaan kustantajakatalogeissa varsin ytimekkäästi: ensin mainittu Jansson on esimerkiksi ”Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija” ja Lindgren ”maailman luetuin lastenkirjailija”.
Vuoden viimeinen Onnimanni valottaa monesta eri kulmasta sekä klassikoituneita että omana aikanaan suosittuja lasten- ja nuortenkirjoja.
Päivi Heikkilä-Halttunen
Tiivistelmä
Vuoden viimeinen Onnimanni keskittyy klassikoihin sekä omana aikanaan suosittuihin, mutta sittemmin unohtuneisiin lastenkirjoihin. Suomalaisista lastenkirjaklassikoista Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja Småtrollen och den stora översvämningen ilmestyi 1945.
Pääkirjoituksessa päätoimittaja Päivi Heikkilä-Halttunen tuo esille kirjallisuuskeskustelussa yleistyneen ilmiön, jossa monia kirjailijoita kuvataan ylistävillä adjektiiveilla. Lasten- ja nuortenkirjojen mediassa saama huomio on entisestään vähentynyt, joten jää epäselväksi, kenen arvostukseen luonnehdinnat perustuvat. Sitä vastoin lastenkirjaklassikoiden ja niiden tekijöiden määrittelyssä ei ylisanoja tarvita, koska teokset ovat osoittaneet lumovoimansa useamman lukijasukupolven keskuudessa.
Maria Laakson essee tarkastelee Janssonin Muumi-sarjaa, joka on saavuttanut klassikon asemansa vähitellen. Ensimmäinen 80 vuotta sitten ilmestynyt muumikirja oli vielä episodimainen ja se ammensi avoimesti vaikutteita aiemmasta lastenkirjallisuudesta. Lastenkirjaklassikolta vaaditaan nykyisin ketteryyttä ja taipuisuutta, olipa kyse eri julkaisualustoista, mukautuksista tai rakastetun kirjan pohjalta tehdyistä kaupallisista tuotteista. Hyvä esimerkki on Yhdysvalloissa Brooklynissä syntynyt kohu, kun Haisulin hahmossa nähtiin karrikoituja ja stereotyyppisiä piirteitä rodullistetuista ihmisistä.
Onnimannin toimitus pyysi neljän kustantamon lasten- ja nuortenkirjallisuudesta vastaavia kustantajia pohtimaan mm. sitä, ovatko klassikkojen syntymekanismit muuttuneet nykytilanteessa, kun lastenkirjallisuuden sykli on nopeutunut. Jos mittarina käytetään suuria myyntimääriä ja useampia painoksia, hyvinkin uudet lastenkirjat voivat nykyisin ainakin osittain täyttää klassikon tunnusmerkit. Epävakaa yhteiskunnallinen tilanne näyttää olevan erityisen suotuisa lastenkirjaklassikoille, joista lukijat löytävät turvan tunnetta.
Hellevi Hakala on tutkinut 1920–30-luvun suomalaisia tyttö- ja poikakirjoja ja hyödyntänyt paljon erilaisia arkistolähteitä. Artikkelissaan Hakala havainnollistaa, kuinka arkistoaineistojen digitointi on sekä helpottanut että hankaloittanut tutkijan työtä. Vaikka aineisto on näennäisesti helposti tavoitettavissa, tutkijan on silti edelleen hyväksyttävä arkistoaineiston sattumanvaraisuus ja päätettävä, missä vaiheessa materiaalia on riittävästi.
Tanskalaiset Carla ja Vilhelm Hansen loivat Rasmus Nallen alun perin sarjakuvahahmoksi 1950-luvulla. Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki ja tietokirjailija-kustantaja Juri Nummelin ovat lukeneet Rasmus Nalle -sarjakuva-albumeita ja kuvakirjoja omassa lapsuudessaan ja palanneet niihin uudelleen myös aikuisiässä. He ovat vakuuttuneita siitä, että Rasmus Nallen mutkaton optimismi ja yhteisöllinen elämänasenne puhuttelee yhä 2020-luvulla.
Rakastettu lastenkirja voi jatkaa elämäänsä myös erilaisissa painotuotteissa. Monipuolisesti keräilyä harrastava Kari Elkelä on kartoittanut lapsille suunnattujen pelikorttien historiaa. Artikkeliin hän on poiminut kiinnostavia esimerkkejä Suomessa ilmestyneistä klassikkokirjojen tai -satujen pohjalta toteutetuista pelikorteista.
Klassikon aseman saavuttaneista lastenkirjoista tehdään nykyisin myös yhä enemmän selkomukautuksia. Selkokirjailija ja -mukauttaja Silja Vuorikuru havainnollistaa, millaisia ratkaisuja hän joutuu tekemään, kun teoksen juonta on pakko karsia tai monet kirjan tapahtumat tai ilmaisut ovat nykylapsille jo vieraita. Selkomukautus on yksi hyväksi havaittu keino tasa-arvoistaa lukemista.