Maailman tärkeintä kirjallisuus -podcast
Litterointi
Vieraana Marianna Lammi ja Antti Nylén. Toimittajana Noora Raiskio.
Noora: Tervetuloa. Kuuntelet Maailman tärkeintä kirjallisuutta -podcastia. Olen Noora Raiskio Lastenkirjainstituutista ja tänään me keskustellaan veganismista ja eläinten oikeuksista lastenkirjallisuudessa. Mulla on studiossa tänään Antti Nylén, kirjailija Helsingistä, tervetuloa.
Antti: Kiitos.
Noora: Ja Marianna Lammi, tutkija Turun yliopistosta, tervetuloa.
Marianna: Kiitos.
Noora: Lähetin teille alkukysymyksen sähköpostitse ennen tätä nauhoitusta. Eli pyysin teitä miettimään, mikä on teidän mielestä se syy, miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus on teidän mielestä tärkeää. Toivottavasti sellainen löytyy. Eli, olkaa hyvä, kumpi vaan.
Antti: Niin no, se on hyvä kysymys, joka voidaan tietysti yleistää niin, että miksi kirjallisuus on tärkeää yleensä ottaen. Mutta voi ehkä puolustaa sellaista argumenttia, että miksi lastenkirjallisuus on vielä tärkeämpää kuin muu kirjallisuus. Jos kirjallisuus nyt yleisesti on sellaista kirjoitusta, ajattelua, taidetta, joka yrittää saada maailmasta selkoa, niin kuin todeta merkityksiä siellä missä niitä on ja todeta että jossakin paikassa taas niitä ei ole, vaikka niin väitetään. Eli tällaista maailman kirkastamiseen pyrkivää taidetta on kirjallisuus, niin lapsethan on siinä erikoisessa tilanteessa, että nehän ei paljonkaan tiedä maailmasta vielä, jatkuvasti saa uutta tietoa. Niille kaikki on ikään kuin ihannoiden ajatellen uutta. Yhtä luonnollista olisi nähdä kirahvi tuossa kadulla kuin moottoripyörä. Asioiden otanta on ikään kuin kesken, niin tämmöisessä tilanteessa kirjallisuus voisi toimia sellaisen ohjaavana tekijänä, joka erottelisi sellaisia asioita, jotka on todellisia ja merkittäviä, ja semmoista mikä on kuvitteellista tai haitallista, taiteen keinoin. Kun maailmahan on aika sekava ja absurdi, niin taiteet voi tehdä siitä jotenkin siedettävämmän ja merkityksellisen.
Noora: Eli jotenkin maailman jäsentämisen välineenä?
Antti: Nimenomaan joo.
Noora: Ja sitten sellaisena, että se voi jäsentyä vähän vapaammin ehkä.
Antti: Kyllä, ja sitten tietysti ihan tärkeä seikka on se, että kielen, oman äidinkielen, sen kultivoiminen lapsena on äärimmäisen tärkeää, jotta sanavarasto ja ilmaisuvarat olisivat mahdollisimman hyvät siinä alkuvaiheessa.
Noora: Joo, kiitos. Entä Marianna?
Marianna: Tosi hieno vastaus Antilla. Mulla kun on taustaa IBBY-järjestössä ja siellä IBBYn perustaja 1940-luvulla toisen maailmansodan jälkeen totesi, että kirjat ovat yhtä tarpeellisia kuin lääkkeet, ruoka ja vaatteet lapsille, jotta esimerkiksi toisen maailmansodan kaltaiset veriteot voitaisiin jatkossa estää. Hän puhui lastenkirjallisuudesta siltana ymmärtää toisia, ymmärtää maailmaa ja ymmärtää itseään ja tästä Jella Lepmanin ajatuksesta esimerkiksi professori emerita Rudine Sims Bishop on hienosti sanonut, että lastenkirjallisuuden tehtävä on antaa peilejä, ikkunoita ja lasisia liukuovia, joiden avulla ymmärtäisi maailmaa, näkisi itsensä, näkisi toiset ja pystyisi sitten sen lasisen liukuoven avulla myös astumaan sinne toisten maailmaan. Ja täysin yhtyen siihen mitä Antti sanoi, niin mä näen lastenkirjallisuudella juuri tällaiset tehtävät ja tarkoitukset ja nehän on äärimmäisen tärkeitä, kun lapsi etsii itseään ja löytää itsensä, mutta oppii myös ymmärtämään muita. Tietenkin taiteen keinoilla voidaan mennä paikkoihin, joissa ei ole vielä oltu, tai jonne ei ikinä päästä tai harvoin päästään tai
Antti: …ei edes kannattaisi mennä
Marianna: Niin, tai joita ei ole olemassa ja tässä yhteydessä siis myös muunlajiset eläimet ja missä he elävät ja missä heitä pidetään, aukeavat lapsille potentiaalisesti kirjojen avulla.
Antti: Joo, eläinten läsnäolo lastenkirjallisuudessahan on tunnetusti suuri ja niitä on paljon henkilöhahmoina ja statisteina, lastenkirjat on täynnä eläimiä. Niinhän tämä maailmakin on, me ollaan koko ajan muiden lajisten yksilöiden ympäröimänä ihan kaupungissakin. Kun lähtee pihalle, niin kohtaa välittömästi lukuisia muita lajeja edustavia yksilöitä hyönteisistä lintuihin ja oraviin ja niin edelleen. Ei se ole mitenkään outo juttu, että niitä eläimiä on lastenkirjoissa niin paljon, kun niitä on todellisuudessakin.
Marianna: Nimenomaan.
Noora: Siinä on erittäin hyvä intro, aloitus meille.
Antti: Mielenkiintoinen suuri kysymys, koska siihen vastaus on tavallaan aika ilmeinen, sanottiin aika lailla samat asiat.
Marianna: Kyllä.
Noora: Kyllä. Tosiaan päivän kohdeteoksena on Nylénin ja Ilja Karsikkaan Eino ja suuri possukysymys ja haluaisin tietää, miksi Antti päädyit kirjoittamaan juuri tämän kyseisen kirjan.
Antti: Niin, Eino ja suuri possukysymys, nimi muuten keksittiin kustantajalla, en meinannut millään keksiä nimeä kirjalleni, joka on hyvin harvinaista, yleensä keksin nimen ensimmäisenä. Mutta joka tapauksessa se oli pitkä prosessi, niin kuin mun kirjat yleensä on. Alun perin Ilja pyysi multa tekstiä omaan konseptiinsa, omaan hahmotelmaansa, jota sitten rupesin tekemään, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Ehkä en ole sellainen tekijä, joka pystyy täyttämään toisen tekemät kehykset jollakin materiaalilla. Kuvittajana llja oli tottunut siihen, että hän antaa matskua ja sitten hän kuvittaa sen toisen ihmisen matskun. Mutta mun piti pistää kirjaan se teksti, teksti on se mikä siitä kirjasta yleensä luetaan, se on se mihin aktiivisesti keskitytään. Kuvat jotenkin sivuutetaan silmäilyllä ja sellaisella hajamielisellä asenteella, mikä on mun mielestä vähän sääli. Kuvia pitäisi pystyä lukemaan yhtä huolellisesti kuin tekstiä. Mutta joka tapauksessa mä tunsin olevani vastuussa siitä kirjan sanomasta, ja sitten rupesin pyörittelemään, että mä keksin oman konseptin ja tehdään ihan eri kirja. Ja sitten toi veganismi ja kasvissyönti on sellainen kysymys, josta olen paljon kirjoittanut esseeproosaa ja kolumnia ja vaikka mitä palopuhetta aikoinaan ja nykyäänkin, niin tarjoutui aika ilmeisenä aiheena sitten. Päätettiin tehdä ihan sellainen kompromissiton teos, jossa vaan sanotaan, että eläinten syöminen on väärin. Mutta se on tietysti hankala sanoma lastenkirjaan sijoitettavaksi, ja kysellä se oli vaikeaa se kirjoittaminen. Mutta kyllä se sitten onnistui, Otavalla oli hyvä kustannustoimitus ja Ilja oli hirveän kärsivällinen ja teki myös erinomaisia havaintoja siitä mun tekstistä kuvituksessaan. Siitä tuli aika sellainen orgaaninen, tarkoituksenmukainen paketti. Mutta kyllä mun piti sellainen aikamoinen aivojumppa siinä tehdä, sen takia siinä kesti. En ole lasten- ja nuortenkirjailija vaan tällainen älypää-esseisti.
Noora: Joo, palataan tähän hetken kuluttua. Mulla on sulle kiperiä kysymyksiä teoksen tekemisestä. Marianna, miten sä päädyit tutkimaan nimenomaan lastenkirjallisuutta ja veganisoivaa lastenkirjallisuutta?
Marianna: No mä olen ollut sellainen klassinen tosi paljon lukeva tyttö ja jotenkin kuvakirja on formaattina mua kiehtonut. Sitten kun mä aloin vaikka vähän matkustella, olen tykännyt opiskella vieraita kieliä. Ja sitten aina ulkomailta ostin kuvakirjoja, osasin sitä kieltä tai en, ja olen paljon opetellut kieltäkin sitten lastenkirjallisuuden avulla. Yliopistolla opiskelin kaikki lastenkirjallisuusaiheiset kurssit mitä oli saatavilla, mutta en sillä tavalla ajatellut sitä syvällisemmin, ennen kuin sitten itse tulin äidiksi ja kun mun vauva, tiesin kyllä, että hänestä kasvatetaan vegaani. Olin vegaani raskausajan ja imetysajan, mutta kun hän alkoi syödä kiinteitä, niin silloin julkaistiin Elina Lappalaisen ja Christel Rönnsin Nakki lautasella mistä ruoka tulee ja se oli mulle sellainen ahaa-elämys. Mä olen hirveästi lukenut lastenkirjallisuutta, olen opiskellut lastenkirjallisuutta, olen ollut eläinoikeusjärjestö Animaliassa töissä, meillä oli siellä ihan pari teosta oli myynnissä lastenkirjoja, mutta mä en tiedä, että onko eläinten syömistä käsitelty, lasten kuvakirjassa varsinkaan. Toki jotain Astrid Lindgrenin tai Beatrix Potterin teoksia oli mulla omasta lapsuudesta mielessä. Siitä se ajatuskulku sitten hitaasti lähti. Hain nimenomaan eläinkuvauksia, mutta sitten jotenkin huomasi, että aika paljon on kirjoitettu kasvissyönnistä, vegaaniksi ryhtymisestä ja tavallaan sitä kirjallisuutta tuli niin paljon ja sitä ei kukaan ollut tutkinut, niin mä vähän harhauduin sinne, vaikka se mun suuri rakkaus on juuri se muunlajisten eläinten kuvaus.
Noora: Nämä varmasti kietoutuu tosi hyvin yhteen, miten tässäkin kohdeteoksessa kuvataan samaan aikaan sitä tavallaan eläimenä olemista ja mitä on ihmisen ja eläimen väliset erot tai väliset yhtäläisyydet ja sitten se, että mitä se sitten implikoi esimerkiksi ruuan käsitteelle, mitä oli mun mielestä tosi hyvin ajateltuna paperilla tässä Einossa.
Antti: Niin se ajatus, että ihminen voi syödä melkein mitä vaan, että tunnetusti kaikkiruokainen eläinlaji, isokokoinen, melkein mikä tahansa menee alas. Mikä tahansa ei kuitenkaan ole ruokaa, se on määrittelykysymys ja päätöskysymys.
Noora: Siirrytään vähän, edelleen puhutaan Einostakin, mutta yleisellä tasolla mua kiinnostaa nimenomaan lastenkirjallisuuden ja nimenomaan fiktiivisen lastenkirjallisuuden juurikin eläinsuhde tai tähän eri lajisiin eläimiin suhtautuminen ja sitten siitä seuraten tämä ruokakysymys. Miksi valitsit nimenomaan fiktion tähän lastenkirjan välineeksi, että olisiko voinut kirjoittaa esimerkiksi lasten tietokirjaa?
Antti: Joo, se Elina Lappalaisen ja Christel Rönnsin kirja, sehän on tietokirja oikeastaan tai journalistinen teos lastenkirjallisuuden keinoin. Se vaihtoehto ei kiinnostanut mua ollenkaan, että mulla oli pakko keksiä jonkinlainen fiktiivinen, metaforinen esitystapa tälle hyvin suoralle ja yksinkertaiselle sanomalle. Kyllä sitä mietittiin paljon myös yhdessä, että miten sen asian voisi ilmaista ja ehkä siihen fokukseen tuli kuitenkin tämän päähenkilöpojan sisäinen mietiskely tai sen yksinäiset ajatukset ja niiden metafora oikeastaan on se sen salaperäinen possulelu, kaveri, mielikuvitusystävä. Se on sen sisäisen paineen metafora, se vaan kasvaa ja kasvaa, kunnes on pakko tehdä joku päätös, että mitä tälle asialle tehdään. Se oli sellainen hahmotus, jota siinä lähdettiin toteuttamaan ja tämän takia fiktio. Mutta sitten kun olen kirjoittanut myös lihan sukupuolipolitiikasta ja feminismin ja veganismin yhteyksistä, niin oli jotenkin hyvin tärkeää, että päähenkilö on poika. Myöskin se vegetaristisen sanan tuoja, se enohahmo siinä on mies, että siinä rikotaan tällaista helpommin ehkä vastaanotettavaa kuviota, jossa se tyttö on se eläinrakas herkkis. Se olisi ollut se automaattinen, mä halusin pistää pojan tuntemaan niitä tyttömäisiä tunteita muita eläimiä kohtaan ja tekemään tällaisen päätöksen. Siihen kytkeytyi tällaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia, feministisiäkin sisältöjä, joille oli löydettävä kertomakirjallisia, fiktiivisiä ilmauksia, ei lapsille voi saarnata tai polemisoida sillä tavalla kuin aikuisille.
Noora: Joo, se oli, mä juuri eilen luin Einon uudestaan ja mun mielestä siinä on tosi kiinnostava päähenkilö nimenomaan siksi, että siinä monta kertaa sanotaan, että ”Eino on vähän vakava poika” ja tottakai hän ottaa asiat tosissaan ja hän ottaa esimerkiksi tämän leikkisian tosissaan, koska hän on totinen poika. Se oli jotenkin raikas mun mielestäni ja pysäyttää lukijan just Einon sisäisten ajatusten vierelle ja kuuntelemaan sitä. Sitten taas jos meillä olisi ehkä tyypillisemmin eläinrakas esimerkiksi tyttö päähenkilönä, niin mä luulen että silloin siinä voisi ehkä käydä niin, että esimerkiksi se eläin joka kohdataan olisi esimerkiksi söpö lemmikki, mitä tässä vähän ollaan siinä ja siinä, että onko tämä Pulla-possu, onko se lemmikki vai eikö se ole lemmikki. Se vähän tappelee sitä kategoriaa vastaan, mutta sitten esimerkiksi näitä lastenkirjoja on jonkin verran, missä se eläin on tosi söpö ja ihana ja se täytyy nyt pelastaa syötäväksi tulemiselta, eikä ehkä niin anarkistinen mitä Pulla välillä on.
Antti: Niin, se on vähän rasittavakin hahmo, siis vähän tuskallinen tyyppi, ongelma.
Noora: Joo, mä rakennan tästä hienon aasinsillan Mariannan tutkimukseen. Sä olet tosiaan käsitellyt erilaisia eläinkäsityksiä lastenkirjallisuudessa ja mun mielestä siellä oli tosi kiinnostavasti kategorisoitu tällaisia erilaisia hiljentämisen strategioita, joilla eläimiä on käsitelty lastenkirjallisuudessa. Esimerkiksi se, että eläinten kohtelu esitetään tosi idyllisenä. Vaikka maatilakuvaus on tosi sellainen vanhanaikainen, ihastuttava maalaisidylli, tai sitten eläin on esimerkiksi, kaikki muut eläimet on typeriä ja tylsiä ja vähän likaisia, ja sitten sieltä nousee yksi eläin, joka on tärkeä ja johon kiinnittyy tavallaan se eettinen kysymys, että onko tämän esimerkiksi syöminen, hyötykäyttäminen, tappaminen ok. Niin miten sä olet päätynyt rakentamaan tätä teoriaa ja onko tämä edelleen sellainen, että teet töitä tämän teorian kanssa?
Marianna: Se teoria lähti rakentumaan ihan sillä, että mä vaan haalin niin paljon sellaisia lastenkirjoja, jotka otsikon tai kannen perusteella sisältää mitä tahansa kuvausta sellaisista eläimistä, joita yleisesti kasvatetaan syötäväksi. Sitten olen niitä lukenut ja etsinyt sieltä yhteisiä nimittäjiä ja sillä tavalla olen tosiaan päätynyt tällaisiin tavallaan stereotypisiin esittämistapoihin, joita tuossa juuri mainitsit, eli ihan sieltä aineistosta lähtenyt liikkeelle. Toki tällaista tutkimusta on jonkin verran nyt sitten tehty 2010-luvun ihan lopussa, sekä Portugalissa että Pohjois-Amerikassa on tutkittu kirjallisuutta, juuri lasten kuvakirjoja ja löydetty näitä samoja ilmiöitä.
Noora: Onko siinä, kun olet nimennyt nämä nimenomaan hiljentämisen strategioiksi, niin mikä niissä on tavallaan se, miksi ne on nimenomaan hiljentäviä? Mikä voisi olla tavallaan vastakohta niille eläimen kuvauksen tavoille, jolloin se ei olisi enää hiljentävä?
Marianna: Ne on ehkä hiljentäviä strategioita sen takia, että ne välttävät esittämästä niitä kiperiä eettisiä kysymyksiä muunlajisista eläimistä, joita kasvatetaan syötäviksi tai kulutettaviksi. Ne antaa hyvän omantunnon helposti. Ne on ehkä sellaisia nostalgiaretkiä sen kirjan kirjoittajalle, kuvittajalle ostajalle tai lainaajalle, sille joka lukee ehkä sille pienelle lapselle, omaan lapsuuteen tai jonnekin vanhempien, isovanhempien lapsuuteen. Siinä mielessä ne hiljentää, ja tietenkin ne monessa kohtaa toimii, tutkija Carol Addams puhuu tällaisista poissaolevista viittauskohteista, eli tavallaan on esimerkiksi eläinperäistä ruokaa, mutta siinä ruuassa ei enää näy sitä eläintä joka eli, joka tapettiin sen ruuan tähden, että sen tyyppistä hiljentämistä niissä on. Tosi usein esimerkiksi sitä idyllistä kuvausta tai sitä, että se syötäväksi kasvatettava eläin kuvataan tällaisen sisään-ulos -logiikan perusteella, eli tyhmänä, yksinkertaisena, lähinnä ruuasta motivoituneena, runsaasti ulostavana, koska kakkajutut on tosi muotia lastenkirjallisuudessa, sitten myös runsaasti tuottavana. Varsinkin maito ja munat on usein tosi banaalisti kuvattu lastenkirjallisuudessa vähän sellaisina hassuina kehollisina juttuina, ikään kuin se ei olisi se ainoa syy, minkä takia näitä eläimiä laajamittaisesti kasvatetaan. Nämä eläimet on jalostettu aika äärimmilleen, ja tuotannossa myös ylläpidetään sitä runsasta tuotantoa. Niin tällä tavalla perustellaan sitä, että kulutetaan ja syödään näiden eläinten kehoja. Sillä tavalla ajattelen, että se on sitä hiljentämistä, sillä hiljennetään sitä eläimen itseisarvoa, että ilmankin sitä tuottoa tai tuotantoa se eläin olisi arvokas. Tosiaan harvoin sieltä nousee sellaisia persoonallisia subjekteja, toimijoita, ja sitten jos nousee, niin harmillisen usein, ei toki nykyään enää, niin tavallaan muiden vertaistensa kustannuksella sieltä nousee se yksi poikkeusyksilö vaikkapa esiin. Sitten taas miten sitä voisi rikkoa, mikä on se vastakohta sille, on sellaiset empatiaa esimerkiksi muunlajisia eläimiä kohtaan herättävät teokset. Sellaiset jotka antaa itseisarvoa muunlajisille eläimille, kuvaa heitä toimijoina, joissa on nähdäkseni sekä samanlaisuutta meidän ihmisten kanssa, että sitten myös vissiä erilaisuutta, toimijuutta, se tulee sitten esimerkiksi lajityypillisen käyttäytymisen myötä. Meillähän on paljon samoja perustunteita, paljon samoja perustarpeita esimerkiksi niiden eläinten kanssa, joita yleisimmin syödään. Mutta sitten myös olemme hyvin erilaisia, valitsemme erilaiset nukkumapaikat ja perhemuodot, ja tarvitsemme ihan erilaisia asioita voidaksemme hyvin. Niin tällaisia tapoja, ja sitten on tietysti paljon taiteellisempia, niin kuin vaikka tuossa Antin kirjassa tavallaan se sika on ruokaa, on etualaistettu ja Pulla itse sanallistaa sen, että minut on tehty sellaisesta aineesta, joka on tarkoitettu syötäväksi. Että nämä ovat tällaisia imaginäärisempiä keinoja.
Antti: Tässä on jotain sellaista meneillään, että lapsethan kasvatetaan sellaiseen ajatukseen, että lihansyönti on luonnollista ja normaalia. Meidän yhteiskuntahan perustuu eläinten hyväksikäytölle ja se on täysin normalisoitu. Mutta silti on sellainen piilotettu, tukahdutettu, salainen ahdistus monien ihmisten mielessä, että se ei ehkä ole kuitenkaan ihan ok. Sen tukahduttamiseen, sen pienen heikon äänen vaientamiseen tarvitaan aika paljon lisää propagandaa. Jotenkin se on mulle aina ollut niin hirveän yksinkertainen kysymys, että eläinten syöminen on väärin. Se on väkivaltaa ja turhaa ja kaikin puolin hirvittävää todellisuutta, josta pitäisi päästä eroon nopeasti. Tämä on mulle jotenkin niin yksinkertainen kysymys, että ryhtykää nyt jo vegaaneiksi, miksi ette jo ryhtyneet, että lopettakaa luojan tähden. Tämä oli se sanoma, jota siinä kirjassa yritän tavallaan nostaa pöydälle, kertakaikkiaan ei käy, lopettakaa ja näin, ja se taas nostaa tämän propagandan kysymyksen esiin. Mä myös ajattelin omassa kirjassani, että se on propagandaa, se on vaikuttamaan pyrkivää, jollain tavalla ehkä yksinkertaistettua sisältöä, joka tekee aika kovia rajauksia. Siinä unohdetaan monia kysymyksiä ja keskitytään tähän yhteen ainoaan. Se on ehkä propagandan määritelmä ennemmin kuin se, että sillä yritetään saada joku valhe läpi menemään tyhmille ihmisille. Niin kuin tämä propaganda ikään kuin arkikäsitys siitä, mutta ei propaganda välttämättä ole epätotta, se on vaan yllättävää tietoa, se on ehkä joku provokatiivinen väite tai jotakin vanhaa mallia murtamaan pyrkivää ajattelua. Se on aina jotenkin huimaavaa miettiä, että miten erilainen maailma voisi olla, niin monet asiat voisivat olla mahdollisia, ne ei vaan ole. Yksi kysymys on tämä lihansyönti, se voitaisiin vaan ottaa pois. Se ei olisi mikään mahdoton tehtävä, mutta jollain tavalla meillä ei ole siihen rohkeutta eikä valmiuksia, tai siis se ei näytä mahdolliselta, että se toteutuisi. Siis tämmöisiä epätoivoisia kysymyksiä siinä on, mutta mun pointti oli se, että se tämmöisen laajentamisen ja hyssyttelyn estetiikan ja politiikan vastapainona olisi vaan sanoa suoraan, meat is murder, asia on yksinkertainen.
Noora: Joo, ja siis lastenkirjallisuudellahan on tämä toisaalta on tämä tosi ”think about the children”, että ne menevät rikki, jos niille kertoo pahoja asioita maailmasta, mutta sitten toisaalta myös tämä lähes kapinallinen pohjavire siitä, että lapset tietävät kyllä, lapset ovat fiksuja ja osaavat ajatella. Tässäkin kirjassa se sanotaan sivulla, että minulla on omat aivot, osaa käyttää niitä. Ehkä siinä on se, että tämä kytkeytyy tosi hyvin myös siihen lastenkirjallisuuden perinteeseen, että sanotaan suoraan, kyseenalaistetaan se tavallaan aikuisten tekemä valta, aikuisten tekemät säännöt. On tosi mielenkiintoinen ajatus että olisi sekä hyväksyttyä lastenkirjallisuutta että myös propagandaa, mikä varmaan herättää kuulijoissa ensimmäisenä hätähuudon, että apua, tämmöistä.
Antti: Mulla on itsellä vähän sellainen olo, että tuo kirja ei saanut kovin laajaa yleisöä, että se tavoitti ennen kaikkea jo näin vegetaristisesti ajattelevat perheet, jos jotkut. En tiedä siitä Elina Lappalaisen tekstistä, että miten se päätyi lihansyöjäperheisiin, onko sulla käsitystä?
Marianna: Ei mullakaan mitään selkeitä lukuja ole, mutta olen ymmärtänyt, että se on ollut monta vuotta lainatuimpien lastenkirjojen listoilla kirjastoissa ja sitä on hankittu koulukirjastoihinkin. Olen aika paljon sijaistanut tai keikkaillut opettajana, niin olen nähnyt sitä käytettävän kouluissa eli silloinhan se tietysti tavoittaa…
Antti: Se kuulostaa hyvältä, se olikin maltillisempi sanomaltaan kuin mun kirja, tietenkin, ja mä myös pyrin itse siihen, että se aikuinen olisi poissa sitä filtterin asemasta, että on tehty lapsille, jotka osaa lukea.
Marianna: Nimenomaan, ja se näkyykin siinä sun kirjassa ja se on myös pidempi kun vertaa miten vaikka kouluissa sitä voi käyttää. Sitten taas siinä Nakki lautasella -teoksessa sieltähän voi lukea yhden lyhyen luvun esimerkiksi, kun neljännellä luokalla käydään läpi tuotantoeläimiä koulussa, että se on siinä suhteessa monikäyttöisempi, mutta sitten siinä tulee aina se aikuisen filtteri. Ja piti tuosta propagandasta sanoa, että on helppo tunnistaa se propaganda silloin kun se on normin vastaista, mutta silloin kun normalisoidaan jo normaaliksi koettua asiaa, kuten lihansyönti, niin silloinhan me ei tunnisteta sitä…
Antti: Unohdin sanoa juuri tämän tärkeän aspektin siinä. Nämä maito ja terveys -julisteet ruokaloiden seinillä on mitä parhain esimerkki ihan hirvittävästä propagandasta.
Marianna: Kyllä, ja sitähän tämmöiset kriittiset sosiologit Matthew Cole ja Kate Stewart on tutkineetkin Isossa-Britanniassa, että kun se alkaa sieltä äidinmaidonkorvikkeista ja sieltä, että tavallaan esimerkiksi korviketta juovaa vegaanivauvaa ei voi olla olemassa ja niin edelleen. Se lähtee tosi pienestä ja ihan ensileluista ja ensikirjoista ja sitten se jatkuu päiväkodeissa, kouluissa, tällaisissa instituutioissa, toisaalta leluissa, kirjoissa, animaatioissa, peleissä tämä indoktrinaatio.
Antti: Joo, tämä ei todellakaan ole mikään porvarillinen ajatus siitä, että vanhemmat kasvattavat lapsensa ja tekevät siitä mieleisensä, että se on vanhempien ja perheen juttu, kun se on niin laaja koko yhteiskunnan kuvaston ja mekaniikan, kaiken median tuottama vaikutus.
Marianna: Kyllä, mutta siihen pitää hoksauttaa, että me nähdään se, että ihan totta, että ehkä just kun itsellä on vegaanilapsi niin hän on niin paljon parempi vegaani kuin minä, koska hän näkee ihan eri tavalla ne asiat.
Antti: Joo, se naurattaa, kun jotkut satunnaiset vanhemmat ihmettelee, kyselee joskus, että miten sen lapsen saisi syömään niitä kasviksia, kun ei se suostu syömään. Niin, ehkä siksi, että olet syöttänyt hänelle lähinnä lihaa yksivuotiaasta lähtien. Tällaisia juttuja, että jossakin se vanhempien kontribuutio on siinä kasvatuksessa kysymyksessä, ruokailu tapahtuu yksityisesti, perheen piirissä, että tämä on sikäli sensitiivinen kysymys.
Noora: Mäkin palaan vielä tähän propagandan kysymykseen. Onko ehkä ajatuksena se, että jos halutaan kirjoittaa tai saada ihmiset lukemaan veganisoivaa kirjallisuutta, että se pitäisi olla enemmän tällainen in your face, huutaa sitä sanomaansa, ja olla nimenomaan, nousta tekstuaalisesti barrikadeille sen asian puolesta? Vai näettekö, että olisi mahdollista kirjoittaa ns. asenteetonta lastenkirjallisuutta, joka sitten vain olisi veganisoivaa. Vai onko tämä sellainen, että tästä täytyy tapella siellä sivutilassa?
Antti: Että voisiko olla sellaisia hiljaisia signaaleja, hiljaisia mutta johdonmukaisia vegaanisia signaaleja jossakin kirjallisuudessa. Hyvin mahdollista, mutta silloin sen pitäisi olla Harry Potterissa, sitten sen volyymi täytyisi olla tosi kova, että tällaiset tekstit tulisivat ymmärretyiksi tai jotakin, en mä tiedä.
Noora: Ehkä siis nuortenkirjallisuuden puolella jonkin verran on sitä, että esimerkiksi päähenkilön perheessä joku on vegaani, ja se nyt vaan on siellä, mutta aika harvoin sitä silloin nostetaan esimerkiksi jollekin listalle, että kirjoja vegaanisuudesta, tai kirjoja eläinten oikeuksista. Sitten se on vähän sellainen, tavallaan normaalina kirjallisen maailman sisällä, mutta sitten tämä on se mitä haen, että onko se, tavallaan vaatii vielä niin paljon sitä työtä ja tilaa.
Antti: Varmaan vaatii. Varmaan samat kysymykset koskee niin kun seksuaalivähemmistöjen esittämistä, että se ei ole hyvä idea että lastenkirjassa olisi kiintiölesbo tai jotain vastaavaa. Tv-sarjoissa on vähän alettu harrastaa tätä, että vaikka joku vammainen ihminen näyttelee jotakin henkilöhahmoa siinä fiktiossa, ja siihen ei kiinnitetä mitään huomiota.
Noora: Joo, se on ehkä just vähän hankala. Koetan miettiä sitä, että vaatiiko se sitten niin kuin taiteen tekijöiltä jotain tietynlaista. Nyt kun mainitsit sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, niin siellä puolella ollaan puhuttu siis tällaisesta own voices -kerronnasta, jossa lähinnä angloamerikkalaisessa maailmassa on vaadittu sitä, että jotta voit kirjoittaa jonkun vähemmistön näkökulmasta, niin kuulut siihen itse. Eli tavallaan voisiko tässä olla ajatusta, että esimerkiksi kirjailijan pitäisi ymmärtää vaikka vegaaniutta niin hyvin, että se laajempi maailmankuva, vaikka just se, että ihminen on eläin muiden eläinten joukossa vuotaisi siihen sivulle siinä samalla, vai voisiko sitä niinkun… tietenkin tämä on taas kysymys siitä, että kuka saa kirjoittaa ja mitä, mikä on hyvin monimutkainen, että tavallaan mikä olisi sellainen minimiymmärryksen tai minimitiedon määrä, jolla voisi lähteä kirjoittamaan veganisoivaa kirjallisuutta?
Antti: Kyllähän kirjailijalta jonkinlaista vakaumusta ja sitoutuneisuutta vaaditaan siihen kysymykseen, jota se teoksellaan pyrkii edistämään. Mutta kuinka voimakasta ja minkä laatuista, niin en osaa sanoa. Kyllä näen mahdollisena, että joku sekasyöjäkirjailija kirjoittaisi kasvissyöntiä propagoivan teoksen, voisi tulla hyväkin. Kaikki on mahdollista, ei siinä mitään, mutta onhan tämä veganismikin aika lailla sellainen, varsinkin ennen oli, ei se nykyään ehkä enää niin, identiteettikysymys että muuttuu vähän toisenlaiseksi ihmiseksi ja on vähän marginalisoitu monissa tilanteissa. Se on muuttunut viime aikoina, mutta eli se on semmoinen aika kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen kokemus kuitenkin perinteisesti.
Marianna: Niin, kyllä niin kuin ihan tuoreinta tietoa mulla ei ole, mutta itsekin silloin kun hain apurahoja, niin jotenkin tuntui siltä, että se veganismi, vaikka se on tavallaan päivän sana ja ajankohtainen, niin se on kuitenkin sellainen punainen vaate ja semmoinen luotaantyöntävä. Eli varsinkin sen sanan käyttäminen saattaa helposti liputtaa ja kategorisoida sen teoksen tavalla, jota ehkä sitten kirjailija ja kustantaja ei halua. Sitten on ehkä helpompaa tehdä niitä täsmäkirjoja aiheesta, sitten ne on sille omalle pienelle, valitulle joukolle ja tällaisena vähemmistökirjallisuutena menee. Mutta mä olen nyt itse kiinnittänyt huomiota nyt ihan kahden-kolmen viime vuoden aikana, että mä olen puhunut, että tällainen eläinkäänne ehkä on tapahtumassa nimenomaan suomalaisessa lastenkirjallisuudessa. Ensinnäkin olen bongannut tällaisia eläinten oikeudet -sanapareja lasten kuvakirjoista nyt muutamista. Se on kiinnostavaa, koska siitä ei ole silleen aikaisemmin puhuttu nimenomaan oikeuksista, ilman mitään kytköstä vaikkapa terrorismiin tai aktivismiin, että se on niinkun yksi. Sitten tällaisia hiljaisia signaaleja kasvisruuan puolesta, niin niitä on tullut aika paljon. Olen kiinnittänyt huomiota, että ehkä kuvituksissa tai tekstin tasolla saatetaan helpommin puhua kasviperäisistä ruuista kuin sellaisista ruuista, joissa olisi lihaa.
Antti: Niin, tilanteessa, jossa on tarkoitus esittää ruokaa. Eli sitten kun pitää päättää, että mitä ruokaa, niin kirjailija tekeekin valinnan, että pistää siihen falafelejä eikä lihapullia.
Marianna: Kyllä, ja siis että on esimerkiksi Pauliina Vanhatalon ja Anna Emilia Laitisen Nipistäjä-Kertussa on kauramaitopurkki ruokapöydässä, mikä on mun mielestä tosi ihastuttavaa, koska se lehmänmaitopurkki on kyllä tosi ikoninen suomalaisen ruokapöydän…
Antti: Pyhä esine
Marianna: …ruokapöydän kuvauksissa lastenkirjoissa ja tekstin tasolla saatetaan nykyään syödä linssisoppaa tai -pihvejä tai nokkoslettuja tai jotain tällaista kasvisruokaa oletettavasti. Tavallaan nämä teokset nyt eivät ole Harry Pottereita, joista mä tässä puhun, mutta kun niitä tulee aika paljon, niin silloin silläkin on joku kumuloiva merkitys.
Antti: Joo, normi alkaa murtua.
Marianna: Joo, sitä mä näen. Ja olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että nyt on harrastekanoja ihmisillä aika paljon ja myöskin minisiat, lemmikkisiat jonkun verran yleistyy, vaikka sitten tietenkin nämä pito-olosuhteet on tarkasti säännelty sikaruton ja muiden syiden takia. Mutta se on tihkunut lastenkirjallisuuteen, varsinkin tällaisiin helppolukuisiin, lyhyihin lastenromaaneihin, että on aika paljon kuvauksia sioista ja kanoista lemmikkeinä. Lemmikin asema ei tietysti ole eläinoikeudellisesti mikään helppo kysymys tai että jotenkin lemmikit voisivat hyvin pelkästään, mutta kuitenkin se mahdollistaa sellaista uutta näkökulmaa näihin eläimiin. Sekin, kun olen argumentoinut vaikka että sellainen koko ajan syövä ja kakkaava, koko ajan pirtelöä utareissaan sheikkaava lehmä on tavallaan ei kiinnostava tai jotenkin huvittava, niin sitten taas näissä teoksissa saatetaan suhtautua tosi kiinnostuneesti tai uteliaasti vaikka kanoihin tai sikoihin. Sitten on sellaisia kirjoja kuten Niina Hakalahden Tuukka-Omarille alkaa riittää tältä vuodelta, 2022, jossa sitten tutustutaan kanoihin ja pohditaan, että kun kaupat on täynnä kananmunia, että missä ne kanat on, kun me ei nähdä niitä kanoja. Hiukan on alettu mennä sinne suljettujen eläintehtaiden laitamille ja koputellaan niin kuin tässä Aika matka -tietokirjassa, niin siellä ihan konkreettisesti mennään tanskalaisen sikatilan ovelle, että miksi ne eivät avaa oviaan meille. Tämmöisellä vyörytysefektillä sitä tavallaan ainakin tehdään.
Antti: Tosiaan aina se historiallinen tilanne meneillään, että tuo teollinen eläinten kasvatus on hyvin nuori ilmiö. Ihmiset eivät ole vielä oikein tajunneet mitä on tapahtunut ja mikä se todellisuus on, kun se on niin viimeaikainen tapahtuma. Se on ihan yhtenä vahvana taustana tässä, ja sen takia niissä lastenkirjoissa on niitä idyllisiä maatiloja ja sellaisia suht vapaita yksilöitä muutama, että se eläintehtaiden todellisuus ei ole oikein valjennut ihmisille vielä. Se on liian helppo sulkea pois mielestä ja kieltää se todellisuus. Tämä on sellainen suuri haaste, että ihmiset elää jonkinlaisessa illuusiossa, niin kuin sitä ei olisikaan.
Marianna: Ja kirjat on kaupallinen tuote ja niistä idylleistä on paljon mukavampi lukea. Ja se saattaa tosiaan vahvistaa jotain omaa käsitystä ja ehkä omia muistoja, ja silloin sellaiseen idylliseen kirjaan tartutaan herkemmin.
Antti: Joo, ja varmasti lastenkirjallisuus on ehkä vielä enemmän kaupallisten normien säätelemää kuin aikuisten taideproosa tai jokin marginaalisempi kirjallisuuden laji, jossa voidaan tehdä paljon hurjempia interventioita ympäröivään kulttuuriin ja arvoihin. Mutta että lastenkirjallisuudesta ajatellaan, että vanhemmat niitä sitten katselee, että onko ne sopivia meidän pilteille.
Noora: Joo, ehkä tavallaan jos mä luon tästä nyt kuvitteellista aikajanaa tulevaisuuteen. Jos me ollaan nyt pisteessä, missä alkaa olla tällainen eläinherätys meneillään, eli juurikin käydään koputtelemassa sinne sikatehtaan ovelle, että missä ovat siat, miksi me emme näe niitä. Jos tällä hetkellä lastenkirjallisuuden tehtävänä olisi, tai ehkä jonain aihekirjona olisi, että tuotaisiin sitä realismia niin kun juurikin eläinten tuotannosta, vähän ehkä valotettaisiin, että miten tämä toimii. Niin mitä jos me mentäisiin sellaiseen utopiatulevaisuuteen, että tämä eläinten tehotuotanto ja mahdollisesti eläinten hyödyntäminen ylipäätään ihmisten hyväksi niin, että ne menettävät henkensä siinä prosessissa, lakkaisi kokonaan. Mitä näkisitte, että millaista lastenkirjallisuutta siinä vaiheessa tuotettaisiin, ja mikä olisi, olisiko meillä enää tällaista veganisoivaa kirjallisuutta, vai muuttuisiko siellä fokus jonnekin muualle?
Antti: Niin, joo, tota noin ehkä jos maailma on veganisoitunut, niin sitä ei tarvitse enää veganisoida. Että jos normi keikahtaa päälaelleen, niin sitten on muita tabuja, muita aiheita. Tietysti tämä ympäristökatastrofien summa, siis niin sanottu ilmastonmuutos ja koko tämä ilmastokatastrofihässäkkä on sellainen kysymys, jota monesti ehdotellaan, että kirjallisuuden pitäisi käsitellä ja lastenkirjallisuudenkin. Mutta siinä mun mielestä asetetaan aika kovia vaatimuksia kirjallisuudelle, että tuollainen valtavien mittakaavojen moniulotteinen systeemi haluttaisiin kirjallisuuden aiheeksi, ei se nyt oikein käy, ainakaan missään sellaisessa ratkaisumielessä, että hei kirjailijat ratkaiskaa tämä ilmastonmuutoskysymys ja niin edelleen. Sehän vaikka tämä kasvissyönti ja eläinten hyödyntäminen on erittäin voimakkaasti kiinnittynyt tähän ilmastokatastrofikysymykseen.
Noora: Jos siitä lähtisi tämä eläinkysymys vahvoissa lainausmerkeissä katoaisi, niin tulisi siitä sitten enemmän tällainen ihmisen ja luonnon suhteen pohdiskelu ja tavallaan ravistelu.
Antti: Sehän on filosofinen kysymys, että se ei ole sillä tavalla konkreettinen ja materiaalinen kysymys kuin tuo ilmastonmuutos…
Noora: Kyllä.
Antti: …kokonaisuus, että se hyvinkin soveltuu kirjallisuuden aiheeksi, ja lastenkirjallisuudenkin.
Noora: Joo, onko sulla ideoita, mitä tapahtuu tulevaisuudessa?
Marianna: Joo, no ehkä ainakin tuohon mitä nyt äsken kysyit Antilta, että muuttuisiko se sitten luonnon ja ihmisen suhteen tarkasteluun, niin tavallaan sitähän on lastenkirjallisuudessa tosi paljon ollut. Tällainen luonnonlapsen käsite, sitä on vaalittu tosi paljon ja ehkä siihen luontoon on kiinnitetty enemmän huomiota kuin muunlajisiin eläimiin, mutta nyt se selkeästi pyrkii ehkä enemmän pinnalle tuo muiden eläinten käsittely. Sitten mun tutkimuksessa ehkä yksi sellainen mulle tärkeä pointti on, että myöskin ne syötäväksi kasvatetut eläimet, tai siis että he ovat vähän kuin kahden maan kansalaisia, koska tavallaan he on niin jalostettu ja domestikoitu, että ainakaan kaikki lajit eivät pärjäisi enää vapaudessa, tai heillä ei ole enää elinalueita, joissa he voisivat edes olla. Mutta kyllä hekin ovat luontoa ja kyllä heillä on eläimyytensä ja lajityypilliset käyttäytymistarpeensa, jota he… Ihan tällaisissa eläinten käyttäytymistä koskevissa tutkimuksissa on todettu, että häkkikanalassa elänyt kana osaa lähes välittömästi toimia sillä lajityypillisellä tavalla, vaikka se ei ole ikinä ollut hänelle eikä hänen esiäideilleen mahdollista. Tavallaan se, että meidän pitää myös ajatella osana luontoa, osana luontokatoa, osana ilmastokriisiä myös näitä eläimiä, joita syödään.
Sitten mun aivot melkein nyrjähtää, jos ajattelen maailmaa, joka olisi jotenkin aika vegaaninen tai jossa eläimiä ei tehokasvatettaisi ravinnoksi. Olen sitten sellaisia lastenkirjoja tutkinut yhdessä artikkelissa, joissa tällaisia vegaanisia utopioita luodaan, ja nehän on tosi kiinnostavia. Siellä sitten löytyy sekä sellaisia maailmoita, joissa tavallaan muunlajiset eläimet elää jossain ihan erillään ihmisistä, ja me vaan ollaan olemassa jotenkin rinnakkain. Ja sitten on myös sellaisia, joissa ihmisellä on enemmän sitä hoivaajan roolia vielä jäljellä, että tarvittaessa jotenkin auttaa, tai että asuttaisiin, elettäisiin lähemmin. Mutta silleen tuota on tosi vaikea pohtia, ja jos se normi käännettäisiin päälaelleen, niin ei varmaan tarvitsisi enää veganisoida. Mutta sehän me tiedetään esimerkiksi tutkimuksista, että jos ihminen lopettaa eläinten syömisen tai vähentääkin sitä vaan merkittävästi, niin hän on paljon vastaanottavaisempi niille ajatuksille muunlajisten eläinten älykkyydestä, tunne-elämästä, kaikenlaisista kyvyistä ja taidoista. Siinä mielessä saattaisi olla, että jos tällainen prosessi jatkuu ja kiihtyy, ollaan optimistisia, niin tavallaan maailman hyvän edessä, niin ehkä sitten tulisi enemmän sellaista kirjallisuutta, joissa ihailtaisiin lehmiä, niin kuin nyt me ihaillaan ja rakastetaan hevosia tai koiria, tällaisia jo satojen vuosien ajan rakastettuja ja ihailtuja eläimiä.
Noora: Joo, hyvin mahdollista. Ja kuuntelen tässä samalla silleen, koska ainakin sä puhut eläimistä pronominille he, no, jota niistä, kuten munkin puheessani tulee hyvin automaattisesti, ei yleensä ole totuttu käyttämään. Niin ehkä myös se, että jos tavallaan ymmärrys eläimistä ja eläinten oikeuksista, tavallaan olla eläin ja olla aktiivisia toimijoita, olla omia persooniaan, niin ehkä se sitten valuisi myös tällaisena kirjallisena markkerina, esimerkiksi persoonapronominin muutoksena. Tai sitten jonain, en tiedä, pystyisikö tajunnankuvausta käyttämään tähän, niin että tavallaan tuotaisiin jotain eri lajien erilaisia lajityypillisiä käyttäytymistapoja, jotenkin etualaistettaisiin siihen sivulle, että tavallaan taiteellisia kokeiluja on mahdollista tehdä kaikenlaisiin suuntiin.
Marianna: Joo ja kun mäkin edustan kriittisen eläintutkimuksen suuntausta, niin eihän sielläkään kaikki vielä käytä hän ja he -pronomineja muunlajisista eläimistä. Tutkimusmaailmassa nyt valtaosa ihmisistä hyväksyy sen, että ihminen on eläinlaji muiden joukossa, mutta tavallaan koetaan vaan kielellisesti kankeaksi puhua muunlajisista, toisenlajisista, muista eläimistä. Tavallaan mäkin puhekielessä helposti viittaan muihin ihmisiin se ja ne, että nämä ovat tällaisia valintoja, mutta se on vaan sellainen markkeri, jonka itse olen valinnut korostaakseni sitä muidenlajisten arvoa. Sehän on kielioppisääntö, joka on iältään aika nuori. Kyllähän Aleksis Kivikin kirjoittaa muista eläimistä he hyvin paljon, että se on lyhyt sellainen kansakoulun historian aika, jolloin sitä on tolkutettu ihmisille, että…
Antti: Joo, suomen kielihän on sillä lailla aika erikoinen tapaus moniin muihin kieliin verrattuna, että tuo pronominikysymys on aika polttava, koska meillä on puhekielessä eri pronomini kuin kirjakielessä, ja sitten hän-pronomini itse asiassa on puhekielessä käytössä silloin, kun puhutaan jostain vähän poissaolevasta henkilöstä, niin kuin että ”mitä hän sanoi”, ”jos se hänelle sopii”, että sitä käytetään sellaisissa tietynlaisissa retorisissa käänteissä sellaisena korostavana ilmaisuna. Olen itse huomannut, että vaikka eläinlääkärit puhuu ihan luontevasti hän niistä eläimistä, jotka sinne poliklinikalle tuodaan. Siinä mielessä se voisi olla ihan luonteva suomen kielessä ottaa käyttöön silloin, kun puhutaan keskustelua, jossa ne eläimet on joidenkin toimenpiteitten kohteena tai sitten keskustelussa mukana. Tässä on tällaisia suomen kieleenkin liittyviä erikoisjuttuja kysymyksessä.
Noora: Katsotaan, miten maailma muuttuu. Meillä rupeaa olemaan tunti täynnä, joten annan molemmille vielä loppusanat aivan vapaasti. Voitte lähettää terveisiä kuulijalle, joka on siis ihminen, jonka pitäisi kiinnostua lastenkirjallisuudesta tämän perusteella, joten, miksi pitäisi kiinnostua lastenkirjallisuudesta?
Antti: No ei mun mielestä pidä kiinnostua lastenkirjallisuudesta, mutta kirjallisuus nyt yleisesti ottaen on ihan suositeltava kiinnostuksen kohde kenelle tahansa. Mun mielestä täytyy pitää kiinni sellaisesta ajatuksesta, että lukeminen on arvokasta ja jotenkin tärkeää ja että sillä tavalla ihminen ikään kuin osoittaa itselleen, että hän on jonkin arvoinen ja ansaitsee ne vaikeatkin sisällöt, joita kirjat sisältää. Pitää vastustaa sellaista ajatusta, että kirjat on samantekeviä tai että ne on vaan tarkoitettu joillekin kirjojen harrastajille ja niin edelleen. Jos lukemisen kulttuuri alkaa rapistua, niin silloin menetetään ihan liikaa. Mutta ei juuri lastenkirjat ole se, mistä pitäisi intoilla, jos vaikka näköpiirissä itsellä ei ole lapsia, niin miksi joku kuusikymppinen yksinäinen mies, miksi hänen pitäisi lukea lastenkirjoja, mutta monethan niistä kiinnostuu silloin kun on itsellä lapsia, ja silloinhan se on tarpeen, lapsille täytyy lukea kunnes he itse oppivat lukemaan.
Noora: Pakko ei ole, mutta jotain saattaa löytää, jos kokeilee.
Marianna: Paha kysymys, siis kirjallisuus ja lukeminen on tottakai tärkeää, ne on tärkeitä taitoja joiden avulla tässä maailmassa pärjää ja joiden avulla tätä maailmaa voi muuttaa ja siihen voi vaikuttaa. En ole varma, siteeraanko oikeaa henkilöä, mutta olen Katri Tapolalta kuullut tällaisen lainauksen joskus, että jotkut asiat ovat niin isoja, että niitä ei voi käsitellä muualla kuin lastenkirjallisuudessa. Mun mielestä se on hienosti sanottu, että jotenkin lastenkirjallisuudella on ne omat kahleensa, on ne omat portinvartijansa, mutta sitten siellä on myös ehkä lapsesta, sitä miten ymmärretään lapsi, myös tilaa fantasialle ja mielikuvitukselle, sellaiselle ihan pähkähulluille ratkaisuille, jotka säteilee ja näkyy myös siinä aineistossa, jota mä luen ja tutkin. Ajattelen, että hyvä lastenkirja kestää aikaansa, se kertoo meille miten joskus aikaisemmin on haluttu ajatella ja jäsentää maailmaa niille ihmistaimille, jotka sitten myöhemmin muuttavat maailmaa ja elävät siinä. Se on opettavaista ja tavallaan, että hyvää lastenkirjallisuutta voi lukea monta kertaa. Sitä voi lukea oman vanhemman kanssa, sitten itsenäisesti, sitten omille lapsille tai kummilapsille tai naapurin lapsille tai sitten itsekseen. Sieltä kyllä saa asioita irti, olen hirveän onnellinen, että olen valinnut tällaisen tutkimusalueen, että saan lukea lastenkirjallisuuden klassikoita esimerkiksi tai ihan uusinta lastenkirjallisuutta nyt ihan mielin määrin.
Antti: Tuohon voi ehkä lisätä sen, että lastenkirjallisuus monesti on, siinä on kaksi taiteenlajia usein läsnä, kirjallisuus ja kuvataiteet, ne on kuvitettuja monesti, eri menetelmillä. Ne kuvat on myös tärkeitä ja ne opettaa sellaista kuvanlukutaitoa ja kuvan äärelle pysähtymistä. Mulla on itselläni muistoja lapsuudesta, mulla oli paljon lastenkirjoja onneksi saatavilla ja muistan joistakin kirjoista ihan yksittäisiä, jonkun sivun kulman muoto-väri -yhdistelmä, jokin sellainen mystinen kuvio tai värikenttä jättää hyvin syviä jälkiä, verrattavissa vaikka mitä jotkut laulut tekee, piirtyy se sellainen selittämättömällä tavalla kiehtova kuvan kappale muistiin, mieleen, ja tämä on se kirjallisuudelle vieras vaikuttamisen tapa, että kuvat on tärkeitä myös.
Marianna: Samastun tuohon, mun varhaisimpia kirjamuistoja on siis Petteri Kaniini ja kun siinä vielä kerrotaan, että Petterin isä on tapettu ja tehty kanipiirasta hänestä, niin ehkä sekin selittää miksi olen tässä tänään.
Antti: Joo, sekin on merkittävä se kuva, jossa se sininen nuttu on jäänyt kiinni siihen aitaan
Marianna: Joo, on
Antti: …merkittävää visuaalista kontenttia.
Marianna: Kyllä, ja se kuvaa sitä kuinka tunteisiin vetoavaa se on, ja juuri sillä hetkellä, kun maailma jäsentyy ja siitä etsii tietoa.
