Maailman tärkeintä kirjallisuus -podcast
Litterointi
Vieraana Saara Kekäläinen ja Hanna Samola. Toimittajana Sonja Mikkonen.
Sonja: Moi! Kuuntelet Maailman tärkeintä kirjallisuutta -podcastia. Mä olen Sonja Mikkonen Lastenkirjainstituutilta. Tänään keskustellaan saduista ja satuintertekstuaalisuudesta. Mulla on studiossa vieraina kirjailija Saara Kekäläinen, joka on kirjoittanut mm. teokset Prinsessa joka lähti kälppimään ja Valpuri ja vaarallinen aamupuuro, sekä satututkija ja yliopistonlehtori Hanna Samola Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen laitokselta. Hanna on tutkinut mm. dystopioita ja satuja ja satuintertekstuaalisuutta. Tervetuloa!
Hanna ja Saara: Kiitos!
Sonja: Alkuun, te olette saanut sähköpostissa ennakkokysymyksen, että miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus on susta tärkeätä.
Saara: Mulle henkilökohtaisesti se on tärkeää, koska musta tuntuu, että mä olen vähän lapsi itsekin. Mun kollega Reetta Niemensivun kanssa, jonka kanssa me on tehty Valpuri-kirjoja puhuttiin tästä jossain juhlissa, että meillä on ihan sama sellainen sisäinen lapsi, jolle me tehdään näitä. Mutta sitten laajemmin ajateltuna, niin lastenkirjathan on se ensimmäinen mihin ihminen törmää. Sillähän voi tehdä lähtemättömän vaikutuksen ja herättää koko elämänmittaisen rakkauden vaikka. Mun omissa kirjoissa mä haluan, en niinkään kasvattaa, vaan enemmän villitä lapsia.
Hanna: Joo, mulla on vähän samanlaisia ajatuksia kuin Saaralla, tietenkin sellainen lastenkirjallisuuden välineellinen arvo lukutaidon kehittymisessä ja mielikuvitusmaailmojen rakentamisessa. Mutta ainakin itselleni lapsena, olin aika ujo lapsi, viihdyin itsekseni ja luin paljon. En muista oliko Merete Mazzarella vai kuka joskus sanoi, että silloin kun luen, en ole koskaan yksin. Myös sellainen pakopaikka kirjojen maailmaan, uskon että se on monelle lapselle tärkeä, tavallaan kokea, että on muitakin minun kaltaisiani tai vähän erilaisia, tai näin. Jotenkin sellainen toisten maailmojen avaaminen on tärkeää lastenkirjallisuudessa.
Saara: Se on mulle ollut kans aina sellainen pakopaikka ja se mun oma tila ja mitkä tahansa maailmat, jotka voi avautua.
Sonja: Mä voin kyllä kans itse samaistua tuohon, että just se, että ei ole yksin ja on se semmoinen pakopaikka ja se oma tila, nimenomaan siinä kirjallisuudessa jotenkin saa sen. Tosiaan saduista ja satuintertekstuaalisuudesta puhutaan. Haluatko Hanna ihan lyhyesti määritellä, että mitä kaikkea satuintertekstuaalisuus pitää sisällään?
Hanna: Se on tosi laaja käsite. Ja sitä tosiaan olen itse jonkin aikaa tutkinut. Olen tutkinut, miten nykykirjallisuudessa käytetään satuja interteksteinä, miten satuihin viitataan, miten satuja uudelleenkirjoitetaan esimerkiksi tässä lastenkirjassa. Mä en ole kovasti tutkinut lastenkirjallisuutta, olen tutkinut enemmän aikuistenkirjallisuutta. Mutta esimerkiksi Saaran kirjassa hauskasti uudelleenkirjoitetaan monia satuja vaikka rumasta ankanpoikasesta ja todellisesta prinsessasta ja muista. Ja sitten voi olla sellaisia satumotiiveja, vaikka tässä Saaran kirjassa ne lasikengät ja muut, voi olla jossain aikuistenkin kirjassa sellaisena yksittäisenä motiivina jonka sitten tunnistaa, että se on satumotiivi. Ja sitten tietenkin on monenlaisia satuadaptaatioita, ja voi sanoa satuintermediaalisuutta, että miten saduista on tehty elokuvia tai oopperoita tai musikaaleja tai mitä hyvänsä, mutta hyvin laaja kenttä kyseessä.
Sonja: Nehän tosiaan alun perin on ollut suullisessa muodossa, joka on sitten kirjattu, eli sehän on alun perinkin ollut sellaista tietynlaista intermediaalisuutta.
Hanna: Kyllä, ja sitten satu lajina on tietyllä tavalla hyvin intertekstuaalinen, että tavallaan niitä samoja satutyyppejä ja satujuonia on kerrottu hyvin erilaisissa muodoissa eri puolilla. Tavallaan siitä on lähtenyt varioitumaan vaikka nyt joku Tuhkimo-satutyyppi. Siitä on lukuisia eri versioita, joten tietenkin se on sellainen laji, joka sitten edelleen kirjallisuudessa varioituu.
Sonja: Mites Saara, miten sä olet päätynyt kirjoittamaan satuja tai versioita saduista?
Saara: No musta tuntuu, että sadut on kyllä kiehtonut mua aina. Mä luulen, että mulla on sellainen halu pyrkiä onneen, joka taas saduissa on se ”elämänsä onnellisesti loppuun asti”, se mua kiehtoo saduissa. Tämähän syntyi ihan vahingossa tämä mun kirja Prinsessa joka lähti kälppimään. Mä olin hotellissa yhden yön retriitissä. Kylpyamme on mulle se tärkeä paikka, jossa ajattelen kirjoja. Mä yritin ajatella romaania ja sitten yhtäkkiä mulle tuli mieleen hahmo, joka ei halua pysyä tarinassa, joka niin kuin konkreettisesti kiipeää siitä sivun yli. Ja mä suoraan sähköistyin jotenkin, että tässä on jotain. Mä en silloin tiennyt, että kuka se on ja mikä sen tarina on. Sitten jäi kaikki muut ajatukset, mä nousin kuivaamatta itseäni ja menin sänkyyn muistikirjan kanssa kirjoittamaan. Sitten yhtäkkiä tuli se, että se on prinsessa joka ei halua olla tarinassa, joka tosissaan lähtee kälppimään. Ja sitten seuraavana aamuna ennen yhdeksää mä laitoin kustannustoimittaja Anna Kivekkäälle S&S:stä Instagramissa vielä viestin, että nyt on kuule tämmöinen ajatus: prinsessa joka lähti kälppimään. Se oli, että ”maailman paras idea, että mikäs sen työnimi on” ja mä, että Prinsessa joka lähti kälppimään. Ja sit se oli silleen, että tehdään kirja ja mä olin, että tehdään vaan. Ja sitten seuraavana päivänä mä kirjoitin siitä synopsiksen tai sellaisen läpijuoksutuksen, että mitä voisi tapahtua. Se oli ehkä torstai-perjantai ja seuraavan viikon keskiviikkona oli myös kustantaja lukenut sen, ja mulla oli kustannussopimus. Tämä oli siis jotain aivan käsittämätöntä, tämä siis syntyi näin. Mutta kyllähän sitten sen ensimmäisen läpikäynnin jälkeen mä sitä monta kertaa korjasin sanamuotoja ja mietin, mutta tarina niin kuin periaatteessa on tuossa, yhdessä päivässä syntyneenä. Kyllä siis alkuun mä rakastin sitä yli kaiken, siinä kohtaa, kun sitä piti hioa paremmaksi niin siinä kohtaa en niin paljoa tai varsinkaan itseäni en rakastanut niin paljoa, mutta mulla edelleenkin silleen… Leona, päähenkilö, syntyi vahingossa, mutta kyllä hän edelleenkin on se mitä mä haluan kirjoilla, minkälaisia hahmoja mä haluan luoda.
Sonja: Tosiaan kohdeteoksessa eli Prinsessa joka lähti kälppimään seikkailee Leona Sipuliina Uskalias. Hän lähtee tosiaan pois omasta sadustaan, ettei tarvitsisi mennä prinssin kanssa naimisiin, ja lähtee tosiaan muihin satuihin ja ottaa osaa niihin, ja niiden ratkaisuihin. Ja siinähän tosiaan monessa eri sadussa. Ainakin itse tunnistin sieltä just Tuhkimoa, Lumikkia, Rumaa ankanpoikasta, Prinsessaa ja hernettä, Keisarin uudet vaatteet, Tähkäpää, tämmösiä. Ja just Hanna sanoitkin, että siellä on semmoisia, tai on olemassa just vaikka lasikenkä, mikä heti viittaa tiettyihin satuihin. Niin tunnistitko sä jotain sellaisia erittäin perinteisiä satumotiiveja täältä?
Hanna: Joo, no tietenkin vaikka ne hiukset, Tähkäpään hiukset, joka sitten varioidaan uudella tavalla, että sitten prinsessa leikkaat omat hiuksensa ja tekee niistä köyden, että mikään prinssi ei niitä kapua. Sitten tosiaan, että ne lasikengät päätyykin prinssin jalkaan, joka löytää niistä ihanat, unelmiensa kengät, jotka sopii hänelle parhaiten. Sitten tässä lopussa on ne lasikengät hänellä jalassa, ja taikapeilin tietenkin. Menikö se ankanpoika lopussa katsomaan sinne taikapeiliin vai kuka sinne, katsoiko sitä? Nyt mä en muistakaan.
Saara: Siihen lähetettiin vähän niin kuin porukkaa läpi kirjan, että taikapeili on yksinäinen siinä alussa. Leona ei pysty pysähtymään taikapeilin kanssa juttelemaan, koska hänellä on niin kiire seikkailuun, niin kuin elämään omaa elämäänsä. Mutta sitten kun täällä tulee kaiken maailman pussailijoita, joilla on kovasti seuran tarvetta, niin Leona on silleen niin kuin, no, hoitakaa te muut keskenään asioita, mä elän mun tarinaa.
Hanna: Joo, niinhän se olikin.
Sonja: Miten sulla Saara sitten on valikoitunut juuri nämä sadut kaikista mahdollisista saduista?
Saara: No, se kuulostaa ääliömäiseltä tai ehkä vaan paisuttelevalta jos sanoo, että ne vaan tuli. Mutta siis niinku kirjat syntyy mulla vähän sellaisesta jumalaisesta johdatuksesta, joka on tällainen vähän kirjailijamyytti, että oh, sieltä se tuli. Mutta että musta tuntuu, että parhaat asiat vaan tulee, mutta sitten kans sen lisäksi niitä tekemällä tehdään. Että lähtötilanne oli se, että sen mä näin alkuun tosi selvästi, että Leona kiipeää sellaista tauluseinää pitkin vähän ikään kuin historiaansa pitkin pois sieltä tarinasta, mutta sitten se jäi killumaan johonkin ja mä mietin, että missä se on. Sitten mä näin siinä veden, ja sitten siihen vaan piti saada ruma ankanpoikanen, joka kuuluu sinne veteen. Sitten siinä suolammella, missä se oli, niin sitten siihen luontevasti myös sammakko tuli hengailemaan ja se sammakko yrittää pussata ja sitten siinä yrittää yks jos toinen pussailla Leonaa ja Leona sanoo sitten, että eihän tämä nyt onnistu, että nukkuvaa tai tajutonta ihmistä pussaillaan. Ja siis joo, niitä nyt vaan tuli, ei tietoisesti valikoiden, vaan sillä tavalla mikä nyt tuntuu hyvältä suunnalta seuraavaksi mennä.
Sonja: Nyt siis voitaisiin jatkaa tuosta, kenen mieleen tulee pussailla ketään joka nukkuu, niin siinä on kuitenkin tuollaista suostumukseen kantaa ottavaa. Miten tämä teema tavallaan valikoitui tähän?
Saara: Mä nyt olen feministi ja kyllä mä nyt kaiken mitä mä teen, niin kirjoitan jollain tavalla feministisesti, on se sitten miten implisiittistä tai eksplisiittistä. Mutta siis tämä lähti kyllä liikkeelle puhtaana seikkailuna, mutta kyllä siihen tosi äkkiä tuli se, että koska kyse on prinsessasta ja prinsessasaduissa on nykynäkökulmasta niin paljon ongelmia, niin kyllä esimerkiksi suostumus on ihan väistämätön teema, josta on pakko puhua. Mutta sitten mahdollisimman huumorin varjolla, että lapsia ei millään kasvatuksella tai feminismillä lyödä päähän, että kyllä se saa itse kanssa tajuta sen, että mistä puhutaan.
Sonja: Noistahan vanhoista versiosta on siivottu aika paljon pois, että esimerkiksi Hanna just mainitsit, että vaikkapa Tuhkimosta on monia eri versioita. Sieltähän on esimerkiksi eroottisia ja groteskeja juttuja poistettu.
Hanna: Joo, kyllä, ja vaikka jossain varhaisissa Ruusus-saduissa kuvataan hyvinkin ei-suostumuksellista seksiä myös, että se ei ole pelkkä pusu, vaan myös muuta tehdään, minkä seurauksena sitten Ruusunen tulee raskaaksi ja näin. Että kyllähän niistä on vuosien ja vuosisatojen saatossa tosiaan paljon lähtenyt väkivallan kuvauksia ja myöskin seksuaalisuuden, erotiikan kuvauksia, ja myös tällaista ei-suostumuksellisen seksin kuvauksia. Ja edelleen tietenkin välillä tuntuu, kun tutkii niitä aikuistenkirjallisuuden satuintertekstuaalisia kuvauksia, että niissä taas tuodaan esiin, vähän niin kuin tässä sun kirjassa tuodaan esiin sitä suostumuksellisuutta ja sitä, että ei pidä suostua mihinkään, mitä ei itse halua. Tai jos joku tulee pussaamaan eikä itse halua pussata, niin ei tarvitse. Mutta sitten aikuistenkirjallisuudessa vaikka Angela Carter on varhaisempi kirjailija 70-luvulta, käsittelee aika paljon niitä eroottisia teemoja ja myös väkivaltaan liittyviä teemoja. Vaikka ne olisi lapsille suunnatuista saduista vuosien saatossa karsittu.
Saara: Mietin kans sitä, että nämähän on aikansa tai ei edes aikansa, vaan monien aikakausien myötä syntyneitä ja just nyt tällä hetkellä jähmettyneitä tarinoita, että eihän ne ikään kuin kuvaa meidän aikakautta, että miten toimittaisiin. Mutta kuitenkin niitä toistetaan nyt yhä edelleen, ja sen takia musta oli tärkeää vähän rikkoa sitä kuvaa.
Sonja: Sadut on kuitenkin alun perin tarkoitettu myös aikuisille eikä vaan lapsille, mikä ehkä tuntuu että nykyaikana sadut on vakiintunut ehkä lastenkirjallisuudeksi. Esimerkiksi Saara, suuntasitko sä tätä teosta enemmän lapsille vai aikuisille vai kenties molemmille?
Saara: Varmaan molemmille. Pinnaltahan se on satu lapsille, mutta halusin että siellä toivottavasti myös kirjaa lukeva vanhempi herää huomaamaan näitä teemoja ja siellä kanssa, että vaikka tuon suositus on kolmesta vuodesta eteenpäin, kyllä siellä on paljon sellaisia, jotka ehkä vasta eskarilainen, koululainen huomaa ja kunnolla tajuaa. Mä en ole sitä käynyt sitä lukemassa vielä kovin pienille, että taitaa olla eka- ja kolmasluokkalaiset pienimmät, joille olen sitä lukenut ja heille se kyllä putoaa, vaikka kaikki sellaiset ”onko sulla herne nenässä” -tyyppiset vitsit, niin kyllä putoaa hyvin.
Hanna: Tuohon vielä sanoisin, mä luin itse tätä ja huomasin tällaisia pieniä, silmäniskuiksi voisi sanoa, aikuislukijalle tällaisia pieniä kylttejä ja puhekuplia, missä on sitten viittauksia vaikka Hiski Salomaan Tiskarin polkkaan tuolla ”minä vaan tiskaan astioita ja luudalla lakaisen lattioita” ja ”prinsmakko erikois -prinssejä rajoitettu erä”, niin Jansmakko erikois tuli mieleen, että sellaisia aikuislukijaakin naurattavia, tai ehkä nimenomaan aikuislukijaa, tuskin 6-vuotias muistaa Hiski Salomaata tai näin.
Saara: Ei, ei mutta sitten omille lapsille, vaikka he eivät tunne biisiä, niin sitten kun laulaa oikein levveesti savvoo laulellen, niin kyllähän se sitten naurattaa.
Hanna: Joo.
Sonja: Niin, tuossahan tulee tavallaan sellainen kaksoisyleisön, haluatko Hanna avata vähän, että miten kaksoisyleisö saduissa tai tarinoissa yleensä?
Hanna: Joo, meillähän Tampereella vaikka Maria Laakso on tutkinut paljon kaksoisyleisöä ja miten lastenkirjallisuus puhuttelee, tai ei tietenkään kaikki lastenkirjallisuus, mutta lastenkirjallisuus voi puhutella monen ikäisiä lapsia ja aikuisia. Siellä on tavallaan ikään kuin kirjassa ajateltuna semmoinen, tai miten sen nyt muotoilee… Sä osaat ehkä Sonja paremmin muotoilla, mutta että se, no niin, on useampi yleisö.
Sonja: Joo, se on just tavallaan nuo silmäniskut ehkä aikuisille, että siinä on kaksi tasoa. Varmaan nimenomaan huumorissa tulee osittain se esiin, että on silmäniskut aikuisille ja kerrokset, että se avautuu sitten, kun on enemmän ehkä ymmärrystä, kulttuurista ymmärrystä asioita.
Saara: Joo, ja mä kanssa ajattelin niin, että kun lastenkirjojahan luetaan, sitten se vanhempi lukee lapselle parhaassa tapauksessa todella monta kertaa, että jos siinä on joku sellainen taso, josta aikuinen on silleen, että hei, mä tajusin tän, mutta lapset ei. Että tuntee jollain tavalla omakseen sen tekstin, niin ehkä sitten jaksaakin lukea sitä paremmin, koska ajattelee, että mä voin vähän hymähdellä mun omille jutuille samaan aikaan, kun mä luen lasten juttua.
Sonja: Joo, siinähän tulee just tuollaisia viittauksia, esimerkiksi itsehän hymähdin sille kvaak ex machinalle, mikä on sellainen, että ei ihan lapsille avaudu.
Saara: Eikä välttämättä osalle kaikista aikuisistakaan, mutta mä nyt ajattelin, että siellä voi olla sellainen joku vähän ministi korkeakirjallisempi juttu, jonka tajuaa, jos tajuaa.
Sonja: Joo, ex machinalla tosiaan usein viitataan yhtäkkiseen juonenkäänteeseen, jossa ongelma ratkaistaan ulkopuolisella avulla, joka voi jopa tuntua sitten epäuskottavalta yleisöstä. Sehän on jotenkin tosi hauska sellainen pieni nyökkäys, jonka itse sitten huomasi. Sehän on, tai esimerkiksi se, että prinsessan numero on se sivunumero, että tavallaan sellaisia visuaalisia tulee, hauskoja viittauksia eri sivuihin, myös kirjaan fyysisenä objektina.
Saara: Joo, mä ajattelin, lapsena mä rakastin kaikkia sellaisia, mikä on vähän jotenkin metaa tai ihan semmoisia. Niitä kirjoja, jos haluat tämän tapahtuvan, niin käännä sivulle se ja se, siis sellaisia, että siinä millään tavalla viitataan kirjaan itseensä tai sivunumeroihin.
Sonja: Joo, ja sitten kanssa hymähdin kyllä myös karvanopille, jotka roikkui hevosessa, että se on semmonen selkeä myös machoilun tietynlainen merkki ehkä nykypäivänä, että karvanopat roikkuu siitä takapeilistä.
Saara: Joo, täältä tulee äijä.
Sonja: Joo. Sitten se ei selkeästi myöskään sitä Leonaa sytytä varsinaisesti.
Saara: Joo, ei.
Sonja: Tosiaan on silleen aika vastahakoinen prinsessa ehkä myös, tietyllä tavalla vastahankaa niitä satuja. Miten sitten esimerkiksi varioinnissa tai tavallaan kanonisoitujen satujen vastaan menemisessä, osaatko sanoa Hanna että tavallaan miten paljon semmoista perinnettä on, tai miten se toimii siinä intertekstuaalisuuden kirjossa. Tavallaan aika laaja kysymys, mutta…
Hanna: Tarkoitatko sellaista vastakarvaan kirjoittamista tai vastasatuja tai jotain ehkä tällaisia antisatujakin, jotkut tutkijat puhuu, että jos käännetään nurin niitä satukonventioita tai esitetään ne toisin? Tai sitten voi puhua vaikka tällaisesta uudelleenkirjoittamisesta, jossa tuodaan esiin vaikka feministisiä teemoja tai feministisiä kysymyksiä johonkin vaikka prinsessasatuihin tai muihin ihmissatuihin. Ja tässä on tietenkin tässä Saaran kirjassa hyvin paljon sellaista, että käännetään vähän nurin sitä tyypillistä prinsessasatua ja esitetään se prinsessa toisin, kuin se ehkä on tavattu vaikka jossain Disneyn vanhoissa piirretyissä tai niissä nyt 50-luvun Tuhkimoissa ja muissa. Tietenkin sitten uudemmissa Disney-elokuvissa aletaan sitten enemmän kääntää nurin niitä varhaisempien Disney-satujen tai Disney-animaatioiden vähän heteronormatiivisempia juonia, niin sitten ne tavallaan ei enää olekaan vaikka jossain Frozenissa niin sellaista heterokaavaa. Aika usein, tai tuntuu että aika monesti on just sellaisia, että tässä mulla on mukana Rebecca Solnitin Cinderella Liberator -teos. Rebecca Solnit on tunnettu feministinen kirjailija, ajattelija, esseisti, ja hän on kirjoittanut tällaisen lastenkirjan, joka alkaa vähän niin kuin Tuhkimo, tai hyvin paljonkin kuin Tuhkimo. Täällä on myös tällainen Arthur Rackhamin klassikkokuvitus, siluettikuvitus vanhaan Tuhkimo-satuun, mutta sitten tässä tosiaan Tuhkimo ei menekään parisuhteeseen prinssin kanssa vaan päätyy hänen ystäväkseen. He ystävystyvät vähän samalla tavalla kuin tässä sinun kirjassasi Saara, niin prinsessa ja prinssi lähtevät sitten seikkailuun eikä mihinkään parisuhteeseen. Ja sitten tässä Solnitin kirjassa se Tuhkimo-hahmo keksii niille siskopuolille ja äitipuolelle uudenlaisia ammatteja tai mielenkiinnon kohteita, jotta heidän ei tarvitse enää kiusata ketään, kun he uppoutuvat vaikka johonkin kampaamoyrittäjän elämään tai muuhun. Mutta siis tosi kiva lastenkirja. Tuntuu, että yhä enemmän tulee tällaisia lastenkirjoja, missä sitten vähän käännetään konventioita.
Saara: Kivasti se on tullut siihen, että naiset ei ole toistensa vihollisia, mikä nyt aika usein on se paha vanhempi nainen ja sitten just ne ikävät sisarpuolet ja muut. Että ne toiset naisetkaan ei ole millään tavalla ystäviä tai kumppaneita, vaan jollakin tavalla toisia, jotka on kilpailemassa siitä pääpalkinnosta eli prinssistä.
Sonja: Joo, niinhän se. Hanna, mainitsit prinsessasadut, niin mitkä on sitten sellaisia perinteisiä prinsessasadun tunnusmerkkejä, trooppeja vaikka?
Hanna: Joo, tutkimuksessa on puhuttu prinsessasatuina sellaiset ihmesadut, joissa on keskeisenä tämä prinsessan rooli. Vaikka ne ei nyt välttämättä olisi prinsessoja vaan nuoria naisia, jotka sitten koettelemusten kautta päätyy usein prinssin kanssa naimisiin, vaikka Ruusunen ja Lumikki ja Tuhkimo mainitaan, tai ajatellaan prinsessasatuina. Aika usein niissä on nuori nainen päähenkilönä, joka sitten vaikka tässä Tuhkimon tapauksessa joutuu tosiaan äitipuolen ja siskopuolten kiusaamisen ja syrjimisen kohteeksi. Tai sitten Ruusunen vaipuu sadan vuoden uneen ja näin, että he joutuvat johonkin tällaiseen vaaraan tai konfliktiin tai johonkin ei-toivottuun tilanteeseen, mistä sitten prinssi tai jotenkin prinssin avulla tai muuten he sitten selviytyvät ja sitten saavat sen prinssin omakseen. Tämmöinen peruskaava suunnilleen näin. Ja ne on aika usein niitä suosituimpia satuja sitten olleet, mitä on kerrottu kerta toisensa jälkeen, mitkä tietenkin viehättää. Ainakin itse lapsena rakastin prinsessasatuja, vaikka en ole ikinä ollut sellainen prinsessamainen tyyppi tai ollut sellainen prinssiä etsimässä. Mutta sitten ne kuvitukset niistä mekoista ja juhla-asuista ja Tuhkimon kaikista tanssiaispuvuista lumosivat ainakin minut lapsena, että niissä on kyllä jotain tenhoavaa.
Saara: Niin, se ihana kimalteleva maailma, se toinen ulottuvuus, jossa kaikki on hienoa.
Sonja: Mitenkäs nyt, kun kerrot millaisia prinsessasadut on, niin mitä yhteneväisyyttä sitten tällä vastakarvaankin kirjoitetulla prinsessasadulla on perinteisiin prinsessasatuihin? Tunnistatko Saara siitä?
Saara: Mä ainakin halusin tehdä Leonasta perinteisen prinsessaisen, tietyllä tavalla, että hänellä on pitkät hiukset ja isot mekot ja tanssiaiskengätkin, joista hän ei kyllä sitten yhtään välitä. Mutta ne sopii prinssille, niin siinä käy hyvin. Ja kruunu päässä. Mutta sitten mä halusin, että hän käyttää näitä ominaisuuksia, että esimerkiksi niistä hiuksista saa sitten kätevän köyden, kun ne silpaisee poikki. Mekkoja hän vähän jakelee toisille, jotka sattuu niitä tarvitsemaan, ja hameissa ja hiuksissa hän kuljettelee vähän kaikenlaista tavaraa tai sitten ystäväänsä, rumaa ankanpoikasta Svanhildaa ja sitten kruunulla pitää tietenkin poksauttaa lasikatto rikki, että pääsee jatkamaan matkaa. Että hän kyllä sinänsä viihtyy siellä maailmassa, mutta ei vaan halua asettua mihinkään kauhean kapeisiin normeihin tai rooliin.
Sonja: Entäs miten, onko siinä jotain merkittäviä asioita, joissa et halua näitä prinsessasatujen stereotyyppisiä juttuja toistaa?
Saara: Mitä mä en haluaisi toistaa prinsessasaduista?
Sonja: Niin.
Saara: No mä en halua toistaa sitä, että tällaista neito pulassa, damsell in distress, että naisen tehtävä on tulla pelastetuksi. Prinsessasadussa prinsessa nyt on päähenkilö, mutta kuitenkaan hän ei ole se toimija, että täältä tulee prinssi joka pelastaa hänet. Haluan tehdä hahmon, joka itse toimii siellä maailmassaan ja joka osaa itse selvittää ne pulmat joita tulee vastaan. Samalla sitten, vaikka mä sanoin, etten kirjoita mitään pedagogisia kirjoja, niin onhan siinä sellainen kasvatuksellinen aspekti kanssa, että tyttö, sinä pystyt kyllä itse hoitamaan oman elämäsi ongelmat. Kyllä se nyt aika monta tuollaista asiaa kuvastaa se, että vanhempi nainen ei ole vihollinen. Mummun tarjoama omena on ihan hyödyksi ja toinen nainen ei ole vihollinen, kun siellä on prinsessa ja herne, prinsessa joka suree sitä että kun pitäisi vaan odottaa prinssiä ja Leona sanoo, että hei come on, pidetään hauskaa.
Sonja: Ihania, mun mielestä just se, että hei kyllä nuori nainen pystyy tekemään ja on aktiivinen toimija siinä, että se on jotenkin tosi kiva viesti siinä. Sadullahan on opetettu kaikennäköistä, vaikka ajattelitkin, että ei ole ehkä kovin pedagoginen, mutta nyt ainakin Hanna, osaatko sanoa, että kuinka paljon satujen pedagogiikan näkökulmasta?
Hanna: Aika usein sitä ajatellaan, että satu on lajina jotenkin opettavainen tai että se on tyypillinen piirre saduille olla opettavaisia, mutta sitten kaikissa saduissa ei ole mitään opetusta. Sitten vaikka olen joskus lukenut italialaisen tai napolilaisen Jean-Baptiste Basilen satuja, ja ne on hyvin humoristisia, ne on hyvin eroottisia, niistä on hyvin vaikea löytää mitään opetusta. Useat vaikka varhaiset sadut on, tai voi olla, että se opetus on hämärtynyt, että mä en ymmärrä mikä se opetus on tai niinkin voi olla. Sitten vaikka ranskalainen kuuluisa Charles Perrault 1600-luvun lopussa kirjoitti satuja, on julkaissut satuja, niin niissä on aika sellaisen ironisen humoristinen se, että niissä on joku opetusruno lopussa, tai miten Punahilkan kannattaa varoa lipeviä miekkosia. Mutta ne on niin humoristisia, että se vähän kääntyy, että onko tämä missä määrin oikeasti opetus. Että tuntuu että se opettavaisuus on ehkä enemmän sitten kuitenkin 1800-luvulla jossain Grimmin saduissa voi olla jotain älä tee näin, mutta niissäkin sitten kun niissä on niin paljon vaikka väkivaltaa. No ehkä joku Holle-muori, voisi ajatella opettavaisena satuna, että siinä on kiltti tyttö ja ahkera tyttö ja sitten tällainen laiskimus, tai laiska tyttö tai sellaisena pidetty. Sitten ne menee molemmat Holle-muorin tykö. Toinen on tehnyt kaikkia tehtäviä oikein matkan varrella ja toinen ei ole tehnyt, ja sitten tietenkin sitä ahkeraa matkan varrella palkitaan. Että sellaisia aika selkeitä opetuksia, mutta sanoisin ehkä, että ei satu ehkä lajina ole mitenkään, että se olisi sellainen pakollinen piirre se opettavaisuus. On niin paljon sellaisia satuja, missä on ihan tosi outoja juttuja, eikä mitään opetusta. Mutta ehkä sellaisissa, kun on tällaisia tyypillisiä, että kuvataan just henkilöhahmoja mitkä on vastakkaiset ja sitten katsokaa, että tälle pahalle kävi näin ja hyvälle kävi noin, että kannattaa olla hyvä. Mutta aika tylsäähän se sellainen välillä on.
Saara: Mä jäin ajattelemaan, olen lukenut folkloristiikkaa mutta siitä on 30 vuotta, jotain Suomen kansan perinteisiä satuja. Mulle ei vaan tule just tässä kohtaan yhtään mieleen. Mutta ajattelin sitä, että kyllähän sellaisissa tiettyjä yhteisön arvoja opetetaan, jotain niin kuin neuvokas voittaa aina -tyyppisiä juttuja, tai mitä sä tutkijana haluat sanoa tähän?
Hanna: Joo, kyllä ilman muuta. Mä itse olen itse asiassa tällä hetkellä, tai nyt viimeisen vuoden aikana lukenut jonkin verran kansansatuja. Tuonne Vapriikkiin on tulossa nyt, keväällä aukeaa sellainen satunäyttely, niin sitä varten palannut niihin. Näin kyllä on, että tällaisia yhteisön arvot, mihin voi liittyä just tällainen työteliäisyys ja vaatimattomuus ja ahkeruus ja näin, ja sellainen niin kuin, mitä milloinkin. Mutta sitten on myös kaikkea sellaista, on vaikka aika paljon sellaisia satuja, missä vaikka joku nuorin poika, jota on vähän sorsittu ja syrjitty, niin sitten makaa uuninpankolla ja on vähän sellainen toisten hassuna pitämä, niin sitten lopulta saakin sen kuninkaan tyttären ja näin. Ehkä mun mieli ei vaan taivu sellaiseen, että mä ymmärtäisin opetuksena, että mikä näittenkin opetus on, ei pidä sorsia kolmatta lasta tai nuorinta lasta.
Saara: Niin, kyllä tuossa on jotain syvästi tyydyttävää, että olen antisankari enkä oikein yhtään mitään, mutta siitä huolimatta pääsen onneen.
Hanna: Kyllä. Tosi useinhan vaikka Suomen alueella kerätyt kansansadut on tosi agraareja ja talonpoikais- tai, että on köyhän torpan tyyppi, joka sitten saavuttaakin rikkauksia ja ties mitä. Joten sillä lailla ne sadut on muuttunut sen mukaan, että missä niitä on kerrottu, ja myös niiden opetukset.
Sonja: Kyllähän niitä on sellaisia just ryysyistä rikkaukseen, esimerkiksi Tuhkimo, joka on köyhästä perheestä ja sitten menee naimisiin prinssin kanssa ja saavuttaa ikuisen onnen. Just tunnetuimpia on varmaan just ne Disney-versiot, mulla ainakin Tuhkimosta tulee ensimmäisenä mieleen. Varmaan just tämä, kun on 90-luvulla syntynyt, niin monesta saduista tunnetuimpia on just Disneyn versiot, jotka on yleensä tämä, että prinssi etsii kumppania, joka on yleensä neitseellinen nuori nainen, joka on kaunis ja hyvätapainen. Sitten siinä on esteitä ja haasteita, mutta sitten tarina loppuu kuitenkin onnelliseen avioliittoon suurenmoisessa linnassa, musiikin siivittämänä, jossa palvelusväki katsoo heitä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Jotenkin se on ehkä se standardi nykyään, ainakin itsestä tuntuu siltä, että se on se mihin monet nykysadut tavallaan viittaa myös herkästi. Että ne on ehkä jopa kanonisoitunut, tai ainakin näin uskaltaisin heittää. Mitä mieltä Hanna?
Hanna: Joo, ehdottomasti. Sitä onkin satututkimuksessa puhuttukin tällaisesta disneyfikaatiosta ja toisaalta vaikka miten esimerkiksi nykyadaptaatioissa just ne Disney-sadut on sellaisia mihin voidaan viitata. Voidaan viitata vaikka lukuisiin eri Tuhkimoihin, mutta siellä on myös se Disney, että se on niin kanonisoitunut. Ja sitä on myös kritisoitu paljon tutkimuksessa, vaikka Jack Zipes on kirjoittanut tästä disneyfikaatiosta, että miten se on muokannut ja vähän approprioinut tai ottanut haltuun tämmöisiä satuja ja muokannut sellaisen Disney-mankelin läpi ja muokannut sellaiseksi kuin kuvailit. Ja sitten tietysti paljon on romanttisia komedioita vaikka, missä varioidaan Disneyä, vaikka Cinderella-story tai Ever after tai näitä, missä on aina ne hienot tanssiaiset ja muut, että sitten se taipuu se Tuhkimo tosi hyvin myös tällaisen romanttisen komedian juoneksi. Tuntuu, että se Tuhkimo nimenomaan on sellainen, mitä ihan hirveästi on tai tosi paljon on kirjoitettu yhä uudelleen ja se ryysyistä rikkauksiin, mikä myös niissä nuorin hassu poika uuninpankolla. Sehän on myös Tuhkimotarina tietyllä tapaa, että jotenkin se vetoaa, että vaikka olen tällainen onneton raasu, niin minustakin voi tulla vaikka ja mitä.
Sonja: Miten sä Saara näet Disneyn vaikutuksen saduissa, tai vaikka itse kun kirjoitat näitä?
Saara: Kyllä sitä helposti tulee se, että se Disneyn versio on se itse satu, että se on vaan, niin kuin sä sanoit, juuttunut meidän mieliin niin, että tässä on se koko sadun olemus. Sitten just esimerkiksi mun tyttö, kun se oli pieni, prinsessaikäinen se ajatteli, että naimisiin meneminen on se, että tanssitaan. Että just tämä tanssiaiskohtaus kaiken huipentumana. Että joku siinä vaan on sellainen niin kuin syvästi koskettaa sielua, tuntuu että tässä se on oikein. Ehkä tuossa munkin kirjassa on tanssiaiskohtaus, ehkä siellä olisi voinut vielä sitten enemmän lopulta vähän haastaa niitä erilaisia ulottuvuuksia. On siellä taustalla yksi naispari tanssimassa kanssa, mutta ehkä olisi voinut olla enemmänkin. Ja se kanssa, että tällaisessa Disney-maailmassahan kaikki on valkoihoisia myös. Oli jossain vaiheessa puhetta, että yksi prinsseistä olisi tässä edes ei-valkoinen, mutta aina välillä tapahtuu asioita ja nyt ne on kaikki tässäkin valkoisia. Mutta mä olen kyllä tietoinen siitä asiasta, että tämä saa varmaankin jatko-osan, jos mä osaan sellaisen kirjoittaa, niin siellä ehkä vielä enemmän tuollaisiakin asioita voisi haastaa.
Hanna: Toivottavasti saa jatko-osan, tai siis mä tykkäsin tosi paljon tästä. Kiva päästä lukemaan lisää, jatkoa prinsessan tarinalle. Tuli mieleen tuosta Disneystä, että mä en lapsena katsonut Disney-elokuvia yhtään, olen katsonut niitä vasta aikuisena. Tuntuu, että se on monelle ollut sellainen lapsuuden kokemus, että muistaa ne Disneyn sadut. Mä luin Grimmin satuja, mulle sitten taas ne Grimmin sadut on se tavallaan, ne on mulle se tutuin satuversio. Ne on hyvin sellaisia pelkistettyjä ja väkivaltaisiakin, ja mä lapsena rakastin niitä kaikkein väkivaltaisimpia satuja. Mutta jostain syystä ne, mä en tiedä miksi, me katsottiin kotona jotain Astrid Lindgren -elokuvia, Eemeliä ja Marikkia, ei Disneyä.
Saara: Mulla on taas semmoinen, että olen kyllä enemmän kirjojen kuin minkään television ääressä kasvanut. Tai siis mä olen 70-luvun lapsi, että ei sieltä televisiosta edes tullut yhtään mitään silloin. Mutta mulla on kanssa Grimmiä ja niitä Andersenin aika karujakin satuja, tyttö joka tanssii itsensä hengiltä -tyyppisiä asioita.
Sonja: Joo nämä kyllä mullekin tuttuja, ja mulla on ehkä just se, että mulle noi prinsessasadut ei ole itselleni niin tuttuja, että en ole lapsena niitä katsellut, mutta ehkä sitten enemmän jotain Leijonakuningasta ja Viidakkokirjaa. Enemmän tällaisia eläinhahmosatuja kuin sitten niitä ihmishahmosatuja, joissa on kuitenkin vähän eri painotus. Ainakin itse olen huomannut, että nuo prinsessasadut, kun olen vanhemmalla iällä katsonut, niin on silleen että apua, onko näissä näin stereotyyppisesti tehty kaikki. Ja sitten avioliitto on se utopistinen, onnellinen loppu, missä kaikki on hyvin. Se tuntuu jotenkin hassulta. Sitten odotellaan, metsissä kuljeskellaan ja sieltä tulee sitten prinssi, joka jotenkin
Saara: Tai että tässä makoilen, kuolleena, ja prinssi tulee.
Hanna: Tuntuu, että jossain kansansaduissa, vaikka siellä mennään sitten, että on häät lopussa, tai semmoiset, mutta tuntuu kuitenkin, voin olla väärässä, että tavallaan se varallisuuden ja vakauden tavoittelu tai sitten se on sellainen utooppinen päämäärä, ei niinkään romanttinen liitto jonkun tyypin kanssa. Sitten se on ehkä muotoutunut vaikka Disneyn ja muitten myötä, että se on nimenomaan se romanttinen rakkaus jota tavoitellaan, vaikka tuntuu joitain vanhoja satuja lukiessa että se on ehkä just ne avioliitonkin myötä saatavat. Että jos menee kuninkaan jälkeläisen kanssa naimisiin, saattaa sitten saada puoli valtakuntaa. Enemmän ehkä se varallisuus painottuu. Mutta voi olla, että ehkä nyt taas mä lukijana luen niitä omalla tavallani, mutta tältä tuntuu.
Saara: Niin, että puoli valtakuntaa on se kiinnostavampi osuus, kuin se prinssi.
Hanna: Niin, ehkä.
Sonja: Ainakin musta tässä teoksessa oli tosi kiva, että se ei loppunut siihen, että nyt se sitten menee naimisiin sen prinssin kanssa vaan se, lähdetään yhdessä seikkailemaan, ja prinssillä on lasikengät ja jotenkin sellainen, vähän sen heteronormin kyseenalaistaminen.
Saara: Joo.
Sonja: Tuntuu tosi virkistävältä kaikkien näiden perinteisten Disney-satukimaran keskellä.
Saara: Joo, siitäkin halusin puhua, että tiedän kyllä paljon pieniä poikia, joita kanssa ne samat sadut ja tanssiaiset ja söpöt pikku hamoset vaikka kiinnostaa. Se saattaa ainakin kotona vielä olla ok. Mutta sitten ainakin päiväkodissa rupeaakin ehkä 4–5-vuotiaat toiset kertomaan, että tuo ei ole sopivaa, että on niin kuin täysin kielletty nautinto nuorelle pojalle. Haluan kyllä luoda sellaista roolimallia, luulen että seuraavaksi ehkä saattaa tulla jopa prinssin tarina, koska niille prinsseillekin on aika kapea kohta, mihin niiden pitää noissa saduissa mahtua. Ne nyt on heteroita ja niillä on se prinsessa, joka niiden pitää pelastaa jollakin tavalla, ja ei niilläkään nyt hirveästi ole sitten valinnanvaraa siinä, että mitä tulevaisuudessa tekisi. Prinssi voi ihan yhtä haluta ne lasinkengät tai nätit mekot tai toisen uran tai toisen prinssin, tai mitä nyt ikinä keksisikään.
Hanna: Hauskaa, jos prinssikin saa tarinan. Musta oli myös tässä Prinsessassa joka lähti kälppimään mukava, että kun ne lähti sinne seikkailuun, mutta prinssi kuitenkin pääsee mukaan. Sitä prinssiä ei unohdeta sitten, että prinsessa lähtisi yksinään, vaan hän ottaa prinssin mukaan. Vaikka ei nyt tulekaan mitään, ei ainakaan kerrota, että olisi mikään romanttinen viritelmä heillä tai joku tuleva avioliitto siellä edessä. Mä just keskustelin mun kollegoiden kanssa muutama viikko sitten just tästä samasta kysymyksestä, että kun lapset tykkää tai on paljon sellaisia prinsessakertomuksia, tai alkaa tulla enemmän prinsessakertomuksia. Vaikka Prinsessa Pikkiriikki mulla on täällä mukana, ja sitten on tämä Prinsessa joka lähti kälppimään, että sitten lapset tykkää leikkiä prinsessoja, sellaisia aktiivisia prinsessoja ja laittaa prinsessavaatteet päälle, mutta sitten kukaan ei halua olla prinssi. Eihän tietenkään kenenkään tarvitse olla prinssi, jos ei halua olla niin ei tarvitse olla, mutta sitten just tulee niitä prinssitarinoita, niin ehkä…
Saara: Tiedän yhden ihanan pienen pojan, joka on poikaprinsessa, nyt hän on ehkä kasvanut siitä vähän, toivottavasti ei, mutta rupee olemaan sen verran iso… mutta pienempänä hän oli poikaprinsessa, joka oli mun mielestä maailman paras asia, hame päällä.
Hanna: Poikakin voi ihan hyvin olla prinsessa, että se on jotenkin ihana, että ei tarvitse olla mikään, mennä johonkin nyt olet prinssi, koska olet poika, tai nyt olet prinsessa, koska olet tyttö, vaan…
Sonja: Tai sitten esimerkiksi tässä lopussa, se on se lasikenkäprinssi, jonka kanssa Leona päättää lähteä seikkailemaan, eikä esimerkiksi se macho karvanoppaprinssi. Sekin on ihan merkityksellistä tavallaan, että hän valitsee tuollaisen vähän…
Saara: Joo, kyllä ehdottomasti piti saada se kivoin. Sitten siinä on yksi, jolla on tällaisia pokailulaineja. Se on paperille kirjoittanut, että vanhempasi oli simpukoita varmaan, kun sä olet tuollainen helmi -tyyppisiä. Sen mä jotenkin toivoisin, että siihen olisi voinut liittää sellaisen ääninapin mukaan tuohon kirjaan, että se olisi voinut oikeasti kunnon hirveällä äänellä vetää ne kaikki sen pokailulainit.
Sonja: Joo, ne oli kyllä hauskoja kun niitä luki siitä, tai jotenkin semmoinen, että kun kaikki jotenkin tietää varmasti, just tommosia pokailulaineja käytetään. Se on myös sellainen, ainakin itse liitin sen vähän sellaiseen limaisuuteen, mistä toisaalta sammakon sellainen tietty, ajateltu limaisuus liittyy siihen samaan hahmoon.
Hanna: Mun mielestä ne on oikeastaan aika hauskat ja mun mielestä, ehkä mua ei kukaan pokaile, että mä en kuule niitä, mutta ehkä myös sellainen katoava kansanperinne, että joku tulee jossain ”hmm, onko äitisi simpukka” -tyylisiä tai mitä niitä nyt täällä olikaan, tällainen ”jos olisit hirvi, olisin hirveen rakastunut”.
Saara: Joo.
(naurua)
Hanna: Joo, en tiedä, ehkä SKS:n pitäisi kerätä pokailulaineja.
Sonja: Mulle ainakin tuli tosta se sammakon tyrkkyys tavallaan, jotenkin korostui siinä kun ajattelee, että on vaikka feissareita tai puhelinliittymämyyjiä ja semmosia, jotka tulee ihan siihen iholle ja…
Saara: Joo, no se siinä oli, että ne kaikki semmoset miehet, jotka tulee liian lähelle ja jotka tyrkyttää jotakin, niin liitetään siihen pusun kerjäämiseen sitten ne kaikki muutkin sellaiset ärsyttävät tungeksijat.
Sonja: Mitä merkityksiä se sammakko sitten saa ehkä tommoisen kehityksen kautta, tai jotenkin, oletko ajatellut, että se lisää siihen jotain nykykulttuurin ulottuvuutta?
Saara: Joo, mä ajattelin, että kun siinä on sellainen absurdi, että kun tämä nyt muuten liikkuu tällaisessa esiteollisessa sadun maailmassa, sitten siellä sammakko sanoo, että jos pusut ei kelpaa, niin kaikkea muutakin löytyy. Sitten siellä on ne kännykkäliittymät, jotka ei yhtään kuulu tähän maailmaan. Se oli kanssa hauska sitten kirjan tanskantaja otti yhteyttä, muutamasta muustakin hauskasta asiasta puhuttiin hänen kanssaan, mitä en ollut silloin yhtään osannut ajatella. Mutta alussa kun Leona on ikään kuin piilossa ja vanhemmat kysyy, missä olet, anna äänimerkki. Hän sanoo ”piip”, niin kääntäjä kysyi, että mikä piip se on, että onko se jonkin elektronisen laitteen piip. Sitten mä niin kuin, että ei kun sellainen piip, mitä sanotaan, kun ollaan piilossa. Sitten mä et, mitä ääntä se jäljittelee, semmoinen piip, ehkä se on linnun ääni, en mä tiedä, mutta ainakin että jotain esiteollista, että keksi mitä tahansa, mutta ei sitten mitään… mutta sitten tosissaan, että olenhan mä itsekin siitä maailmasta tehnyt poikkeuksen.
Hanna: Onko tämä muuten käännetty kuinka monelle, tanskaksi ja?
Saara: Tanskaksi se tulee varmaan piankin, koska se on käytännössä valmis, ja sitten on tuota kroatiaksi tai Kroatiaan on tehty soppari ja sitten, no kolmannesta nyt ei ole sopimusta allekirjoitettu, vaikka sen olen hyväksynyt, niin en puhu siitä enempää. Oli Bolognan lastenkirjamessuilla kuulemma paljon kiinnostusta, mutta tässä nyt odotellaan, että mitä kiinnostukselle tapahtuu, että tuleeko sopimuksia.
Hanna: Joo, hauskaa.
Saara: Joo, mä kyllä ihan hirveästi odotan sitä, että mä saan käteeni tuon jollain toisella kielellä, koska sittenhän se on ihan eri teos.
Sonja: Joo, tuossa on kuitenkin paljon just semmoisia, mitkä on kulttuurisidonnaisia ja kielisidonnaisia, huumorijuttuja, mitkä varmaan on sitten vaikeakin kääntää.
Saara: Joo.
Hanna: Niin kuin vaikka se Hiski Salomaa. Sinne pitää laittaa jotkut vaikka, tiedätkö miten se siellä tanskankielisessä laittoi ne, tai onko siellä niitä samantyyppisiä silmäniskuja?
Saara: Kyllä me joistakin keskusteltiin, siitä että tulee joku toinen vitsi tilalle, mutta ainakin joku mistä puhuttiin, niin ei se nyt ollut samanlainen kuin oma. Mutta ehkä se nyt on pääasia, että siellä kuitenkin jonkinlainen huumori säilyy, että sillä mennään mihin pystyy.
Hanna: Joo.
Sonja: Mistä jutuista sä koit, että oli tavallaan helppo tehdä hauskoja juttuja, tai mitkä tuli silleen helposti?
Saara: Melkein kaikki nuo tuollaiset irtovitsit tuli ihan jotenkin suoraan. Ja sitten välillä semmoista, että lukee sen toisen kerran, ja tästä tuli ihan oikeasti hyvä. Ne tulee vähän vahingossa semmoisena, kuin ne tulee ja sitten huomaa jälkeenpäin, että olen ihan tyytyväinen tähän, ei olekaan huono.
Sonja: Mites toi huumori saduissa, jos miettii että vaikka Grimmin sadut on aika väkivaltaisiakin välillä, että mietin että missä sitä huumoria on. Osaatko sanoa, että miten sitä huumoria on otettu vanhemmissa saduissa?
Hanna: Välillä tuntuu, en ole tietenkään lukenut kaikkia satuja, mutta välillä tuntuu, että jotenkin karrikoidusti sanoen, että mitä vanhempi satu, jos nyt lähdetään jostain 1900-luvusta kauemmas, niin sitä hauskempia ne on, tai sitä enemmän niissä on huumoria. Että vaikka Grimmin saduissa huumoria on aika vähän, tai niistä on ainakin hyvin vaikea sitä löytää. Ne on aika sellaisia totisia, karsittuja, mutta sitten taas vähän vanhemmissa, tai paljonkin vanhemmissa Perrault’s saduissa huumoria on enemmän ja sitten just se mainitsemani Basile, siellä on hyvin paljon. Vaikka joku varhainen Punahilkka-versio, missä Punahilkka pyytää sudelta, että hänen pitäisi mennä tarpeilleen, siis kakalle ulos. Että päästä minut pois täältä vuoteesta, niin sitten se susi sitoo Punahilkan jalkaan köyden. Mutta sitten Punahilkka saa sen irti ja lähtee sitten kälppimään sieltä suden luota. Että kaikkia tällaisia, tuntuu että vaikka niissä Disneyn 50- tai vuosikymmeniä varhaisemmissa tai vuosikymmenten takaisissa, onhan niissä jotain huumoria mutta aika sellaista sievää, lievää. Kyllä sitten jos huumoria haluaa löytää, niin kyllä sitten täytyy lähteä vähän… että joko lukee näitä uusia, vaikka tätä Saara Kekäläisen ja Netta Lehtolan Prinsessa, tai Netta Lehtola on kuvittanut tämän, tai sitten niin vanhoja, oikein vanhoja 1600-luvun aarteita. Ja sitten myös niissä kansansaduissa on, mitä nyt on lukenut, mistä osa on ehkä sellaisia, tietenkin satujakin on hyvin monenlaisia, eri alalajeja, mutta törmäsin sellaiseen satuun pierukivestä, tämä on nyt aika skatologista hommaa tämä mun juttu.
Saara: Paras huumori lähtee sieltä.
Hanna: Mutta siellä on semmoinen pierukivi, jos se pistetään uunin alle ja sitten kun siihen puhaltaa, niin se, joka aina puhaltaa siihen niin kuuluu siitä pierukivestä semmoinen kauhea prööt. Ihan mihin säätyyn kuuluva ikinä sinne uuniin menee puhaltamaan, niin aina se sitten piereskelee. Siis ihan älytön juttuhan se on, mutta siis tavallaan tosi hauska, jos sitä pitää hauskana. Mutta joo, onhan niissä kaikenlaista.
Sonja: Ainakin itse mitä mietin, vaikka jossain Disneyn saduissa niin siellähän on, tai Disneyn leffoissa niin niissähän sitä huumoria on käytetty just lieventämään niitä semmoisia rankkoja valtataisteluita tai tämmöisiä, että siellä on just ehkä sellaisia vakavia aiheita, mitä sitten rikotaan sillä huumorilla jotenkin sitten.
Saara: Juu, ettei pelota lapsia ihan niin paljon.
Sonja: Että onko sitten tässä vaikka tuon sammakon kanssa samaa, että jos puhutaan vakavasta suostumusaiheesta, niin siihen kuitenkin vähän lisätään sitä huumoria?
Saara: Joo, on se, kyllä mä sitä mietin kanssa, että sehän on tämmöinen limainen seksuaalinen ahdistelija, että eihän se ihan rankka hahmo voi olla, koska sitten se on vaan liikaa. Mutta toisaalta, kyllähän nuo kaikki lisää sitä sen limaisuutta, mutta ehkä seksuaalista ahdistelevuutta pienemmäksi.
Sonja: Miten sitten, mä kuitenkin mietin sitä ,että tällaisessa kuvakirjassa, kuitenkin satukuvakirjassa, kirjoititko sä jotain sellaisia visuaalisia vitsejä siihen?
Saara: Joo, se on mulle, tai siis mä rakastan kuvakirjoja ihan yli kaiken, musta tuntuu että se on mulle kaikkein suurin lempilaji. Mä kirjoitan kyllä niihin kässäreihin aina tosi paljon sitä, mitä mä niihin kuviin haluan ja onneksi sekä tässä että sitten mun Valpuri-kirjoilla on työpariksi löytynyt sellainen kuvittaja, joka suostuu siihen, mitä mä haluan. Kyllä se aina kanssa tuntuu siltä, että onko se sen kuvittajan työmaalle tunkemista, jos kirjoittaa, että tee tähän kuvaan tämmöinen. Mutta toistaiseksi hyvin on onnistunut yhteistyö.
Sonja: Mietin sitä, että onko se niin kuin just puhuttiin noista asioista, jotka viittaa vaikka satuihin, niin onko se, Hanna ajattelisitko että se visuaalinen puoli, saako sillä nopeammin jotenkin viitattua vaikka sitten tiettyihin, sillä että ihan vaan näyttää kuvan lasikengästä, tai…
Hanna: Joo, kyllä varmasti. Tässähän on tosi hauska tämä Netta Lehtolan kuvitus, jossa just se kuvitus täydentää ja tukee sitä tarinaa. Sitten just ehkä vaikka tämä taikapeili, se on välitön visuaalinen muistikuva tulee niistä erilaisista Lumikki-satujen taikapeileistä, mitä on nähnyt kuvituksissa. Sitten tietenkin kuvituksessa voi viitata jonkin toisen, varhaisemman satuversion kuvitukseen. Että voi viitata siihen tekstiin tai vanhaan satuun, mutta voi myös sellaisiin, miksi niitä sanotaan, en edes tiedä mikä se tieteellinen termi on, kun kuvitus viittaa kuvitukseen. Onko se interfiguraalisuus, en mä tiedä mitä se on, mutta kuitenkin täällä on paljonkin, ja täällä on myös hauskoja täällä kuvituksessa. Täällä tuntuu olevan sellaisessa kuvassa kun taikapeili on, on joku tuollainen Pikku Myy -hahmo, tai joku nukkehahmo, että sitten siellä on sellaisia, ihan toiseen tarinamaailmaan viitataan kun viitataan Muumilaaksoon tai Muumi-tarinoihin, Pikku Myyhyn.
Saara: Joo, toi oli semmoinen, että mä ajattelin, että siellä Leonan tukassa, että olisi isot prinsessahiukset, joskaan hän ei ole vaalea vaan tumma, toisin kuin usein. Se on sellainen aika yleinen trooppi, että vaalea on hyvä ja prinsessa on vaalea. Joka tapauksessa on suuret prinsessahiukset, mutta että ne sille tärkeä työkalu, että se on työntänyt sinne vähän kaikenlaista tarpeellista. Siellä on sellaisia pinnejä ja pikkumyy taikka mitä tahansa, ja niitä sitten kun heilauttaa niin tulee sieltä.
Hanna: Joo, se oli mun mielestä hauska, että sillä tukalla, että se on vähän, että se ei ole vaan ihan tavalliset prinsessahiukset, vaan se on vähän niin kuin taikavoima. Vähän kuin Simsonin tukka, että siellä on kaikenlaisia hyödyllisiä tavaroita hänellä.
Saara: Joo, ja sitten mä mietin vaikka, kuten sanottu, Leona on valkoihoinen, mutta nyt on ollut paljon rodullistettujen naisten hiuksista puhetta, että ei saa koskea. Kaikki haluaisi koskea, mutta ei saa, tietenkään ei saa mennä toisen tukkaa sörkkimään. Vähän viittausta siihen kanssa kohdassa, jossa prinssi yrittää huudella Tähkäpää-tyyppisesti, että heitä hiukset alas, niin mä tulen pelastamaan. Että hiukset on osa minua ja mun naiseus ja se mitä niille tapahtuu, on mun päätös. Päätös on tosiaan se, että saksilla pistää ne poikki ja jatkaa hyvin lyhyt- ja takkushiuksisena prinsessana matkaansa sen jälkeen.
Hanna: Eli tavallaan se ei olekaan Simsonin tukka, nyt mä sanoin vähän hassusti…
Saara: Ei, se on sitä tulkintaa vaan, lukijan tulkinnat on yhtä mahdollisia.
Hanna: Sehän ei tavallaan menetä voimaansa sillä, kun sen menettää tai katkaisee hiuksensa, sehän vaan jatkaa menoaan.
Sonja: Niin, toisaalta silleen sama hahmo, sehän ei merkittävästi muutu se hahmo, vaikka ne hiukset tavallaan puuttuukin sitten, ne on todella lyhyet. Siihen tulee sellaista lisää vallattomuutta tavallaan myös noista lyhyistä hiuksista sitten hänelle.
Saara: Juu, ja voihan se jos nyt rupeaa tulkintoja etsimään, niin ajatella myös sitä, että ainakin Suomessahan perinteisesti sillä naisten hiusten muutoksella on tehty se muutos tytöstä naiseksi. Tavallaan se, mitä hiuksille tapahtuu, on tärkeä sellainen muutoselementti yhdestä kaudesta toiseen, että ehkä sen voi myös semmoisena nähdä tässä kirjassa.
Sonja: Toihan on mielenkiintoinen pointti myös, että ehkä se hiusten muutos voi mahdollisesti korreloida siihen elämän tai myös ehkä juonelliseen muutokseen. Ehkä se alkaa pikkuhiljaa olemaan matka kotiin myös, että se seikkailu sitten lähtee kohti kotia sen hiustenleikkuun jälkeen.
Hanna: Se on hyvä myös, että se on hänen oma päätöksensä. Kun välillä olen kuullut tarinoita meitä vanhemman sukupolven naisista vaikka, että joku sukulainen on saattanut sanoa, että nyt olet sen verran vanha, että nyt on aika leikata hiukset, tai jotenkin näin. Se on ollut myös sellainen tietynlainen vallankäytön, että kuinka naisten hiuksia on kontrolloitu, että kuinka pitkät ne on. Tavallaan nuorella naisella pitäisi olla pitkät hiukset, mutta sitten tietyn ikäisellä ei voi olla ja ihan älytön tavallaan normisto niihin hiuksiin liittyen. Tässä tosiaan Leona päättää itse hiuksistaan, mikä on tosi kiva.
Sonja: Muutenkin päättää monesta asiasta itse, mikä on tosi kiva jotenkin, auttaa myös muita. Että ei ole jotenkin minä itse, vaan tosiaan auttaa myös muita, auttaa ja on myös semmoinen lempeä hahmo.
Saara: Joo, mä ajattelin, että vaikka on niin kuin villi ja itsepäinen, niin siitä huolimatta on tämmöinen prinsessainen hyväntahtoisuuskin, hyväsydämisyys siinä sen ytimessä, että omapäinen ei tarkoita pahaa, vaan että se voi tarkoittaa mitä tahansa, myös hyvin empaattista ihmistä.
Sonja: Mietin kanssa sitä, että onkohan tuossa niin kuin prinsessasatuihin, niin Leonahan on kuitenkin jo prinsessa. Hänen ei tarvitse saada prinsessastatusta sen naimisiinmenon myötä, että hänellähän on jo se oma valtakunta olemassa. Se on merkittävää, just niin kuin aiemmin puhuttiin verrattuna vaikka Tuhkimoon, joka menee sen prinssin kanssa sitten naimisiin. Siinä ei säätymuutos ei tässä tavallaan kuitenkaan tule.
Saara: No, valmiiksi hyväosainen.
(naurua)
Hanna: Ei tarvita säätymuutosta.
Saara: Tuhkimossahan se muutos on niin ihana. Edelleenkin jos nyt puhutaan niistä Disney-leffoista, niin kyllähän mä voisin sitä tanssiaisiin menoa katsoa yhä uudestaan ja uudestaan, koska se, että arkisista asioista tulee jotakin suurta ja taianomaista, satua, niin sehän on jotain ihan mieletöntä.
Sonja: Onhan se aivan ihana. Mäkin pystyn kuvittelemaan sen ja kuulemaan sen musiikin, mikä siinä taustalla on, se on niin piirtynyt, sitten varmaan musiikilla paljon tavallaan saadaan myös aikaan sitä tunnereaktiota, jotenkin syventää sitä. Jos sä saisit valita, niin millaista musiikkia sä laittaisit tähän taustalle?
Saara: Jaa, mä aika usein, mun kaikkiin aikuistenkirjoihin mulla on ollut jopa Spotifyssä lista niitä varten. Kyllä mä haluaisin ainakin alkuun just sitä suuri orkesteri soittaa, mutta kyllä väkisinkin muuttuisi joksikin villimmäksi, en mä tiedä, ehkä trip hop voisi olla hyvä.
Sonja: Kiitos todella paljon tästä keskustelusta, tämä oli oikein ihana ja villitsevä keskustelu. Sitten tosiaan lopuksi voitte lähettää terveisiä kuulijoille.
Saara: Mä haluan lähettää kaikille lapsille terveisiä, että pysykää villeinä.
Hanna: Mä kannustan kaikkia lukemaan satuja ja myös niitä vähän vähemmän tunnettuja satuja, niissä on paljon hauskaa ja jännää.
Sonja: Ihanaa, mä voin yhtyä näihin kyllä molempiin. Moikka!
