Maailman tärkeintä kirjallisuus -podcast
Litterointi
Vieraana J. S. Meresmaa ja Noora Vaakanainen. Toimittajana Sonja Mikkonen.
Sonja: Moi! Kuuntelet Maailman tärkeintä kirjallisuutta -podcastia. Mä olen Sonja Mikkonen Lastenkirjainstituutilta. Tänään keskustellaan säeromaaneista ja lyyrisyydestä nuortenkirjallisuudessa. Mulla on studiossa vieraina kirjailija ja kustannustoimittaja J. S. Meresmaa, joka on tunnettu mm. Mifonki-fantasiasarjasta, vampyyriduologiasta sekä säeromaanitrilogiastaan, sekä kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Noora Vaakanainen Tampereen yliopistosta, joka on tutkinut mm. kirjallisia mieliä ja graafisia elementtejä proosassa, tervetuloa!
J. S. ja Noora: Kiitos.
Sonja: Alkuun ennakkokysymys, jonka olette saaneet tosiaan sähköpostitse. Eli miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus on susta tärkeää?
J. S: Mä voin vaikka aloittaa. Mä olen tosiaan J. S. Meresmaa. Mä mietin, tähän olisi ollut tosi monta erilaista vastausta, koska kun sitä lähtee perkaamaan, niin on tosi monta syytä, minkä takia se on tärkeää. Mutta mä voisin nostaa esille kaksi. Eli mun mielestä lapset ja nuoret on liian tärkeä joukko, jotta ne voisi jättää kokonaan ulos kirjallisuudesta ja sen kaanonista. Paitsi että siinä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa näkyy ja siihen tallentuu lasten ja nuorten näkökulmia, niitten kokemuksia kulloisessakin ympäristössä ja tässä hetkessä, niin se on myös eräänlainen silta niihin yhteisiin tarinoihin ja jaettuihin ihmisyyden kokemuksiin, erilaisiin kulttuureihin ja arvoihin. Tietysti toiseksi meillä ei olisi aikuisiakaan lukijoita ja kirjallisuuden tekijöitä, jos meillä ei olisi lasten- ja nuortenkirjoja.
Noora: Nuortenkirjallisuus aika usein käsittelee nuoria kiinnostavia aiheita, nuorille hyvin tärkeitä kysymyksiä ja asioita, ja siten tottakai se on nuorille lukijoille todella tärkeää, että he löytää sellaista kirjallisuutta, joka kuvaa heidän kokemustaan maailmasta. Että ei välttämättä kerrota asuntolainan tuottamista isoista kriiseistä, en tiedä haluaisinko itsekään välttämättä lukea sellaista romaania, mutta myöskin sitten aikuisille lukijoille se avaa ehkä näkökulmia siihen nuorten maailmaan myöskin. Ja sitten että, sen sijaan että nuortenkirjallisuudesta nyt niin tekee tärkeän, niin ajattelen, että se on niin jotenkin itsestään selvä kysymys, tottakai, mutta minkä takia sitä pitäisi kaikkien nyt niin lukea, niin ajattelen että nuortenkirjallisuus käsittelee vaikkapa sukupuolta ja seksuaalisuutta tällä hetkellä Suomessa sellaisella tavalla, mitä ei oikeastaan aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa ole samalla tavalla näkyvissä. Että siinä niin kuin voisi ajatella, että lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus edustaa sellaista kärkeä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.
J. S.: Olen ihan samaa mieltä, että jotenkin se tuntuu olevan, että ne tuntosarvet on jotenkin herkempiä siellä nuortenkirjallisuudessa ja myöskin asenteet avoimempia, kuin aikuisten puolella. Että ehkä sillä on vähän jotenkin samanlainen asema kirjallisuudessa kuin runoudella, että se on sellainen edelläkävijä ja suunnannäyttäjä, että sen takia on myös tosi harmillista, että se jää niin piiloon siinä kirjallisuuden koko kuvassa, nuortenkirjallisuus.
Noora: Kyllä, ja monestihan runoudella on, koska se on vähän lyhyempi muoto kuin proosa, tietenkin runokokoelma on jo sitten pidempi, mutta että lyhyisiin muotoihin liittyy sellainen potentiaali, että ne voi mahdollisesti reagoida johonkin ajankohtaisiin kysymyksiin paljon nopeammin kuin pidemmät muodot. Ei aina, ei saa yleistää, mutta siinä on tällainen potentiaali. Ajattelisin, että myöskin nuortenkirjallisuudessa on tällainen, että se kykenee paljon nopeammin ja ketterämmin reagoimaan tietynlaisiin asioihin, kuin sitten aikuisille suunnattu proosa.
J. S.: Siinä on myös se, että se oikeastaan myös vaatii sitä, koska nuoruus on hyvin lyhyt hetki lopulta ihmisen ajassa, ja ne sille hetkelle spesifit asiat voi olla vaan vuosikymmenen ajan relevantteja, tai nyt internetin ja sosiaalisen median aikakaudella vielä lyhyemmässä ajassa muuttuu kaikki alustat tai foorumit mitä käytetään tai muut tällaiset sovellukset. Eli se on itse asiassa tosi haastavaa, koska kirjallisuus on kuitenkin aika hidas laji, että sitä on hidasta tehdä, ja siinä kestää aina tietty aika ennen kuin se pääsee kirjan kansiin ja pääsee kauppaan ja pääsee lukijoille. Se on myös sellaista, että osa siitä vanhenee hyvinkin äkkiä, mutta silti se on mun mielestä erittäin tärkeää, että sitä ikään kuin talletetaan kirjalliseen muotoon.
Sonja: Niin, kyllähän tuossa vaikka sosiaalinen media on aika isossa roolissa nykyään, myös tavallaan siinä että miten se näkyy että vanhenee, että mitä sosiaalista mediaa käytetään tietyssä teoksessa, mutta sitten toisaalta, että joku nuortenkirja voi levitä tosi ilmiömäisestikin sitten taas sosiaalisen median kautta, kun on sitten taas se, että hei mun mielestä tämä oli ihan loistava, tähän kannattaa tarttua, ja sitten muut tarttuu, ja se voikin yhtäkkiä levitä. Ja jotenkin nuorten into ehkä tiettyjä asioita kohtaan on jotenkin niin ihastuttavaa, että sitten siitä tykätään ihan valtavasti, kun siitä tykätään. Se on jotenkin tosi pidättelemätöntä tietyllä tavalla se innostus mikä on ihailtavaa mun mielestä myös. Tosiaan päivän aiheena on siis säeromaanit. Lyhyesti, säeromaani on romaani, joka on kirjoitettu lyyriseen muotoon, eli esimerkiksi jaettuna säkeisiin, lyhyesti. Mutta J. S., sä opetat siis säeromaanien kirjoittamista kriittisessä korkeakoulussa. Mitkä ovat säeromaanien tyypillisimpiä elementtejä, eli mikä tekee teoksesta säeromaanin?
J. S.: Joo, kriittisessä korkeakoulussa mä pidän sellaista kurssia, missä tutustutaan säeromaaniin. Mä en ehkä opeta sen kirjoittamista niinkään, vaan kerron mitä se on ja mitä se voisi olla, ja mikä siihen on, miten sitä voi hyödyntää ja millaisiin tarinoihin se on erittäin hyvä muoto. Niin kuin sanoit, niin periaatteessahan säeromaani on vaan teos, jossa on ehyt draaman kaari ja sitten se tarina kerrotaan runon ilmaisumuodossa eli säkeissä. Se on yleensä säeromaanit on tosi kertovaa, suoraa runoutta, eli niitä on helppo lähestyä, niitä on helppo ymmärtää, ne ei ole sellaisia kryptisiä tai arvoituksellisia niin kuin jotkut runot saattaa joillekin olla. Siissä on ihan valtava jotenkin se ilmaisuvoima sen runon ja just sen tarinan risteyskohdassa tai siinä, että se tekee siitä aikamoisen, miten sen sanoisi, iskevän. Se on samaan aikaan ilmava ja tiivis ja kevyt, ja sillä voi kuitenkin käsitellä tosi painavia, isoja aiheita ja usein käsitelläänkin. Musta tuntuu, että monet sellaiset aiheet, mitä säeromaaneissa on, saattaa olla vaikka itsemurha tai rasismi tai jengiväkivalta tai muu tällainen, niin se vaatiikin ehkä ympärilleen sen sellaisen ilmaisumuodon, joka toisaalta antaa tilaa hengittää ja antaa lukijalle tilaa ottaa vähän taukoa siitä tekstistä, että se ei ole niin intensiivistä, kun proosassa sitten taas se on sellaista tosi tiheää se itse tekstimassa ja tavallaan se, mitä kaikkea rakennetaan siihen ympärille. Tämä varmaan nyt vastasi ainakin joltain osin.
Sonja: Joo, se oli mukavan tiivis sellainen, mitä kaikkea siihen sisältyy.
J. S.: Mutta itse asiassa teknisesti voisi lisätä sen, mitä mä olen nyt lukenut, oikeastaan kaiken mitä on ilmestynyt suomeksi ainakin nuorten- ja ya-puolelta, niin niille on yhtenäistä paitsi tietynlaiset aihevalinnat, niin se, että on valittu 1–3 sivun mittaisiin lukuihin, jotka usein on nimetty, ei aina, vähän samaan tapaan kuin romaanissa on luvut. Mä jotenkin vierastan, että kutsuisi noita säkeistöiksi, koska niissä ei välttämättä haeta sellaista tekstillistä koheesiota kuin ehkä runoissa säkeistössä, mutta niissä on kuitenkin joku yhtenäinen aihe tai ajatus tai kohtaus per luku. Siellä hyödynnetään hyvin paljon draaman kohtauksia, säeromaaneissa, ja sitten tosiaan se suora kerronta, eli se säemuoto, se voi olla hyvinkin lähellä tavallaan proosakerrontaa, mutta sitten se on vaan jaoteltu säkeisiin.
Noora: Tuli mieleen tästä ilmavuudesta, niin ehkä se tyypillisin ero, sitten kun lukee säeromaania verrattuna sitten tällaista perinteistä romaania, on se tyhjän tilan käyttö. Siinä on aika paljon tyhjää tilaa sivuilla, mikä tuottaa sellaista ehkä ilmavuutta siihen kerrontaan. Mutta toisaalta myöskin se, että miten sitä tyhjää tilaa on käytetty, niin se eroaa vähän siitä, että jos tavallisessa tai perinteisessä romaanissa on käytetty vaikkapa tyhjiä rivejä, niin yleensä ne implikoi jotain kerronnallista katkosta. Että siinä on joku ajallinen loikka, siinä loikataan ehkä johonkin toiseen paikkaan, toisen henkilöhahmon tajuntaan, mutta sitten säeromaanissa tyhjä tila tai tyhjät rivit ei välttämättä toimikaan näin. Ne saattaa enemmänkin rajata sellaisia muunlaisia merkitysyksikköjä, että muotoillaankin ehkä joku ajatus tai joku muu siihen säe- tai säkeistöä muistuttavaan tekstikappaleeseen. Sekin, että onko ne säkeistöjä vai onko ne enemmän sitten tällaisia kertovia kappaleita, niin siinä ehkä tulee tämän lajin tällainen hybridisyys tietyssä mielessä, että onko meidän oleellistakaan päättää, että onko ne säkeistöjä vai onko ne kertovia kappaleita, ehkä ne on molempia.
J. S.: Kyllä, just tämä, että mitä enemmän mä pengoin sitä säeromaanin olemusta ja muuta, niin sitä selkeämpää oli että joo, sillä on tiettyjä ominaispiirteitä, mutta niihin ei ole järkevää lukittautua, koska se on tavallaan, se mistä mä koen että säeromaani on syntynyt. Yleensähän puhutaan runoromaaneista, että runoromaaneja on ollut tosi pitkään jo olemassa. Mutta jos lukee runoromaani-termi alla olevia teoksia kirjastosta, niin huomaa että se on tosi laaja kirjo, mitä siihen tavallaan kuuluu, ja säeromaanit erottuu sieltä ikään kuin ihan omanlaisenaan yksikkönä jo. Se on syntynyt aika orgaanisesti kuitenkin, että jos ajattelee tätä 1900-luvun lopun historiaa tai siinä ihan lähellä olevaan 2000-luvun taitetta, niin Yhdysvalloissa kuitenkin tosi moni nuortenkirjailija lähti kirjoittaa sen näköistä säeromaania, minä me tunnetaan se nyt. Että se on jollain tavalla orgaanisesti syntynyt, ja mun mielestä se saa orgaanisesti elää ja kehittyä, ja muotoutua uudelleenkin, että sitä ei kannata ehkä liian tiukasti lokeroida.
Sonja: Näetkö, että se on nimenomaan nuortenkirjallisuuden sisällä elävä piirre?
J. S.: Mä koen, että just tämä lyhyet luvut ja se selkeä tarinallisuus ja tämmöset, ne on muutenkin nuortenkirjallisuudessa hallitsevia piirteitä, jos verrataan aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Ne nyt on aika laajaa pensselinvetoa, mutta jos pitää määritellä, että onhan aikuistenkirjallisuudessakin säeromaaneiksi miellettäviä kirjoja, mutta ne on ehkä keskenään enemmän erilaisia kuin mitä sitten nuortenkirjallisuudessa. Toki sielläkin on eroja, mutta ehkä vähemmän, koska se kohdeyleisö on tietyllä tavalla rajatumpi. Nuortenkirjalla on usein myös semmosia, että nuortenkirjailija joutuu ehkä enemmän miettimään sellaisia asioita, mitä aikuistenkirjailija ei joudu miettimään. Eli pystyykö, kuinka monet nuoret pystyy vaikka lähestymään tätä mun tekstiä, millaista kieltä mä käytän, ja just tämä, mistä oli jo alussa puhetta, että onko se nuorten maailma mistä mä kirjoitan uskottava, tunnistetaanko se, samastutaanko siihen ja näin poispäin. Yleensä aikuistenkirjailijat ei joudu miettimään tällaista, ne vaan kirjoittaa menemään ja saa tehdä just niin haasteellista tekstiä tai tosi taiteellista ja kunnianhimoista ilman pelkoa siitä, että ne ei tavoitakaan sitä kohderyhmää. Tämä yksi mun mielestä, mikä voi vaikuttaa siihen millaisia säeromaaneja on nuortenkirjallisuudessa versus aikuistenkirjallisuudessa.
Noora: Tulee mieleen runoromaanien kentältä Maria Matinmikon Kolkka, joka on sitten vähän erilainen, vaikka sekin on runoromaani ja siinä on jotakin limittymistä näiden säeromaanien kanssa, niin sehän kyseenalaistaa enemmän kertovaa rakennetta, esimerkiksi siinä niitä kerronnallisia tai runouden keinoja nivotaan myöskin naiskirjoituksen perinteeseen. Mutta sitten jos nuortenkirjallisuudessa ruvetaan viittaamaan vaikka johonkin naiskirjoitukseen ja käytetään jotain termiä, mikä tulee tutuksi jollain ylimmillä koulutusasteilla tai yliopistossa, niin se menee vähän hankalaksi ja se sulkee aika paljon lukijoita sitten pois.
J. S.: Just näin.
Sonja: Entä miten sitten säeromaani eroaa esimerkiksi proosarunosta? Siinä on varmaan aika häilyvä raja, lopulta?
J.S.: Itse asiassa mä koen, että ei ole. Tämä oli mun ajatus silloin, kun mä itse lähdin, joku kysyi multa, että entä proosaruno. Sitten mä, että mikä? Sitten aloin tutkia, että okei, mikä on proosaruno ja rupesin heijastamaan sitä siihen, että mikä on säeromaani ja totesin, että nehän on toistensa peilikuvia. Eli proosarunolla haetaan samaa efektiä kuin proosassa, siis samaa efektiä kuin runossa, mutta proosan keinoin, ja sitten taas säeromaanissa haetaan samaa efektiä kuin proosassa, runouden keinoin. Eli tavallaan ne on vähän niin kuin, voisi sanoa ehkä vastakohdat, peilikuvat toisistaan, mikä se intentio siellä on. Toki muodossa, eli se miltä ne näyttää, sehän saattaa tietysti jossain kohdin limittyä ja olla semmoinen hybridimäinenkin, mutta mä hahmotan sitä tätä kautta, että mikä se on, mitä halutaan saavuttaa proosarunokirjalla, ja mitä halutaan saavuttaa säeromaanilla. Toinen kurottaa sinne runouden puolelle ja toinen proosan puolelle. Toinen käyttää proosan keinoja ja toinen runouden keinoja.
Noora: Mutta molemmissa muodoissa on kanssa sekin yhtäläisyys, että ne on aika itsetiedostavia muotoja, että se, että päädytään proosarunoon tai säeromaaniin, se on yleensä jollakin tavalla sellainen valinta mikä näkyy siinä kerronnassa ja niissä aiheissa ja teemoissa, mitä käsitellään. Se muoto tulee niissä usein myöskin avuksi.
J. S.: Joo, mulla on tosi, mä en tiedä proosarunon puolelta, mutta siis säeromaaneissa on tosi moni kirjoittaja sanonut, että ei ole tiennyt säeromaanista, mutta sitten kun on pitänyt kertoa se tarina, niin se ei ole voinut tulla missään muussa kuin siinä muodossa, mikä mun mielestä kuvaa tosi hyvin sitä, että se muoto ei ole sivuseikka. Että siinä on tosi tärkeä tehtävä siinä, että miten se tarina halutaan kertoa, että mikä on se niin sanotusti oikea tapa kertoa juuri tämä tarina. Tämä on mun mielestä kanssa tosi kiinnostava, koska sitten jos me ajatellaan tavallista proosaromaania, niin siinä ehkä jotenkin vähemmän se muoto, jos ei mennä sinne kokeellisen kirjallisuuden puolelle, niin se on vähän niin kuin itsestäänselvyys, että miten proosaromaani kirjoitetaan.
Sonja: Säeromaaniahan on kuvaillut mm. kirjailija Kirsti Kuronen sanoen ”tekstin runollinen asemointi houkuttelee pysähtymään, pureksimaan, miettimään ja täydentämään. Lyhyissä riveissä sykkivällä intiimillä tekstillä pääsee suoraan henkilön pään sisään. Säkeet ja säkeiden välit sopivat piilottelevien ja häpeällistenkin kokemusten kuvaamiseen.” Millaisia teemoja tunnistatte erityisesti nuorten säeromaaneista ja mikä tekee nuorten säeromaaneista erityisiä?
J. S.: Siellä käsitellään kyllä tosi monenlaisiakin asioita, että paitsi että tällaiset mitä jo mainitsinkin, rankat kuten jengiväkivalta ja itsemurha ja tällaiset, niin niiden lisäksi on sitten suuria aiheita ja tärkeitä aiheita ja sellaisia aiheita, jotka ehkä isolle yleisölle voi olla vielä vähän outoja ja vieraita, kuten sateenkaariteemat. Mullakin Dodo-trilogiassa käsitellään polyamoriaa, joka on nyt kuitenkin käsittääkseni aika harvinainen aihe ollut vielä missään kirjallisuudessa. Se on jotenkin tosi otollista siihen, koska se just ei ikään kuin tukahduta mitään, vaan antaa sellaisia ajatuksenituja sinne ihmisille, kun se on niin ilmavaa ja antaa omalle ajatukselle tilaa ja taukoja.
Noora: Itse tätä Dodo-romaania lukiessani kiinnitin toistuvaan nimeämisen kysymykseen huomiota ja miten jo säeromaanikin on tietysti muotona sellainen, mikä aiheuttaa vähän hämmennystä. Että onko tämä nyt proosaa vai runoutta, jos tällaiseen määrittelyyn on hirveän kiintynyt ja se on sellainen tapa, jolla mielellään ihminen hahmottaa maailmaa, niin tällaiset muodot voi olla haastavia. Mutta tämä nimeäminen tulee sitten isompana teemana muutenkin, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välinen nimeäminenhän on kirjallisesta perinteestä, Raamatusta tuttu, kun Aatami nimeää kaikki eläimet, niin hän samalla alistaa ne valtaansa. Tässä nämä lajien väliset valtasuhteet on myöskin keskiössä, mutta ehkä vielä enemmän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä koskevat nimeämiset, oman paikkansa löytäminen, oman identiteetin tutkiminen, se mahdollinen auki jättäminen myöskin. Myöskin tämä monisuhteisuus ehkä sellainen, että monesti tällaiset jotkut todella vähemmistömuodot, esimerkiksi monisuhteisuus tai polyamorisuus ja sitten bi- ja panseksuaalisuus, ne on helposti sellaisia, jotka aiheuttaa nuorille sitten hämmennyksen kokemuksia, jos ei pysty löytämään sanoja tai löydä sellaista kokemusta, johon se oma tapa olla sitten jotenkin peilautuisi. Ajattelen, että just bi- ja panseksuaalisuus, mitä tässä Dodossakin käsitellään, sitä ei kyllä kotimaisessa kirjallisuudessa ihan hirveästi ole oikeastaan ollut.
Sonja: Joo, ja toki tietysti varmasti myös se, että miten vaikka representoidaan vaikka bi- ja panseksuaalisuutta, onko se sellaista perinteistä, tavallaan stereotypisoivaa, sellaista bury your gays, mistä, esimerkiksi se, mikä on se tavallaan hyvin perinteinen, hyvin surullinen traditio siitä, kuin on ehkä se yksi queer-hahmo, jolle todennäköisesti käy erittäin huonosti tarinassa. Tavallaan se ainoa samaistumisen kohde on kuitenkin tietyllä tavalla saavuttamaton.
J. S.: Ja myös negatiivisesti värittynyt. Mä koen että nuortenkirjallisuus ja ya-kirjallisuus on isoin harppauksin edennyt tuosta onneksi viime vuosina. Eli yhä useammin näkee sitä, että kirjoissa on oikeasti sitä moninaisuutta, että siellä ei ole mitään tällaisia token-hahmoja, eli yksittäisiä, vähän stereotyyppisiä vähemmistöä edustavia, tämä edustava on kanssa sellainen vähän kiistanalainen termi mun mielessä, hahmoja. Vaan siellä on niitä useampia, koska se on ihan luontevaa ja luonnollista, että ihmiset, jotka kokevat, että heillä on jotain samankaltaisuuksia tai yhteistä hengaavat toistensa kanssa ja löytävät ystävyyksiä ja kavereita sieltä. Mulle on joskus tullut palautetta, tai olen lukenut palautetta tuosta Dodo-trilogiasta, että eikö tässä ole nyt vähän liikaa. Kun siinä käytännössä siinä koko trilogian aikana käsitellään siis tätä, siinä on tämä bi- ja panseksuaalisuus, sitten siinä on lesbous, sitten siinä on aseksuaalisuus ja mun mielestä se on vaan hirmu luontevaa. Kun ihmiset on oikeasti moninaisia ja me vaan usein kieltäydytään näkemästä sitä, me ollaan niin niissä normeissa kiinni, että se jotenkin hämärtää meidän katsetta. Säeromaaneissa pystyy valottamaan tosi monia eri aiheita, koska se tiivis kiteytynyt ilmaisu jotenkin mahdollistaa sen, että näitä erilaisia risteytymispisteitä ja intersektionaalisuutta, niin se on hirveän luonteva tuoda sinne mukaan. Musta tuntuu, että esimerkiksi hitaammassa proosassa se vaatii paljon enemmän pohjustusta ja rakentelua, että se ei tunnu mitenkään päälle liimatulta, vaan että se oikeasti toimisi myös kaunokirjallisena teoksena. Mutta säeromaanissa se on, koska säeromaani tarvitsee kuitenkin tosi paljon materiaalia. Vaikka se on niin lyhyt, tai monet ainakin suomalaiset säeromaanit on aika lyhyitä, niin sinne tarvitaan aika paljon sitä matskua. Siinä on siinä mielessä se romaanin luonne, kun sanotaan, että romaani on kaikkisyövä sika, pitää ihan paikkansa, niin usein säeromaaneissa sinne saa aika paljon tavaraa, ennen kuin se alkaa tuntua riittävän täydeltä. Helposti, jos on liian ohut tai yksinkertainen se aihe, mikä toimisi ehkä proosassa, niin se ei toimikaan säeromaanissa koska se vaatii jotenkin enemmän polttoainetta ja käyttövoimaa sinne.
Noora: Ehkä tässä tullaan myöskin sinne runouden alueelle, koska runoushan monesti pelaa parhaiten, jos se on todella kerroksellista. Tavallaan ajattelisi, että säeromaanissa myöskin tämä kerroksellisuus on hirveän olennaista, jotta se toimii hyvin.
J. S.: Joo, just tämä, että kun säeromaanissa on runouden valtava keinovalikoima käytössä, että on kaikki metaforat ja tämmöiset mielleyhtymät. Se, että runous antaa niin paljon potentiaalia siihen kerrontaan, niin ne kannattaa kyllä hyödyntää. Sittenhän siihen tulee tavallaan vielä se ihan tekstin muotoilun taso, eli mitenkä teksti on asemoitu, käytetäänkö siellä just erikoismerkkejä tai sisennyksiä millä tavalla ja näin poispäin, niin se tuo tosi paljon vaihtoehtoja.
Sonja: Joo ja just lyyrisyys tuo siihen paljon sellaista tulkinnanvaraa, tai mitä itse ajattelen, on se että lyriikka on lajina just sellaista tulkinnallista, täynnä metaforia ja jotenkin tosi monitahoista. Tavallaan siihen kuitenkin tulee sitten säeromaaneissa myös sitä perinnettä, että esimerkiksi miten Noora ajattelet, että se lyyrisyys mahdollistaa tässä lajimuodossa sen tulkintakategorian, vähän viittasitkin siihen jo tuossa…
Noora: Joo, lyyrisyys on ehkä vähän hankala sana itselleni, koska sitten helposti ihmiset mieltää että se on jotain sellaista kiharaista ja pikkusievää, kerronnallista sellaista, kielellistä niin kuin ornamentaalista lisää. Mutta lyyrisyys parhaimmillaan on just sitä monimerkityksellisyyttä ja se on myöskin karsimista ja merkityksien hallitsemista minulle. Ajattelen, että sellainen tosi lyyrinen proosa, se on loppujen lopuksi aika tislattua, että siinä ei ole hirveästi löysää. Toki jonkin verran voi olla, mutta lähtökohtaisesti kaikki, mitä siellä on, on merkitsevää. Proosaan, sellaiseen perinteisempään proosakerrontaan, sinne saa hiukan enemmän laittaa sellaista, mikä ei ole kaikki yhtä painavaa. Mutta heti kun on lyhyempi muoto, jossa on tyhjää tilaa ympärillä, niin sitten ajattelen kyllä, että kaikki se mitä sinne sivulle sitten tekstiin päätyy, niin se täytyy olla jollakin tavalla merkityksellistä.
J. S.: Kyllä täytyy sanoa, että kun on kirjoittanut pitkää proosaa ja sitten noita säeromaaneja, niin kyllä sitä jokaista pilkkua ja ja-sanaa miettii ihan eri intensiteetillä säeromaanin kohdalla kuin sitten siellä proosassa. Siellä voi olla vaan, että tässä nyt voi olla pilkku tai sitten voi olla, ettei laiteta pilkkua, oikeastaan ihan sama, mutta sitten säeromaanissa se ei olekaan. Säeromaanissa mun mielestä se, että kun sitä lukee ääneen, niin se herää ihan uudella tavalla eloon ja silloin oikeastaan pystyy paremmin kuulemaan sen, että laitetaanko pilkku vai ei. Mulla oli tosi mielenkiintoinen kokemus Helsingin kirjamessuilla, kun Kallion lukiolaiset esittää yleensä aina tällaisen yhden pätkän siitä teoksesta mikä on milloinkin kyseessä haastattelussa. Oli sitten valittu semmoinen yksi kappale Kerberoksesta, jos nyt muistan oikein, se oli maagista, koska se luki sen just niin kuin olin sitä ajattelut, miten oli itse ajatellut sitä silloin editointivaiheessa. Eli se muoto oli ikään kuin myös lukuohje, että just se, että mihin tulee painotus, missä tulee tauko, missä tulee juoksutus, missä tavallaan se rytmi tihenee, missä hidastuu. Se oli jotenkin tosi silmiä avaavaa, se että näin tämä toimii. Sen takia mä ajattelenkin, että säeromaani jollain tavalla keskustelee lavarunouden kanssa, että jotenkin se ääneen lukeminen herättää sen jollakin tavalla henkiin. Ja mun mielestä jos ajattelee niitä aihevalintoja, mitä nuorten säeromaaneissa on, niin ne on hyvin lähellä myös sellaisia aktivismin ja poliittisen puheen piirteitä, mitä lavarunoudessa kohtaa.
Sonja: Joo, ainakin muistan itse että joskus yliopistossa on ainakin yksi luennoitsija sanonut, että runoa kuuluu lukea ääneen, että se on kirjallisuuden muoto, joka kuuluu tulla luetuksi ääneen. Se on niin merkittävä osa sitä lajia.
J. S.: Joo, ja mun mielestä säeromaaneihin pätee aika lailla sama.
Noora: Kyllä, ja etenkin näissä omissa lukemissani säeromaaneissa käytetään vaikka kappalejakoa erilaisten painotusten luomiseen. Proosassahan kappalejako harvoin toimii tällä tavoin. Siinä on myöskin säeromaanissa joitakin sellaisia runouden tehokeinoja, esimerkiksi toiston käyttäminen, mikä toimii ääneen luettuna ja voi olla tosi dramaattista. Mutta käytäpä perinteisessä proosakerronnassa toistoa vaikka viidessä peräkkäisessä lauseessa, aloita ne samalla sanalla, niin se efekti on vähän erilainen.
J. S.: Joo, se on just näin. Sen huomaa, kuinka sidoksissa ne toisiinsa, tavallaan se muoto ja sitten se, tavallaan se mitä halutaanko kertoa. Että onko se proosamuodossa vai onko se runomuodossa, miten se halutaan se sanoma ikään kuin perille.
Sonja: Oletko sä sitten ajatellut että esimerkiksi nämä voisi toimia äänikirjana?
J. S.: Joo, ehdottomasti toimii, mutta se on hyvin eri kokemus kuin lukiessa. Mä esimerkiksi toi Elizabeth Acevedo, jonka säeromaaneita on muutama suomennettu, niin mä kuuntelin hänen äänikirjaansa englanniksi. Hän on siis itse lavarunoilija ja lukee itse nämä äänikirjaksi, niin oli se kyllä hieno kokemus. Mutta oli se ihan eri kokemus, kun sitten luki sen paperilta. Siinä tulee kuitenkin väistämättä sitä tulkintaa paljon enemmän, että säeromaania, mä vierastan sitä ajatusta, että sitä luettaisiin sellaisella suomalaisten preferoimalla, aika sellaisella tasaisella ja värittömällä tavalla. Mun mielestä siinä nimenomaan voisi olla eduksi se, että siihen laitetaan sitä tunnetta, mutta se vaatii myös lukijalta paljon, että oikeasti osaa lukea ne merkit sieltä, että ei vaan lue pötköön jotain vaan ikään kuin ymmärtää lukemansa.
Noora: Ehkä siinä myös tulee ne kerroksellisuuden haasteet, että sitten on väistämättä sellaisia kohtia, joissa ääneen luettaessa voi valita vain yhden tulkintavaihtoehdon ja painottaa sitä, jolloin se kerroksellisuuden mahdollistama sulkeutuu sitten kenties pois. Mutta lukiessa ei välttämättä tarvitse valita kumpaakaan, vaan voi kilpaillen sovittaa niitä toisiinsa.
J. S.: Kyllä, ja sitten tietysti jotkut muotoilut katoaa, että joku tyhjä sivu on vaikea lukea ääneen, ja jos on vaikka asemoitu silleen, että on kahdella rinnakkaisella palstalla jotain, niin miten sä sen sitten äänellä tuot. Mutta toisaalta, se on niin kuin vähän eri teos silloin.
Sonja: Jos mennään nyt sitten seuraavaksi päivän kohdeteokseen, oli tosiaan nuorten säeromaani, joka on J. S. Meresmaan kirjoittama Dodo. Dodohan siis kertoo Iinasta, Tuukasta ja Sarasta, sekä Iinan lemmikistä Dodosta. Dodo on tosiaan saanut Blogistanian kuopus -palkinnon,
J. S.: Oli myös Topelius-ehdokkaana.
Sonja: Ja Topelius-ehdokkaana oli myös. Mitä kaikkea Dodo symboloi teoksessa? Tämä on nyt ehkä aika laaja kysymys. Mutta että mitä kaikkia merkityksiä Dodo saa ja tuo tähän teokseen?
J. S.: Se on musta hauska, koska mä en itse tavallaan halua kirjailijana, kun siinä on tietynlainen auktoriteettiasema, niin en halua sitä sinänsä omaa mielipidettä vahvasti tuoda. Mutta on ollut hauska nähdä, että ihmiset on tulkinnut sitä eri tavoilla. Jotkut tulkitsee sen hyvinkin konkreettisena ja jotkut hyvinkin metaforatasolla, ja mun mielestä kummatkin on aivan yhtä oikein tai valideja tulkintoja. Mulle itselle tietynlainen vertauskuvallinen ajattelu ja metaforien käyttö on hyvin ominaista, ehkä siksi olen fantasiakirjailija. Dodoa voikin ajatella, että se on spefi-teos eli spekulatiivista fiktiota, ehkä jopa uuskummaksi voisin luokitella sen. Siinä on hyödynnetty suomalaisen mytologian para-hahmoa. Tykkään oikeastaan siitä, että sitä ei tyhjentävästi kerrota, että mikä se nyt sitten on ja onko se, ja niin, sittenhän mä olen jatko-osissa Khimairassa ja Kerberoksessa mä olen hyödyntänyt Kreikan mytologian hahmoja ja niillä on sitten tosi syvät merkityskerrokset meidän kulttuurissa, vaikka emme nyt kreikkalaisia olekaan.
Noora: Itselleni myös tuli tästä Dodosta tämä määrittely tietyllä tavalla, sen voisi ajatella että se on myös tämän romaanin keskeinen teema, määrittely ja sen ehkä jääminen avoimeksi jollakin tavoin. Kun kyseessä on tällainen sukupuuttoon, siis kuollut laji, jota sitten lähdetään pohtimaan, että onko kyseessä tällainen eläin vai otus vai mikä se oikeastaan on, vai onko sillä tosiaan tällainen metaforinen merkitys. Sitten muutenkin tässä teoksessa toistuu tällainen erilaisten määrittelyjen toistaminen ja kyseenalaistaminen. Lähtökohtaisestihan jotkut kategorisoinnit tai tavat määritellä maailmaa, niin niillähän pyritään tuottamaan tietoa ja ymmärrystä. Se on siinä mielessä niin kuin hyvin hyödyllisiä ja tärkeitä, mutta sitten toki kun yritetään kategorisoida jotain ilmiötä, niin sitten siinä ollaan aina sen kanssa vastakkain, että kategorisoinnit on kuitenkin ihmisen tekemiä, ja sitten ne ei voi täydellisesti kuvata jotakin asiaa, niin silloin pitää tiedostaa se, että milloin joku ei sovi siihen valmiiksi määriteltyyn muottiin. Ja että tämä kiehtovalla tavalla tulee esiin myös tässä muodossa ja näissä keinoissa, mitä tässä romaanissa käytetään, tämä määrittelyn avoimuus ja ongelmat.
J. S.: Joo, ja mun mielestä se, että silloin kun on jotain mitä ei voida määritellä, niin siinä on jotain villiä ja vapaata, ja siinä on jotain sellaista, mikä ei ole ihmisen hallinnan alla, ei ole ihmisen vallan alla. Mulle se on tietynlaista sellaista, että se lähenee sitä maagista ajattelua, ihmisen maagista ajattelua, mikä mulle on kanssa sellainen hyvin, olen huomannut, että olen hyvin maagisesti ajatteleva ihminen, syleilen tätä ominaisuutta itsessäni. En ole sellainen järki ja logiikka ei ole mulle mitään johtotähtiä varsinaisesti, vaikka tiedettä arvostankin. Mutta että mulle Dodo oli vähän sellainen riemukas seikkailu tässä mielessä, että itsekin tietysti kirjailijana olen sellainen termien ja sanojen metsästäjä, koska se on ainoa tapa, millä kirjallisuudessa voi kuvata asioita on sanat, ja miten niitä käyttää, niin siinä on kiehtova ristiriita ja sellainen jännite koko ajan olemassa. Se on varmaan yksi semmoinen luovuuden lähde meissä ihmisissä, että me koko ajan tavoitellaan sitä määrittelyä ja aina se pakenee.
Sonja: Tässä ajattelisin, että myös säeromaanin muoto ehkä tukee sitten myös tosi hyvin tuota, että se pakenee se määrittely, tai sitten määrittelyn mahdottomuus ja sellainen asian täydellisesti ilmaiseminen on loppujen lopuksi tosi haastavaa.
J. S.: Kyllä, ja mun mielestä runous on semmoinen, mikä pääsee ehkä lähinnä sellaista ydintä. Kun koetetaan saada kiinni jostain ilmiöstä, joka ei alistu yhteen termiin tai sanaan, niin runous on sellainen mikä pääsee ehkä lähimmäs koskettamaan sitä pikkuisen. Monesti just runon äärellä itselle aukeaa sellainen ahaa-elämys. Semmoinen tunnistaminen, joka ei sanallistettavissa, se oli mun mielestä äärettömän kiehtovaa. Kun proosa on vähän semmoista niin kuin, jos nyt sanoisi vähän rumasti, niin se on vähän sellaista selittävää, että se koettaa hirveästi ammentaa tyhjiin jonkun, ja joskus sillekin on paikkansa, mutta sitten tavallaan jos haluaa jäädä sellaiseen hyvää tekevään hämmennykseen ja ilahtumiseen ja ahaa-elämykseen, niin usein se on runo, mikä sen aiheuttaa.
Noora: Runoihin mahtuu myöskin muodon takia, että kun on säkeitä ja säkeistöjä, niissä voidaan esittää myöskin kontrasteja hyvin tehokkaasti, että ensimmäisellä rivillä on jotain muuta, ja sitten seuraavalla rivillä esitetään täysin vastakkainen ajatus tai oivallus, joita joutuu sitten sovittamaan yhteen. Se muoto sallii ehkä tällaista vähän enemmän, kuin sitten proosa. Tai ainakin se on proosakirjallisuudessa vähän erilaista se kontrastien esittäminen ja myöskin sellaisia, erilaisia assosiaatioita. Proosassa se logiikka on ehkä lineaarista ja peräkkäisyyteen nojaavaa, mutta sitten kun on lyhyempiä muotoja, missä on enemmän tyhjää tilaa, sitten voidaan myöskin rakentaa siltoja vähän joustavammin eri osien välille.
J. S.: Joo, ja sitten se ero siinä, että periaatteessa jos me halutaan mennä hirveän jotenkin syvälle tai voisi sanoa, että joo, kyllä proosassa pystyy ilmaisemaan kaiken mitä säeromaanissa, että ei ole mitään sellaista, ja se on tavallaan totta, tavallaan se ei ole totta. Säeromaanissa se yksi hyvä puoli on tavallaan se, että näihin asioihin pääsee nopeasti käsiksi. Eli yksi syy, minkä takia säeromaani todennäköisesti on tänä päivänä suosittu ja kasvava laji on, että kun meidän keskittymiskyky on vähän hapertunut itse kullakin. Halutaan päästä sisältöihin ja asian pihviin nopeasti, eikä haluta välttämättä nautiskella pitkästä polveilevasta proosasta, joka kuinka ansiokkaasti kuvailisi vaikka jotain ympäristöä tai siirtymää tai muuta, vaan me halutaan nopeammin, nopeammassa tahdissa päästä asian ytimeen ja saada siitä silti se elämys tai tarina. Säeromaani täyttää tavallaan kaikki nämä kohdat, että se palvelee hirveän hyvin tässä ajassa sitä ihmisten tarinan tarvetta ja samalla sitä herättelevää ja puhuttelevaa ilmaisua ja aiheita, mitä säeromaanit käsittelee.
Sonja: Joo, ja varmaan jos miettii just tuota nopeutta ja lyhyyttä ja just sellaista, niin sehän ei tietenkään korreloi myöskään sitten sen kanssa, kuten ollaan tässä puhuttukin, että se olisi mitenkään helppoa luettavaa välttämättä. Koska just se on silleen turboahdettu täyteen merkityksiä, niin se, että se voikin olla paljon monimutkaisempi loppujen lopuksi, kuin mitä sitten se proosamuotoon kirjoitettu teos.
Noora: Kyllähän nykyproosassakin on tällaista lyhyttä muotoa kokeiltu, että on paljon fragmentaarisuutta ja tällaista nettikieltä ja muuta, mutta siinä on vaarana se, että se teksti menee aika latteaksi, se alkaa toistaa sitä samaa, mitä on ympärillä. Tuntuu myöskin, että siis nuorten säeromaaneissa, niin näissä tämä kieli on just hiotumpaa ja merkityksiltään painavampaa kuin sitten jossakin ehkä vastaavissa proosateoksissa, jotka käyttää lyhyttä muotoa sitten nykyproosassa. Ajattelisin myöskin, että nuorilla on sellainen pettämätön kielitaju, että nuorethan on niitä, jotka kielellisesti innovoi ja jotka johtaa sitä kehitystä, niin sen takia tällaisten nuorille suunnattujen säeromaanien pitää olla kielellisesti tosi teräviä, koska se nuori lukija on varmasti se ehkä julmin kriitikko sen suhteen, että jos se kieli ei tunnu jotenkin siltä, että se olisi viimeiseen asti hiottu, ja kuvaisi sitä nuorten kokemusmaailmaa.
J. S.: Joo, ja sitten mä ajattelen kirjailijana myös sitä, että on totta että esimerkiksi tämä Dodo-trilogia niin se on tosi turboahdettu ja siinä on paljon erilaisia kerroksia, mitä siitä voi löytää. Mutta mä ajattelen myös niin, että mä haluan, että se toimii monella eri tasolla. Eli ei tarvitse vaikka tietää hirveästi Kreikan mytologiasta tai, no, mä tietysti noissa kirjoissa kerron sitä, että siihen saa sen kontekstin. Mutta että se toimii monella eri tasolle ja monelle eri tasoiselle lukijalle. Ja se lukemisen helppous tulee, sillä viitataan ehkä enemmän siihen, että se on teknisesti ottaen helpompaa lukea. Että jos on vaikka lukihäiriö tai tai lukivaikeus, niin on helpompi lukea sellaista tekstiä, mikä päättyy liehuvaan reunaan kuin sellaista, mikä on sellainen jättimäinen tekstimuuri, joka täyttää sen sivun. Että silmä seuraa sitä paremmin. Että siinä olisi monenlaiselle erilaiselle lukijalle tarttumapintaa, siihenkin mun mielestä säeromaanissa on mahdollisuus just sen takia, että kun runoudella on se mahdollisuus, että se aukenee hyvin eri tavalla eri ihmisille eri hetkissä, niin että siinä vähän sitä samaa kuitenkin myös. Mutta toisaalta, että siinä on se draaman kaari ja ne seurattavat päähenkilöt ja hyvin tämmöiset tutut elementit tarinan kerronnasta.
Sonja: Joo, ihan nopeasti voidaan tosta, että tosiaan Dodon jatko-osat Khimaira ja Kerberos kertoo eri hahmojen näkökulmasta ja kuljettaa tavallaan heidän tarinaansa eteenpäin. Eli Dodo kertoo Iinasta enemmänkin tai Iinan näkökulmasta, Khimaira taas Saran ja Kerberos Tuukan näkökulmasta. Niin mikä merkitys esimerkiksi tyylillä on näiden tarinoiden kerronnassa? Sulla esimerkiksi J. S., ainakin itse niitä selatessa huomasin, että siellä on vaikka riimittelyä ihan eri tavalla käytetty eri teoksissa. Tavallaan eri hahmon näkökulmasta saadaankin tosi eri tyyppistä tekstiä myös.
J. S.: Joo, mullahan yksi syy, minkä takia Dodo ylipäätään syntyi, oli Iinan vahva ääni. Eli Dodoa edelsi ihan proosana kirjoitettu novelli, jossa nämä hahmot esiintyvät jo. Se on kirjoitettu preesensissä ja Iinan äänellä, ja se ääni tavallaan jäi vainoamaan mua. Mä halusin kirjoittaa niille jatkoa näille nuorille, jäin jotenkin kaipaamaan heitä jo siinä vaiheessa. Se Iinan ääni oli tavallaan se, mikä johdatti mut siihen säeromaanimuodon äärelle. Se ei toiminut mitenkään proosassa enää pidemmässä muodossa, kun mä koetin sitä taistella. Koetin kaikennäköisiä kikka kolmosia, niin ei. Sitten se tuli, kun luin Sarah Crossanin Yksi -säeromaanin, niin se oli ollut mulla jotenkin mielessä, että miten mä selätän tämän Iinan tarinan, niin siinä mulla aukesi oikeastaan se lukko, että näin se pitää kertoa. Lähdin sitten kirjoittamaan säeromaanina. Sitten kun tuli Khimairan aika, mulla ei ollut silloin vielä selkeää ajatusta siitä, että tämä on trilogia, jossa jokaisella eri osalla on oma ääni, vaan se on muotoutunut siinä matkan varrella, että näin se pitää kertoa. Iinan äänestä pääseminen oli tosi vaikeaa. Lähdin kirjoittamaan Khimairaa, ja se Iinan ääni tuli vaan sieltä koko aika läpi, että ei, ei, nyt Iina pois. Mun piti tehdä tosi paljon töitä siinä, että mä sain Saran kaivettua sieltä esille. Mulla itselläni oli siinä vaiheessa vielä ne Iinan ihastuneet lasit, että Sara on täydellinen, Sara on jumalatar, Sara on täysi kymppi. Ethän sä voi kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta yhtään mitään, koska eihän kukaan ihminen ole tavallaan sitä, miltä se näyttää vastarakastuneen silmin. Se oli tosi opettavainen ja kiinnostava prosessi näin kirjoittajana. Sitten kun se Saran ääni alkoi aueta, niin sieltä alkoi tulla niitä riimejä. Mä olin vaan, että mitä ihmettä nyt, ei helkkari. Koska riimit on meille suomalaisille just sellaista lastenlorujuttua, tai voi nyt laululyriikassa sen sietää, mutta ei nyt herranen aika missään, mikä muistuttaa proosaa tai jotain tämmöistä, että… Mutta sitten mä totesin, että tämä nyt tulee näin. Mä sitten päätin vaiston varassa seurata tätä. Myöhemmin sitten kävi ilmi, kun Sarahan on siis suomenvenäläinen, niin myöhemmin kävi ilmi, että venäläisessä runoudessa edelleen nämä loppusoinnuttelut ja riimit, ne on ihan kuranttia kamaa ihan modernissakin, että siellä ei ole ollenkaan samanlainen painolasti kuin Suomessa riimeillä on. Mä itse en osaa venäjää, mä sain tietää tämän vasta jälkikäteen, eli jotenkin mä olin saanut sisäistettyä sen Saran hahmon niin hyvin, että se oli uinut sinne sisälle. Sitten kun mä keskustelin suomenvenäläisten kanssa, niin kaikki ne oli silleen, että mitkä riimit, ai niin, onhan täällä niitä riimejä. Että ne ei olleet kiinnittäneet mitään huomiota, kaikki suomalaiset esilukijat oli silleen, että miksi täällä on näitä riimejä. Mähän siis karsin niitä tosi paljon pois just sen takia, kun suomalaiset on niin allergisia niille, mutta se oli jotenkin uinut sinne osaksi Saran omaa ääntä. Sitten taas Kerberoksessa, kun Tuukan oli aika päästä ääneen, niin mun piti hyvästellä sitten Saran ääni ja se ei ollut enää niin vaikea tehtävä sitten siinä vaiheessa. Ehkä myös Khimairaa kirjoittaessa se Tuukkakin oli taas valottunut mulle uudella tavalla ja eri tavalla. Kuitenkin se ero on myös siitä, että mikä Iinan ääni on. Mä esimerkiksi tein ihan tällaisen teknisen valinnan, että siinä on dialogia lukuun ottamatta pienet alkukirjaimet, koska se tavallaan symboloi sitä Tuukan masentunutta olotilaa, hän ei todellakaan voi kuvitella ajattelevansa isoilla alkukirjaimilla mitään. Tämmösiä asioita sitten, ihan teknisiä seikkojakin siellä on.
Sonja: Mites Noora, kun sä olet tutkinut kuitenkin kirjallisia mieliä ja muuta, niin miten sä ajattelet että tuollainen muoto esimerkiksi tukee sitten sitä kirjallisen mielen esitystä?
Noora: Niin, no ajattelen, että se liittyy myöskin näissä säeromaaneissa, etenkin Dodossa sellainen tietty kielellinen iskevyys ja sellainen puhutun kielen illuusio myöskin. Tottakai ihan perinteisessä proosakirjallisuudessakin voidaan etenkin dialogikerronnassa tuottaa monin keinoin sellaista puhutun kielen illuusiota. Ehkä siinä tajunnassa se kertojaäänen luominen on niin vahva, että siitä tavallaan ne kielelliset keinot jo rakentaa niin voimakkaasti kuvaa siitä, että millainen mieli tässä oikein hahmottaa maailmaa. Niihin kiinnitin mielen kuvaamisen näkökulmasta. Palaan vielä tuohon, mitä sanoit aikaisemmin tästä riimeistä ja lapselle lepertelystä, että onhan sitä Dodossakin, mutta sitä käytetään ehkä vähän muutamissa kohdin. Se liittyy myöskin siihen nimeämiseen, itse olin kovin riemastunut tästä, että tällainen nimeäminen, mikä ehkä lähtee siitä, että kun lähdetään nimeämään jotain eläinlajeja, niin siinä on sellainen alistussuhde. Mutta sitten nämä henkilöhahmot antavat toisilleen tällaisia lempinimiä, ja he käyttää myöskin, onko se nyt reklaamista, eli ottaa tällaisia haukkumanimiä, lortto esimerkiksi, ja niitä käyttää hellittelyniminä. Sitten myöskin nämä hellittelynimet ja niillä leikittely tuottaa lisää nimiä, että silloin se määrittely jää avoimeksi ja ei ole vaan sitä yhtä nimeä ja heillä on monia nimiä. Tämä oli jotenkin mun mielestä ihana asia, joka näkyi näissä paikoin riimittelyssä.
J. S.: Hauska kuulla.
Sonja: Kyllähän siinä on vähän sellaista lapselle riimittelyä, just Iina kun puhuu Tuukasta Toukkana ja rupeaa riimittelemään sille.
J. S.: Joo. Ja sitten Dodollakin on kaiken maailman Dodsulit ja muut lempinimenä.
Sonja: Se kyllä on todella mielenkiintoinen tavallaan nimenkin kannalta, tavallaan riimit ja miten ne tulee. Toisaalta myös tuo, että miten ne nimet muuttuu ajan saatossa tuossa.
J. S.: Joo, jos sitä niin kuin heijastaa omalta kohdalta itse kukin sitä, että mitä nimiä käyttää läheisistään, tai miten nimiä käytetään jossain tietyissä kaveripiireissä. Ne saattaa olla hyvinkin erilaisia. Mitä se kertoo tavallaan siitä pienestä mikrokulttuurista, mikä siellä tavallaan on, ja mitä se kertoo siitä suhteesta, mikä on siihen, kenet nimeää mitenkäkin. Mun mielestä se on jotenkin äärettömän mielenkiintoista. En tiedä, ollaanko me suomalaiset ihan hirveän tietoisia siitä, mutta me käytetään toisistamme erilaisia nimiä ja sitten musta on tosi kiinnostavaa, että meillä on myös sellainen nimeämiskäytäntö, että jostain tosi läheisestä, vaikka puolisosta, saatetaan käyttääkin sukunimeä, ”Saarinen”. Se on vaan mun mielestä äärettömän kiehtovaa, että miten me koetetaan ottaa haltuun tilannetta ja suhteita toisiin ihmisiin.
Sonja: Joo, ja ainakin mitä itse mietin tässä just nimeämisestä, että esimerkiksi omalla lemmikillä on selkeä nimi. Se harvoin, nimestä ei ole variaatioita yleensä, mutta sitten mä kutsun sitä välillä, se on siis koira, mutta mä kutsun sitä kissaksi ja saukoksi, se tavallaan lähtee tällaisille, mä tavallaan tunnistin tämä Iinan tämmöisen, jotenkin eläinten hellittelynimiä ja jotenkin sellaisen kasvamisen, että ensin on yksi…
J. S.: Se lähtee ihan käsistä (naurua).
Noora: Niin, ja siinä se nimeäminen saa just uusia merkityksiä, että se ei ole sellaista valtaan alistamista ja sellaista karsinoimista, vaan se on ehkä sellaista hellittelevää ja tunnustelevaa.
J. S.: Joo, just tämä, että jos eläimellä on joku tietty ilme, niin sitä kutsutaan sillä tulkinnalla, mikä siitä ilmeestä tulee, se on mun mielestä tosi jotenkin tosi ihmismäistä.
Sonja: Niin, ja kyllähän tossa just mitä nimeämisessä puhutaan läpi näitten, tämän teossarjan, just identiteetin nimeämisestä, ja just siitä, että mikä lokero se sitten on. Että just Iina pohtii tätä bi- ja panseksuaalisuutta, ja sitten taas Sara pohtii lesboutta ja sitä miten tulla esimerkiksi kaapista ulos vanhemmilleen. Sitten taas Tuukka miettii, miten kertoa omasta aseksuaalisuudesta sitten taas kumppanilleen Iinalle.
J. S.: Kyllä, että se on, musta tuntuu että välillä nykypäivänä ihmiset on vähän turhautuneita, kun näitä termejä ja uusia sanoja sataa syliin, että niistä pitäisi olla jotenkin selvillä ja muuta, että joo, sellainen tietty kunnioitus on hyvä olla erilaisia sanoja kohtaan, että mitä ihmiset haluaa että heistä käytetään. Mutta sitten toisaalta myös sellainen armollisuuden piirre siihen, että ei nekään ole tyhjentäviä ja kaikki niiden kanssa vähän hapuilee. Että joskus ne on enemmän kainalosauvoja kuin mitään semmoisia definitiivisiä pääteasemia.
Sonja: Ehkä semmoinen tapa jäsentää maailmaa, ainakin alustavasti, mutta niin kauan kunhan se ei sido tavallaan tiettyyn asentoon ja laatikoi tavallaan sisään myöskään, että okei nyt mä olen tätä, ja nyt mun pitää olla varmasti tätä, niin käyn ehkä sitten. Ainakin itse ajattelisin, että kun nuortenkirjallisuudessa puhutaan nuorista, joiden identiteetti ehkä vielä etsii paikkaansa enemmän, niin siihen on myös mahdollisuutta sellaisella hapuilulla ja pohdinnalla ja sitä, että onkohan tämä nyt…
J. S.: Joo, ja sitä ei tarvitse päättää, että sen voi vaan antaa olla.
Sonja: Joo.
Noora: Joo, ja itsekin tähän, kun tässä kuvataan tätä bi- ja panseksuaalisuutta tässä Dodossa, niin kiinnitin just siihen avoimuuteen huomiota ja sellaiseen epäröinnin kokemukseen. Sehän on bi- ja panseksuaalisuudessa yleensä sellainen leimaava ehkä ero verrattuna saattaa olla johonkin homo- ja heteroseksuaalisuuteen. Että hetero ei ehkä välttämättä joudu miettimään sitä seksuaalista identiteettiään niin paljon, mutta sitten jos on bi tai pan, niin saattaa moneen kertaan kyseenalaistaa, että onko sittenkin homo, onko hetero, onko sitä, onko tätä ja muuta. Niin sen tuominen tässä kirjassa oli mun mielestä oikein ilahduttavaa, ja silti pystyttiin päätymään sellaiseen avoimuuteen. Se avoimuus on ehkä lähellä jopa sellaista, mitä se todellisuudessa on, että ehkä se on aika myöskin sellainen kirjallinen ja elokuvissa toistuva malli, että on joku käännekokemus, minkä jälkeen tajutaan se oma seksuaalisuus, ja sitten se on sitä loppuelämänsä. Vaikka siinä saattaa olla erilaisia aiheita, siinä voi olla avoimuutta ja sitä, että ei ole välttämättä tarve määritellä ollenkaan.
Sonja: Joo, kyllähän tässä jotenkin ihanasti tulee sellainen avoimuus ja se, ettei ole tarve välttämättä määritellä ja hyväksytään myös kaikki ne termit, joita käytetään. Mutta sitten taas toki tässä Kerberoksessa tulee se, että sitten taas Iinan isä kännissä pitää monologin siitä, kuinka kaikkia termejä pitää käyttää, tai just semmoista tavallaan, mihin ehkä monesti törmää, just silleen, että onko pakko opetella kaikki mahdolliset uudet termit ja miksi kaikkien pitää olla sitä, tätä tai tota. Kyllä miehet on miehiä ja naiset on naisia ja… tämmönen, mihin kaikki törmää. Että sitten siellä on kuitenkin sä olet tuonut J. S. sellaista…
J. S.: Joo, mä halusin tuoda tätä sukupolvien välistä eroa, koska siinä on kuitenkin tällainen selvä pieni juopa. Ei kaikki boomerit, täytyy sanoa tässä vaiheessa, mutta aika moni. Mulla oli ihan hirveän hauskaa, sen nimi on muistaakseni Jarnon joulusaarna sen kohdan, missä hän tosiaan vähän avautuu Tuukalle siitä, mitä mieltä hän on. Hän on toki kännissä siinä, mutta tietynlaisia totuuden sanojahan se sieltä suoltaa. Niin se on, se oli hirveän hauska kirjoittaa, koska mä vedin sen niin överiksi sen koko kohtauksen ja mietin just, että mihin kaikkeen on itse törmännyt internetvuosien aikana, joita kuitenkin on tässä kertynyt jo kohta 20 vuotta, että sieltä kyllä löytyy kaikennäköistä tekstiä. Mun mielestä myös hyvä tiedostaa, että nämä meidän nuoret, ne lukee näitä tekstejä, ne kohtaa näitä asenteita, ei ne ole hävinneet mihinkään. Ei se, että jokin on internetissä tee siitä vähemmän totta, päinvastoin, nykyäänhän suurin osa asioista on totta nimenomaan internetissä. Koen, että se olisi hyvä jotenkin tuoda siihen myös tätä puolta. Ja sitten myös toisaalta, kuinka se Iinan isä Jarno myös hapuilee sitä yhteyttä tyttäreensä takaisin, sekään ei ole ihan mustavalkoinen asia.
Noora: Niin, ja tossa alussa tuli puhetta siitä, miten kategorisoinnit, ne on lähtökohtaisesti tapoja tuottaa tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Sillä tavalla ymmärrän kyllä sitäkin kokemusta, kun ne kategorisoinnit järkkyy, tai niitä ei voi sellaisenaan enää soveltaa, tai ne osoittautuu jotenkin vanhentuneeksi. Siinähän monesti koko ihmisen maailmankuva saattaa lähteä liikkeeseen, se voi olla sellaista defensiivistä reaktiota, jolle kannattaa antaa vähän aikaa. Sekä, jos sitä itse kokee, että sitten sitä toisen puolta kohdatessaan.
J. S.: Joo, ja sekin on mun mielestä tosi hyvä tiedostaa, että nuorten mieli on tosi notkea ja avoin tällaisille asioille, mutta sitten kun on vaikka jo mun ikäinen, mäkin täytän nyt 40, vaikka milleniaali olenkin just ja just, niin ei se ole enää niin notkea se mieli. Sitä on tavallaan muodostanut tietyt käsitykset ja sitten se, että niitä haastetaan, riippuen hetkestä, jos on elämässä tavallaan asiat kunnossa, niin mikäs siinä, sehän on kiinnostavaa lähteä tutkimaan, että tämmöstä, mikä tämä on. Mutta sitten jos on vaikka kauheasti stressiä tai jotain muuta painolastia, niin se voi tuntua vaan ärsyttävältä ja ahdistavalta, että tätäkin pitäisi nyt jotenkin ymmärtää ja tutkia. Eikä se ole sitä, ei siinä ole mitään pahantahtoista todennäköisesti, koska ihmiset on vaan aika itsekkäitä ja kiinni siinä omissa asioissaan. Se voi olla ihan vain tällainen, että on liikaa stressiä jossain muualla, niin ei jaksa paneutua ja perehtyä ja ymmärtää.
Sonja: Ja sittenhän se on tavallaan just sellainen, että jos ei tunnu siltä, että se koskettaa omaa lähiympäristöä tai lähipiiriä myöskään se asia, niin siihen voi olla todella vaikea myös samaistua. Ehkä sitten mä ajattelisin just sen takia itse ainakin, että nuortenkirjallisuus on siitä tosi tärkeää, että se tarjoaa niitä mahdollisuuksia kurkistaa sinne, että minkälaista on vaikka polyamorisen suhteen miettiminen Dodossa, että miten se lähtee, tai just vaikka Iinan ihastus Saraan, jotenkin miten se lähtee ja miten ne keskustelee Tuukan kanssa ja tämmöstä. Mistä tavallaan itsellä ei ole esimerkiksi kokemusta, mutta on mielenkiintoista nähdä se, miten se esimerkiksi vaikka lähtee toimimaan. Se ehkä tarjoaa just sellaisia ikkunoita tai mahdollisuuksia tutustua siihen maailmaan.
J. S.: Kyllä mä koen kirjallisuuden ylipäätään just tällaisena, että silloin saa omalla ajalla ja omassa rauhassa tutustua asioihin, jotka kiinnostaa. Sen kirjan voi koska tahansa tavallaan laittaa kesken ja mennä tekemään jotain muuta, että se on semmoinen hyvin ystävällinen tapa tavallaan löytää maailmasta uusia puolia.
Sonja: Teoksessa ja myös teossarjassa on vahvasti esillä esimerkiksi eläinten oikeuksiin liittyvät teemat ja toisaalta myös myyttiset eläimet. Miten J. S. esimerkiksi päädyit Iinan kautta tuomaan näitä eläinoikeusteemoja?
J. S.: Iinassa on hyvin paljon mua itseäni, ja eläinten oikeudet on mulle oikeastaan semmoinen, aina ollut tosi tärkeä asia ja on edelleen, ja jotenkin se oli vaan niin Iinaa. Sitten kun siinä on se Dodo, se oli jotenkin tosi luonteva tapa ikään kuin heijastella sitä ja se on yksi ponnahduspinta. Sitten siinä on vielä tämä rescuesika Kalervo, mikä tuo siihen oman mausteensa. Mä en tiedä mikä mulla näissä sioissa on, mulla on Mifonki-sarjassakin lemmikkisika. Mä tajusin tän vasta jälkikäteen. Mutta joo, ne on mulle itselle tärkeitä aiheita ja ne on myös, mä itse koen että tässä ajassa eläinten oikeudet ja se miten meillä on näitä tehotuotantoeläimiä, mikä on ihan järkyttävä sana, jos sitä rupeaa miettimään, niin se on semmoinen osa-alue, missä ihmiset ollaan mun mielestä epäonnistuttu tosi pahasti, että me tietoisesti suljetaan näiltä tuntevilta, älykkäiltä eläimiltä mahdollisuudet elää lajinmukaista elämää. Ei me vaan välitetä ihmiskuntana siitä, mitä me niille tehdään. Me ollaan nippanappa saatu ihmisoikeudet kuntoon, niin nyt sitten seuraavaksi eläinten oikeudet. Ja Iina on tässä aika topakka.
Sonja: Mitenkä Noora sitten tavallaan tällaisia vakavampia, aktivismiin esimerkiksi liittyviä aiheita, koetko että tämä säeromaanimuoto esimerkiksi tarjoaa hyvän alustan niiden pohtimisille tai esiin tuomiselle?
Noora: No kyllä, ajattelen että tosi monesti nämä säeromaanit esimerkiksi, mitä olen itse lukenut, niissä just tämä muoto on tosi merkityksellinen ja voisi sanoa, että se jopa politisoituu. Tämä on myöskin sellaisissa aikuisille suunnatuissa runohybrideissä, tulee Taneli Viljasen teokset mieleen, jossa hän hyödyntää runouden keinoja, tuo niitä proosaan tai esseekirjoituksiin, ja sitten Maria Matinmikon Kolkassa käsitellään myöskin sukupuolen moninaisuutta ja tällaisia kysymyksiä. Että kyllä se runomuoto tuntuu jotain sellaista tarjoavan, mitä proosakerronta ehkä ei, tai ainakin siitä on löydetty tällainen kokeilun alue, jossa nämä keinot voi myöskin politisoitua.
J. S.: Joo, henkilökohtainen on poliittista, mikäs se. Mun mielestä säeromaani on jotenkin tosi, kun siinä on se kertojan ääni niin voimakas ja intensiivinen, ja hyvin usein se nuortenromaaneissa etenkin on minäkerrontaa ja siinä ollaan tosi syvällä ytimessä heti, niin musta olisi vaikea nähdä, että tässä ajassa käsittelisi semmoisia aiheita, kuten vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilman, että siinä ei olisi mitään poliittista häivettä. Tai sitten just vaikka jos miettii ilmastonmuutosta tai eläintenoikeuksia, niin niissä on vähän sama juttu. Niitä kuitenkin koko ajan koetetaan parantaa sitä asemaa ja oikeuksia, niin se vaatii paljon aktivismia.
Sonja: Puhuttiin siitä, että Noora sä olet perehtynyt myös graafisiin keinoihin, että jos Dodossakin mielestäni on esimerkiksi emoji merkitty sinne, että mitä sitten taas tuollaiset kuvat toimii graafisena elementtinä esimerkiksi tekstin seassa?
Noora: No sehän voi toimia hyvin monellakin tapaa, mutta jotkut emojit ehkä rinnastuu enemmänkin johonkin kirjoitusmerkkeihin, jotka voidaan sitten aika vapaasti merkityksellistää, joilla saattaa tiettynä aikakautena olla jotain merkkejä. Ne myöskin toimii ehkä semmoisena, tietyllä tavalla ehkä joidenkin murresanojen tapaan, että ne tuo uskottavuutta siihen. Niillä ei välttämättä ole sellaista kuvan funktiota, jos on kuva tekstissä niin se yleensä ehkä laajentaa jollakin tavalla tekstin merkityksiä tai heijastaa niitä. Mutta ajattelen nyt esimerkiksi emojien käyttäminen, se voi tuoda vaikka sellaista autenttisuuden tuntua siihen tekstiin, mitä sitten ei samalla tavalla tavoiteta vaikkapa kirjasinmerkkien käytöllä. Onhan se aika iso osa nuorten viestejä, eikä pelkästään nuorten, vaan aikuisethan niitä emojeja vasta käyttääkin. Mutta se voi olla ehkä sellaiseen autenttisuuteen enemmänkin liittyvä asia.
J. S.: Muistaakseni siinä on pitsapalan kuva, ja mä ajattelin just tätä, että kun eri emojeilla on eri merkityksiä eri ihmisille riippuen iästä ja paikkakunnasta ja kaveripiiristä ja muusta, niin mä ajattelin että on suht turvallinen käyttää, että tällä ei välttämättä ole mitään tosi törkeitä merkityksiä, mitä vaikka jollain munakoisolla voi alkaa olemaan. Tämmösiä hassujakin juttuja joutuu, tai saa miettiä, ja toki eihän se joku pitsapalan kuva, voi sitä myös miettiä, että onko sen pakko olla siellä. Mutta mä halusin sen sinne laittaa, se tuntui oikealta.
Sonja: Se ehkä tuo just sellaista nuorten välisen viestimisen autenttisuutta ja esimerkiksi se, että voi olla, ainakin se, mihin olen itse törmännyt niin emoji voi myös ihan täysin korvata välimerkit, niin sillä rytmitetään ja jaksotetaan sitä. Luodaan ehkä, mitä mä ajattelisin että tässä taas luodaan sillä tekstin asettelulla ja muulla sitä tapaa lukea, niin sitten toisaalta taas ehkä emojit tuo myös sitä tapaa lukea ja ehkä tuo sävyä esiin.
J. S.: Kyllä.
Noora: Tässä nimenomaisessa episodissa, jossa sitä emojia käytetään, niin siinä on tosiaan kyseessä sähköinen viestintä. Muutenhan sellainen saattaa aika hyvin soljahtaakin säeromaaniin, että se voi olla myös keino erottaa sitä tekstityyppiä siitä ympäröivästä, muistaakseni siinä on kursiivia myöskin käytetty, mikä on tapa erottaa jotain tällaisia vaikkapa tekstiviestejä tai muuta siitä ympäröivästä kerronnasta, sillä voi olla tällainenkin tehtävä.
J. S.: Joo, mä olen mielestäni aika hillitysti käyttänyt mitään muita muotoiluja käyttänyt tässä trilogiassa. En ole suinkaan ihan itse kaikkia, että siellä on niitä sisennyksiä, siellä on tyhjä sivu, musta sivu, en edes muista itse kaikkea mitä on, mutta en ole hyödyntänyt ihan kaikkea mahdollista mitä olisi voinut. Musta se on tosi kiinnostavaa editoidessa just pohtia sitä, että tarviiko tämä vielä sitä muotoilupainotusta, tämä joku kohta, vai olisiko tämä itse asiassa parempi, että tämä on vaan siinä säemuodossa ilman mitään erikoistehosteita niin sanotusti. Musta oli hauska, joku antoi Kerberoksesta sellaisen palautteen, kun siellä on tosiaan yksi tyhjä sivu, että se oli vaan että, mä en tiedä onko tämä kehu tämä palaute, mutta musta siinä kirjassa oli parasta se tyhjä sivu. Musta se kertoo hyvin siitä, kuinka voimakas se elämys voi olla, joku tyhjä sivu silloin kun sen äärelle johdatetaan, ihan samalla lailla kuin tauko voi olla musiikilla tosi sellainen tajunnanräjäyttävä, jollain kiehtovalla tavalla mä koetan usein yhdistää, että millaisia on laululyriikat, jotka on tarinallisia, versus säeromaanin kohtaus, mitä niissä on samaa, mitä niissä on eroavuuksia. Mulla ei ole mitään vastausta tai mä en ole päätynyt mihinkään, mutta mä usein pallottelen näitä kahta jotenkin rinnakkain. Niissä kummassakin muodossa on jotain, mikä mua puhuttelee.
Sonja: Ehkä me nyt kuitenkin jätetään tämä tähän, lopetetaan kuten Dodo pitsapalaan. Nyt voitte lähettää terveisiä kuulijalle.
J. S.: No, mä kehotan ja kannustan kaikkia lukemaan säeromaaneja, etenkin aikuisia lukemaan nuorten säeromaaneita. Mä laskin, että meillä alkaa olla kotimaisia säeromaaneja yli kymmenen, ja sitten jos otetaan vielä käännetyt, eli suomeksi ilmestyneet, niin saadaan siihen melkein toinen mokoma lisää. Eli siinä on kyllä jo mukavasti luettavaa, ja pääsee myös vertailemaan sitä, että miten ne eroaa toisistaan ja toisaalta, mitä yhteistä niillä on. Tottakai ne on kaikki ihan loistavia tarinoita, vetäviä tarinoita, ja säeromaani sopii erityisen hyvin sellaiseen lukuväliin, kun haluaa jonkun nopean, mutta ajatuksia herättävän hotkaisupalan esimerkiksi pidemmän proosan välissä.
Noora: Minäkin kannustan kovasti säeromaanin lukemiseen, mutta sitten myöskin jos on nuoria lukijoita linjalla ja miksei sitten myöskin vähän vanhempia lukijoita, niin jos runous sitten kiinnostaa tämän jälkeen, mutta ei välttämättä halua kauhean kokeelliseen vielä hypätä ja nuorten kokemukset olisi sellaista, joista haluaisi runomuodossa lukea, niin suosittelen kovasti Aura Nurmen teosta Leijonapatsailla, ja sitten tämän lisäksi tämän runousvinkin lisäksi haluaisin kovasti ja lämpimästi suositella tietokirjaa Bi- ja panseksuaalisuus, joka on Jenny Kangasvuon kirjoittama ja joka perustuu hänen pitkään, mittavaan haastattelututkimustyöhönsä, väitöskirjan pohjalta kirjoitettu, ja etenkin jos kokee tällaista termiahdistusta, tai muutenkin jos kokee, että omat tiedot kaipaisi vähän päivittämistä näitten kysymysten osalta, niin tämä teos on siihen oikein erinomainen ja sopii oikein hyvin myöskin Dodon lukukumppaniksi.
Sonja: Kiitos paljon molemmille keskustelusta ja moikka!
J. S.: Kiitos, moi moi!
Noora: Kiitos, hei hei!
